IRC-Galleria

Mitkään kirjoittamani sanot eivät riitä kuvaamaan kuinka rintaani kivistää.
Kuinka patoan kaikki asiat sisälleni ja yritän selviytyä yksin niistä.

Kukaan ei pysty auttamaan minua, koska en anna.
En pysty kertomaan kenellekään kuinka minuun sattuu.
Kuinka haluaisin nauttia elämästä, mutta pidän kuolemaa parempana vaihtoehtona.

Tunnen ihmisiä, jotka toivovat minulle hyvää, jotka haluavat minun selviytyvän.
Mutta en voi puhua heille.
En voi kaataa heidän niskaansa sitä kaikkea pahaa mikä sisälläni on.
He eivät ymmärtäisi.
Pitäisivät minua hulluna.

Tätä menoa minusta tuleekin hullu.
En pysty avautumaan kenellekään, joten kuljen naamari kasvoillani päivästä toiseen.
En voi päästää irti tai murrun.
Hajoan ja muutun kasaksi tuhkaa, joka pienestäkin tuulen vireestä katoaa.

Siltä minusta tuntuu.
Kuin koko elämäni, maailmani pilkkoutuisi pieninä palasina tuuleen ja häviäisi.
Ja minut unohdettaisiin.

Kuinka moni muistaa minua edes nyt?
Elävänä, hengittävänä?
Ei moni.
Ystävillenikin olen olemassa vain kun olemme samassa huoneessa.
Muuten en ole heille mitään.

En ole mitään itsellenikään.
Haluaisin päästä pakoon omaa elämääni ja unohtaa sen.
Haluaisin vuodattaa pois kaiken kivun ja sulkea silmäni.