IRC-Galleria

Viimeyö oli vaikea. Oli todella hankala nukahtaa ja unessa tunsin painetta ja ahdistusta. Ja tiedän kyllä miksi.

Mun isosisko soitti mulle eilen, kuulin sen äänestä että sillä on jotain raskasta asiaa. Heidi koitti niellä itkua ja aloitti. Heidi kysyi mun kuulumiset ja että olenhan kunnossa. Tietysti oon, ainahan mä oon vaikka välillä on tosi vaikeaa. Heidi oli käynyt tapaamassa meidän mummua.

Mummi on aina ollut Heidille tosi tärkeässä roolissa, lapsuudesta asti. Ne jotka tuntee mut tai Heidin, tietää että meillä oli aika kammottava lapsuus ja meidän piti usein karata turvaan jonnekin. Turva oli mummulassa. Only thing, mä olin niin pieni että aina Heidi ei pystynyt pelastamaan mua joten jäin ns. tuleen. En syytä Heidiä siitä, ei pieni lapsi voi huolehtia vieläkin pienemmästä lapsesta.

Heidi jatkoi. Mummi kertoi uuden tarinan lapsuudesta. Tarinan joka selittää miksi meillä on hylätyksi tulemisen kammo. Me juteltiin aiheesta pitkä tovi ja vakuutin Heidille että mulla on kaikki hyvin. Käynhän terapiassa ja otan säännöllisesti ahdistuslääkkeen. Mulla on ptsd, mutta en anna hallita mua. Mä hallitsen sitä. Heikkoina hetkinä, joskus todella harvoin se saa musta yliotteen, mutta en ole yksin ja mulla on aina joku lähellä antamassa tarvitsemani tiukan halin ja turvan.

En juurikaan jaa asioita mun menneisyydestä muille paitsi terapeutille. Yhdessä me käydään läpi syy-seuraus asioita. Se on tärkeää. Käsittelen ne asiat mitä voin. Ne mitkä muistan. Aivot on siitä ihmeelliset, että ne sulkee todellat vaikeat ja pelottavat muistot pois jo heti niiden tapahtumisen jälkeen, suojellakseen. Mun varhaisimmat muistot alkaa 8v tienoilta.

Ehkä tässä on tarpeeksi tällä erää. Kasaan lisää ajatuksia.

Kahvi maistuu nyt hyvälle. En tunne huono omatuntoa sairaslomalla olemisesta. (Flunssa, ei koronaa)