IRC-Galleria

Vai onko se väärin ja ylimielistä ajatella että mullakin on merkitys tässä järjestälmässä.

Kosketanko kenenkään elämää, vai olenko ikuisesti vain se outolintu, se lapsi joka kävelee muiden jalanjäljissä kompastellen ja pilaten ne.

En varmaan koskaan opi tuntemaan itseäni kasvaneeksi, kypsäksi ihmiseksi. Tulen aina olemaan varpaillani, varuillani julmia katseita ja syyttäviä sormia. Nyt teit väärin, hyi sinua.

Kunpa joku osaisi poistaa mun estot.

Helsingin paluu oli raskaampaa kun osasi ajatella. Yleensä olen iloinen kotiin paluusta mutta tähän arkeen palaaminen oli mukulatiellä rullaluistelua, rikkinäisillä luistimilla.

Koneeni on nyt kuitenkin kunnossa. En ole vain uskaltanut avata sitä ja katsoa paljonko informaatiota olen hukannut.
Kameran korjaukseen minulla ei tällä hetkellä ole rahaa, joten en ole vienyt sitä vielä edes arvioitavaksi.

Koiran syömät uudet kenkänikin ovat taas käyttökelpoiset joskin eivät uuden veroiset.

Tuntuu hyvältä kun leikkasin hiukseni. Aivan kun olisin avannut lukon jonka taakse olen itseni kahlinnut. Yritin muovata itseäni muottiin jonka luulin tekevän minut iloiseksi. Suunta oli aivan väärä vaikka pitkistä hiuksista edelleen haaveilen.

Lisäksi olen erkaantunut varsinaisesta blogistani, mikä ei kylläkään minua haittaa. Voin kirjoitella sinne sitten suuria ja merkitseviä asioita kun siltä tuntuu. Tämä tuttu gallia vain tuntuu paljon turvallisemmalta.

Lisäksi olen harvoin niinkin aktiivi että jaksaisin niihin merkintöihin erikoisesti panostaa, kuvallisesti.

Nyt nukun kahden yön edestä.

Nää kaudet on niin kamalia ja tuntuu että ne tulee yhä vaan useammin ja kestää kauemmin.

En muista kahtakaan peräkkäistä päivää etten olisi itkenyt.

Ihannoin monia vaatteita ja tyylejä, mutta en löydä itseäni sopivaksi minnekkään. Ihannoin monia elämän asenteita mutta en silti tee mitään minkään eteen... pikemmin ei huvita tehdä mitään.

Olen ihan hajalla. Eikä kyse ole siis vain vaatteista. Olen hukannut minäni.

Tänään koin jotain mitä kukaan ei ole koskaan vaivautunut minulle tekemään.

Tuossa muutama kuukausi sitten marras-tammi olin hieman hukassa itseni kanssa ja yritin kehittää itselleni persoonaa joka ei selvästi minulle sopinut, olin jotain tai lähinnä surkeasti yritin olla jotain mitä en todella ollut.

Olen kai jäljessä sen itsensä etsimisen kanssa, minkä muut suorittivat jo yläasteella.

Tänään kuitenkin puhuin kaverin kanssa jonka kanssa meillä on ollut hieman etäisyyttä jonka syytä en tiennyt.
Hän kertoi minulle aivan suoraan että olen viimeaikoina ärsyttänyt häntä suunnattomasti, niihin rajoihin asti ettei hän ole halunnut viettää aikaansa kanssani. Tiesin heti mistä tämä johtui. Epätoivoisesta yrittämisestäni tuntea itseni tasa-arvoiseksi muiden seurassa.

Pahoitin mieleni ja aluksi piiskasin itseäni virheistäni.

"Halusin oikeesti kertoo sulle ennenkun alan puhumaan seläntakana ja en halua muutenkaan että meen välit menee koska olet oikeasti ihana ihminen niin haluisin tehdä tälle asialle jotain ennen kuin se märehtii mädäksi ja meen kaverisuhde kuolee."

Kyseisen henkilön suusta tuskin koskaan kuulee mitään positiivista. Tämä sai minut tajuamaan virheeni jotka olin kyllä tiedostanut mutta en selvästi ymmärtänyt.
Päivän keskustelu myös avasi silmäni muille asioille, uusille ongelmille. Ehkä pystyn pian rentoutumaan ja lopettaa sen alituisen muiden miellyttämisen.

Mutta on ihailtavaa että ihminen uskaltaa oikeasti kertoa kun jokin on huonosti. Se saa minut tuntemaan itseni oikeasti tärkeäksi ja ehkä tällöin voin myös yrittää korjata lohkeamia itsessäni.

---

Aikani elettyäni tajusin, en hukannut minääni vaan yritin sovittaa itseäni palapeliin jonka pala olin joskus ollut.

En minä muuttunut, vaan sinä.

Mutta en tiedä yhtään miten ja mitä siitä kertoisin.

Heräsin tänään tajuamaan kuinka ahdistava ihminen olen läheisilleni jos minussa herää pienikin epävarmuus paikastani toisen elämässä.
Osaan tukahduttaa ihmisten liekin ja hukuttaa ne kanssani järvenpohjaan taatakseni sen varmuuden tuoman olon että minä edelleen olen olemassa.

Tunnen itsestäni inhoa että olen tälläinen. Häpeän pahaamieltäni ja kadun sitä vaivaa mikä siitä koituu muille.
Haluasin olla vahva ja elää elämääni lunkisti ja luottaa siihen että kaikki on hyvin, emotionaalisesti puhuen.

En haluasi roikkua toisten lahkeissa kuormittamassa niiden elämää joista välitän.
Miksen voi tuntea tasa-arvoa.
Kuka minut alisti ja miksi olen alistettu.

Olen hyvin tyytymätön itseeni vaikka olen aina pitänyt kykyäni ajatella muiden tunteilla ja osoittaa kiintymystä hyvänä. Suurimaksi osaksi siitä on vain minulle vaivaa.

Lohtuna päivääni suo se että jätit osan itsestäsi petiini, on ainakin jotain josta pitää kiinni.

Ja huomasin että yksi niistä käsitteli asiaa josta meinasin tänään tulla tänne kirjoittamaan.

Nimittäin fantasiat.

Onko se hyvä juttu että ihmisillä on fantasioita? Fantasioihin pääsee karkuun karua todellisuutta mutta onko se siltikään hyvä.
Jotkut sanovat että pitää mielen virkeenä kun on fantaioita, enkä epäile tätä valheelliseksi teoriaksi.
Mutta se että mediassa luodaan kuva helposta ja täydellisestä elämästä, vartalosta, suhteista ja seksistä.

Miksi? No siksi että ihmisillä olisi fantaioita...

Mutta onko se hyvä että ihminen takertuu niin syvälle päässään olevaan fantasiaan että oma elämä tuntuu huonolta ja vaikealta, näytät rumalta eikä seksikään nyt niin hyvää ole.

Älkää ymmärtäkö väärin, fantasioin minäkin ja kuulun myös niihin jotka pahiten niihin takertuvat.

Jos ihmisille ei luotaisi kuvaa valheellisesta paremmasta, tämä kansa voisi oikeasti olla onnellinen.

Haluisin uskoa hyvään huomiseen.