IRC-Galleria

En voi kirjoittaa tänne kaikkea. En vaan voi. En tiedä minne avaudun, kun kukaan ei enää jaksa kuunnella. Suklaalevy. Nyt iski pettymys omaan itseen. Iski tavallaan MM-hopeamitalistin pettymys. Miksi en ikinä voita silloin kun panokset ovat korkeat? Miksi voitan silloin kun tahtoisin hävitä. Olla viimeinen ja juhlia sitä. Tosin voitonjuhla ei vaatisi suklaalevyä ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että suklaalevy on suurin rakkauteni kohde.

Olipas se epäselvää purkamista ja koodikielisekoitusta. Mikä edes olisi palkinto? Ikuinen pikkusievä pseudo-onnellisuus omine ongelmineen ja riesoineen. En tahdo sitä. Mutta silti, jossain kaihertaa ajatus siitä, että jos sanan pseudo ottaa pois, jää jaljelle onnellisuus. Olisinko onnellinen? Tällä hetkellä taatusti, mutta olisinko sitä pitkään. Ehkä, ehkä en. Uskaltaisinko ottaa riskin, jos siihen tarjoutuisi mahdollisuus? Uskaltaisin. Se kannattaisi, muttei välttämättä kauaskantoisesti. Vaikea uskoa, että se olisi tasaista ja tylsää. En usko, että se olisi myöskään ikuista glamouria, mutta se olisi hauskaa ja vakavaa samaan aikaan. En tylsistyisi, mutten ahdistuisi keskustelun puutteesta. Pitäisin siitä. Varmasti pitäisin. Olisiko se tarpeeksi epätasapainoista ja tarpeeksi tulenarkaa minulle? Enkä uskalla nyt kirjoittaa, että olisi, koska jos sen kirjoittaisin tietäisin, että olen kiertänyt kehää, josta muodostuisi spiraali. Kehä kehältä symmetrisesti syvemmälle.

Ei Tsiisus mä olen hämärä. Toivottavasti et lukenut.