Olen viime aikoina tuntenut outoja tunteita sisälläni. En ole osannut selittää niitä itselleni kovinkaan hyvin, mutta olen pienen mietiskelyn jälkeen löytänyt syyn: sydämeni ja siinä samalla sieluni ovat jäisessä huurteessa. Kyse ei ole tällä kertaa rakkauden puutteesta, vaikka siitäkin kärsin, mutta nykyään paljon lievemmin ystävieni takia.
Asia, joka elämästäni puuttuu, on intohimo jotain kohtaan. Olen huomannut, että ympärilläni on useita ihmisiä, joiden silmissä paistaa kirkkaat liekit, kun he oppivat tai selittävät jotain heille mieluisasta asiasta. Kadehdin näitä ihmisiä. En ymmärrä, miten joku voi olla niin kiinnostunut kirjallisuudesta, joku taas matematiikasta ja fysiikasta ja toiset taas vieraistakielistä. Haluan ymmärtää! Haluan tietää! Haluan saavuttaa ilon, jota he kokevat!
On totta, että liioittelen hieman. On minulla muutama intohimon kohde, mutta ne eivät auta minua elämässä mitenkään. Ainoa hetki, jolloin koen sydämessäni olevien jääpuikkojen sulavan, on silloin, kun haukun tai kehun jotain peliä tai leffaa ystävän kuullen. Se saa minut tuntemaan itseni entistäkin tyhmemmäksi, sillä kukaan ei ymmärrä mistä puhun, sillä katson pääosin leffoja ja pelaan pelejä, joista arvostelujeni uhrit eivät tiedä kärpäsen paskaakaan! Ainoa, joka oikeasti kuunteli, on jo lähtenyt pois... Voisin aina ryhtyä kriitikoksi, mutta mielipiteeni eivät ole mitenkään erikoisia ja vaikka ne olisivatkin, en osaa kirjoittaa (kuten "A Nightmare on Elm Street 5"-arvostelustani voi huomata).
Jeesus perkele sentään!
