IRC-Galleria

Hei come on!
Mä tiedän, että nuorena tulee niitä huonojakin ratkasuja tehtyä, enkä mä oikeestaan mikään niissä muita neuvomaan, mutta lähes kaikkea on kokeiltu ja jotkut ideat on huonoiksi todettu... :D Mutta en mä silti niistä ainoatakaan kadu. Kokemuksia karttuu elämän aikana, mutta niinhän se on tarkotuskin.. Eikös?

Ei tästä elämästä kolhuitta selviä kukaan... Mutta se miten niihin suhtautuu on ihan itsestään kiinni... Välillä ollaan käyty pohjalla, mutta sieltä on ylös noustu ja lopulta opittu niillä omilla jaloillaankin kävelemään... Onhan se tietty välillä ihan mielenkiintoista, että minkälaisten mutkien ja kolhujen kautta musta on tullut tällänen sekopää, mutta ei se mitään.. Onpahan sitten ainakin jotain mistä kertoa lapsenlapsille vanhana.. Muistella sitä menneisyyttä, mitä ollut tehtyä ja miksi... :D

Sellaset ihmiset, jotka on kävellyt koko nuoruuselämänsä ruusuilla, ei tiiä tästä elämästä mitään. Mu mielestä on vaan parempi, että oppii jo varhain ne kovat totuudet tästä elämästä... Kyllähän mäkin melko pitkälle selvisin, ennen kuin ne opein, mutta opeinhan sitten kunnolla kerralla.

Välillä naurattaa kun ihmiset puhuu sellasista asioista, joista ei oikeesti tiedä mitään. En mäkään elämästäni kuuluta kaikille, mutta jotkut tietää siitä ehkä enemmänkin kuin ois niitten mielenterveyden kannalta ihan hyvä juttu. Tai no oikeestaan, mun mielenterveyden kannalta.. Mähän en ihan noin vaan ihmisiin luota... En keneenkään. Harvat on päässyt niin lähelle, että voi ihan oikeesti sanoa tuntevansa mut. Vaikka mä monille uskottelenkin, että ne oikeesti tuntee mut, ni ne oikeesti niin kaukana, että niistä luopuminen ei oo vaikeeta. Sitten kun joku oikeesti pääsee lähelle, ni mä en haluais millään niistä päästää irti, mikä on sinäänsä pelottavaa. Ainakin musta.

Mä tiedän olevani vaikea ihminen, mutta kuitenkin mun on vieläkin vaikea hyväksyä sitä, että tää maailma ei oo niin mustavalkonen ku mitä mä oon lapsena kuvitellut. Oli vaikea sanoa hyvästi niille ruusunpunasille laseille, jotka teki tästä maailmasta kauniin ja kivan paikan elää. Mutta niin vaan käy aina välillä. Kyllä mä nyt jo tiiän sen, ettei mikään täällä ole ikuista, vaikka siltikin sellaisia toiveita elättelen... Kyllä mä edelleen yritän olla positiivinen ja löytää kaikesta sen hyvänkin puolen, mutta tiedän myös, että välilllä täytyy vaan olla etsimättä liian pitkältä.

Mä en halua olla ihminen, joka aina ajattelee muista ensimmäiseksi pahaa, mutta välillä se on enemmän kuin vaikeeta. Välillä se on jopa tuskaista. Kyllä mä tiedän, että kaikella on se toinen puolensa, vaikka mä en sitä yleensä osaa etsiäkkään. Mutta mitä siitä, on mulla vielä aikaa etsiä.

Välillä mä pohdin, että miksi olen niin itsepäinen, että ajan itseni mielummin hulluuden partaalle kuin annan periksi, mutta ehkäpä se on vaan mun tapani elää tätä elämää. Mä en oikeen tiedä miten mun pitäisi ajatella, sillä olen koko pienen elämäni ajan uskonut, että jokaiselle on se Todellinen Rakkaus tuolla jossakin, mutta toisilla kestää vaan hieman pidempään löytää se ja jotkut ei löydä sitä koskaan. Kuitenkin musta on näin vuosien myötä ruvennut vaan tuntumaan, että se on vaan lapsellista haihattelua, yritystä uskoa johonkin elämää suurempaan. Ei se mene niin... Ikävä kyllä!

Jos mä jaksasin uskoa siihen yhteen ainoaan tosi rakkauteen, ni mähän oisin jo ihan hukassa. Kaipa mun pitäs siinä tapauksessa ajatella, että mä löysin sen jo vuosia sitten, mutta en koskaan uskaltanut tarttua siihen. Eikä se olis kovin rohkaseva ajatus. Joten sellaset lasten satu jutut voidaan heittää nyt jo sinne roskakoriin. Oikeestaan. Mä pidän siitä ihmisestä edelleen, mutta musta tuntuu, että se elää aivan toisessa universumissa kuin minä, joten siitä ei varmaankaan vois tulla mitään koskaan. Ois varmaan ollut ihan järkevä idea unohtaa se ihminen jo sillon heti kättelyssä, mutta ei se sillon tuntunut fiksulta idealta. Ei sitten alkuunsakaan... :D Enkä mä edes kadu, että mä tutustuin siihen ihmiseen ja siitä tuli mulle todella tärkeä kaveri. Välillä vaan pelottaa, kun se näkee kaikkien mun jääkuorien läpi niin tarkkasilmäisesti, vaikka mä kuinka yrittäsin piilottaa itseni sen silmiltä.

Mä en toisaalta jaksa ymmärtää, että miten se on pysynyt näinkin kauan mun kaverina, koska mun on totuuden nimissä sanottava, että en oo aina ollut mitenkään ystävällinen sille. Oikeastaan vois jopa sanoa, että oon ollut tosi ilkeä sille aina välillä. Ja jostain syystä se edelleenkin on mun kavereitani... En mä sitä enää niin useesti nää, koska kummallakin on omat elämänsä, sillä jossain muualla kuin mulla, mutta mitä siitä sitten. Pidän mä sitä silti tosi tärkeänä ja jos sillä ois joskus jotain ongelmia, ni kyllä mä toivosin, että sekin vois muhun luottaa niin paljon, että tietäs saavansa apua sellasta tarvitessaan. Kuitenkin mä tiedän, että sillä on aivan muita ihmisiä joihin se luottaa... Ihmisiä, jotka on sille tärkeempiä... Sellasia, jotka ei oo aina olleet sitä kohtaan kusipäitä.

Kyllä sä sen anteeksi pyynnön ansaitset ja joskus sä tuut sen vielä saamaankin, ihan oikeesti. Jos vaan jaksat edelleen luottaa siihen.