IRC-Galleria

Kovasti teen matkaa.
Olen matkalla.
En kyllä tiedä minne.
Ei sillä oikeastaan ole edes niin suurta merkitystä.

Mutta itse matka.
Miten sen kuljen.
Ja mitä sen varrella opin.
Se onkin jo toinen juttu.

Positiivarina yritän.
Pessimistinä epäilen.
Mutta realistina ajattelen.
Ehkä tästäkin jää jotakin.
Jälki sieluun tai sydämeen.

Kesän kulkua sairaslomalta seuranneena
Totean, että tämä on varsin hyvä kesä sairastaa.
Seuraavaksi kesäloma edessä, mutta sitäkin saa vielä odottaa.
Lähes kuukauden.
Mutta mikäs kiire tässä laiskassa ja tunnottomassa olotilassa olisi.
Ei mikään.

Sitä saa mitä tilaa..

Vapaus on suuri vankila, Pelle Miljoona joskus viisaasti totesi.
Onko parempi olla yksinäinen vai yksin?
Vapaus koitti minulle, pääsin kotiutumaan osastolta.
Suuri juttu, vaikka kuitenkin pieni tässä kaikessa muussa hässäkässä.
No, kuitenkin.
Kissa ja minä. Kai me jonkinlaisen tulevaisuuden saamme rakennettua kahdestaankin.
Epäilemättä. Ja epäillen.

Se, että tottuu toisen läsnäoloon, on pahinta mitä voi tapahtua. Ja parasta.
Kun pitää tottua taas yksinoloon, on sänkykin liian suuri ja huoneet tyhjiä.
Kaikuukin joka paikassa.
Ei osaa nukkua.
Ei jaksa valvoa.
On vain tyhjää.

Mutta joskus yksinäisyys on parempi.
Silloin kun luottamusta ei ole, on vain koko ajan kalvava epäilys.
Se nakertaa sydäntä jatkuvasti.
Siitä ei pääse eroon.
Se uuvuttaa totaalisesti.
Ja minä olen lopen uupunut.
Rakastan sinua.

hehehehhh
Tällasta se sit on ku ite jaksaa seurata jääkiekkoo..

Leskenlehtien,
Valkovuokkojen,
Sinivuokkojen,
Kirkkaan auringonpaisteen,
Virtaavan veden

Kaiken talven alta paljastuvan myötä,
Alkaa kevät,
Kohoaa jostain syvältä,
Maan uumenista,
Uusi elämä,
Uusi minä

Seison kuilun reunalla
Katson alas, pimeään
En pelkää, sillä tiedän
Sinä odotat minua siellä
Kuulen sinun kutsuvan

Samoin kuin sinä
Minä poistun kuilun reunalta
Otan askeleen ja annan mennä
Pitkän liu'un jälkeen sinä olet vastassani
Eikä kumpikaan ole enään yksin.
Koskaan.

Muistan sen
Joskus hymyilin
Joskus välitin
Joskus osasin
Onnistuin ja pystyin

Nyt on verholla peitetty kaikki se
Kaikki, minkä omakseni tunsin
En näe sen taa, en erota
Vain olo säilyy, tukala
Raskas ja syyllinen
Pimentäen koko mielen

Läpi kumpujen
Liitäen yli talojen
Ryömien alta kivien
Juosten ohi ihmisten

Valot sammuu
Varjot tanssii
Yksinäisyys repii
Läheisyys murentaa

Palelen
Hikoilen
Etsien paikkaa
Turvaa
Jossa voisi levätä
Olla hiljaa

Sydän jyskyttää
Moukaroi
Tärisen
heikottaa
Avaan silmäni
Mutten näe
Kuuntelen
Mutten kuule

Mistä minä alan
Mihin minä lopun
Mistä kaikki muu alkaa
Tunnen kyllä rajan
Mutten voi nähdä sitä

Kuin esirippu
Nousten ja laskien
Kertoo mielestäni
Välillä tavoittamattoman suurta
Välillä olemattoman pientä

Surua, onnea
Iloa, itkua
Kaikista tunteista värit haalistuneet
Olemukseltaan vain kuin harmaa lumi

Kipu, tuska
Ahdistus ja pelko
Kirkkaina väreiltään
Kuin kirpeän syksyn lehdet

Mistä tunne alkaa
Mihin se päättyy
Vain ripotellen sekaisin
Lumihiutaleita ja syksyn lehtiä
Haluaisin jo kotiin
Juosta syksyn lehtiin
Noukkia lumihiutaleita huulilleni
Ainoastaan ilman rajoja

Mistä minä alan ja mihin minä lopun?