IRC-Galleria

I don´t tell you the truth,
because I don´t know how.

I need just a litlle bit of help to get my life go right.
Just a litlle bit of help to feel ok.

I can´t tell you the lie I carry in my head.
In my head where the butterflies fly.
Fly while their wings cut my brains.

I need just a litlle bit of help to get my life go right.
Just a litlle bit of help to feel ok.

The butterflies cut my brain and all I can feel the pain.
My eyes turn red and I cry, I cry untill I am empty.

I need just a litlle bit of help to get my life go right.
Just a litlle bit of help to feel ok.

Näen enkelin,
siipien hiljaista havinaa.

Tunnen lumen kiteisyyden
ja tuikkujen lämmön.


Koen joulun yhtä ihanan kuin ennen,
luona perheeni.

Joulu on,
se on täällä.
Sydämessä.

Katselen kuvia kultaisesta kirjasta.
Katoan kiviseen kujanteeseen.
Kiusaan kaikkia kuivuneilla kyyneleillä,
kiroan karheilla , kuivilla kirjaimilla.

Itseäni inhoten,
itselleni itkien.
Itseäni inhoten.

Tyydyn tähän tilanteeseen.
Tyydyn tavalliseen.
Tallon tulta tieltäni,
tukahduttaen tunteeni.

Itseäni inhoten,
itselleni itkien.
Itseäni inhoten.

Sinä kuiskasit korvaani hyvästit, kun luulit minun nukkuvan.
Painot suukon poskelle ja suljit oven perässäsi.

Sinä samaisena aamuna poltin käteni kahvipannuun.
Talloin sirpaleita, jotka särkynyt lautanen jätti jälkeensä.
Kyyneleet silmissä, ilman kenkiä, ajoin kapeaa tietä pitkin.
Päämäränä sairaala.

Seuraavana aamuna, poliisien välkkyvien valojen katveessa.
Minut löydettiin.
Nostettiin ojasta ja lennätettiin taivaisiin.

Surullisilla sanoilla haluan, kerjään huomiota.
Toivon toisilta edes katsetta.
Edes hymyä.

Itseäni haukkumalla kaipaan läheisyyttä.
Ketä tahansa pitämään minusta kiinni.
Tunnetta.

Haluan oikeasti jonkun huomaavan kuinka kärsin.
Voin huonosti.

Kenelle kertoisin huoleni, kun kaikki esittävät kuuroja?
Kenellä näyttäisin mihin sattuu, kun kaikki ovat sokeita?




Kuka kuulee kuiskauksen, joka lausutaan täydessä salissa?
Kuka kuulee huudon autiolla saarella?
Kuka ymmärtää sanattoman viestin pimeässä?

Isken käteni peilin läpi tuntematta tuskaa.
Puren huuliani ja pidättelen kyyneleitä.
Ei kukaan huomaa.
Ei kukaan huomaa mitään eroa.
Ei nyt, ei huomenna.

Mitä sen on sitten väliä?
Miksi vaivautua muuttumaan?

Kerään peilin palasia lattialta.
Ne ovat kuin särkyneen sydämen sirpaleita.
Muodostavat rikkonaisen kuvan.
Mosaiikkikasvot paljastavat lasiset silmät,
katkerasti hymyilevät huulet.
Tyhjyyden kasvoilla.

Ei kukaan huomaa.

Istun ihan hiljaa. Suljen silmäni ja odotan.
Silmät kiinni. Odotan vain. Enkä kerro sinulle. En.
Odotan ja lopulta, lopulta vain istun silmät kiinni. Mitään ei tapahtunut.

Kuka sanot olevasi?
Ystäväni?
Viholliseni?

Oletko joku, jota kaipaan?
Vihaanko sinua?
Oletko koskaan kertonut kuka olet?

Kerro minulle, merkitsetkö minulle mitään?
Kerro merkitsenkö minä sinulle mitään?

Kuka sinä oikein olet?


Tai, en sittenkään halua tietää.
Ollaan vain hiljaa, kuunnellaan yötä.
Pidä vain lähellä, nimet eivät merkitse mitään.

Kuinka kauan jaksan esittää, olevani kunnossa?

Kuinka kauan olen ollut poissa?
Poissa omasta elämästäni?
Olenko koskaan elänyt?

Olenko esittänyt koko ikäni?
Kuinka kauan joudun vielä seisomaan lavalla?
Milloin esirippu laskeutuu?

Kuinka kauan joudun vielä kärsimään?