IRC-Galleria

Ihan vitusti kaikkee paskaa oon tehny täs elämäs,
toivon et joku edes ymmärtäis.
Taivaaseen pääsyst haaveilu ihan turhaa,
meen suoraan palavaan helvettiin.
Ellei joku sit saa mua uskomaan enkeleihin ja yleensäkki parempaan.
Yks ihminen saa mut edelleen uskomaan valoon tunnelin päässä.
Se tunneli on nyt kylmä ja pimee.
En meinaa päästä pois sielt vaik haluisin.
Mut tää yks ihminen on tärkee.
Ku halataan,
en haluis päästää irti,
ja kun on pakko,
nii itku meinaa tulla.
Vituttaa niin paljon ku mietin,
kuinka säälittäviä nää tekstit ja tunteet voi olla.
Puran tunteeni näihin.
Se on pelkkää paskaa mut onneks sil ei oo väliä,
sillä hetkessähän me eletäänki.
Ei sil oo väliä jos juttu on säälittävää,
mut jos se juttu on just sitä mitä kelaa,
nii millään muulla ei oo mitään merkitystä.

Vuodatan nämä kyyneleet takiasi.
Pelkään,etten mahdollisesti voisi saadakkaan parempaa.
Vai,onko tämä vain yksi tempuistasi,jolla saisit minut puhumaan kaiken sinulle siitä,mitä sinusta ajattelen.
Pelkään,että siirrät tunteitasi syrjään,etkä näytäkkään niitä minulle enään koskaan.
Ja juuri kun odotin,että antaisit niiden näkyä vapaasti.
Toivottavasti olen käsittänyt sinut väärin,sillä t6ällähetkellä olisin melkein valmis luopumaan paljosta takiasi.
Toivon toisaalta,etten vielä myöhästy,sillä nyt tuntuu siltä,että jotkut periaatteistani ovat vääriä.
Nyt voisin vaikka lopettaa tämän voivottelun ja elää hetkessä.
Se on toisaalta ennenkin meinannut tuhota minut,mutta onko sillä niin väliä.
Aina saa toivoa,että joku ylempi voima näyttää oikean tien,ja nyt tuntuu siltä,että tämän pitkän tunnelin päässä olisikin valon häivähdys,jota olen jo pitkään epäillyt,mutta silti niin kovin odottanut.

Odotan sitä,kuin kesää ja kauniita iltoja.
Sitä,että ymmärtäisit ajatuksiani.
Et tunnu tajuavan tunteitani sinua kohtaan.
Tekisi mieleni kertoa se ääneen,mutta joku aina tulee ja estää minua kertomasta.
Se rasittaa minua todella kovin,koska silloin,pidän kaiken itselläni.
En voi puhua tästä kellekkään,vaikka mieleni tekisi kertoa koko maailmalle.
Se,etten voi kertoa,hajoittaa pääni,stressaannun.
Pakkohan se on kohta kertoa,etten räjähdä.
Mutta,täytyy katsoa,mitä elämä ajaa eteeni,mahdollisuuden parempaanvai vain tien huonompaan.
Kun näen sinut,alan hymyillä.
Mutta kun lähdet,mieleni tekisi estää sinua.
En voi estää sinua,koska silloin tekisin sinulle vain hallaa.
En halua sinulle mitään pahaa,vain hyvää.
Et ehkä usko tätä,mutta niin se vain on,ajattelemme samalla tavalla.
Elämä on epäreilua,niinhän sitä sanotaan.
Mutta yleensä hyvät ihmiset voittavat,paha häviää.
Oletko sinä hyvä vai paha,siitä otan vielä selvää.
Toivottavasti rohkeuteni ei petä.
Näinkin voi käydä,toivottavasti ei.

Kaipaan sinua niin paljon,että se sattuu.
Kaipaan kosketustasi ja tuoksuasi.
Kaipaan ääntäsi ja niitä kauniita sanoja joita minulle sanoit.
Yksi yhdessä viettämämme hetki,merkitsee minulle enemmän kuin monta erossa viettämäämme hetkeä,silti aina erossa ollessamme ,tulet hiipien mieleeni.
Aina iltaisin,kun menen nukkumaan,tulet mieleeni,en saa sinua pois sielt,aivan kuin olisit läsnä.
Silti ne ovat vain ajatuksia.
Ajatuksia sinusta ja minusta yhdessä.
Toisaalta välillä toivon,että ne lähtisivät.
Mutta silti,aina yksin ollessani,ne tulevat taas.
Se saa minut tuntemaan sinut lähelleni.
Silloin olet taas luonani.
En osaa sanoin kuvailla tätä tunnetta,se on liian suuri siihen,että minä ymmärtäisin sen.
Nämä ajatukset saattavat minut pois arjen rutiineista,sillä ne eivät ole todellisuutta kuvaavia.
En tiedä olisiko mahdollista,että ne joskus toteutuisivat.
Sitä en voi tietää.
Mutta välillä toivon salaa,itsekseni,että se olisi mahdollista.
En ole kertonut tästä kellekkään,toivoisin,että sinä tajuat tämän.

Vaikka ihminen,
antaisi itsestään kuinka kovan kuvan hyvänsä,
hän ei välttämättä ole sitä.
Jokainen meistä murtuu paineen yhtälailla,
ja kaikki tarvitsevat lähelleen läheistä ihmistä,
jonka kanssa voi hassutella ja viettää aikaa,
välillä vain voi tulla riippuvaiseksi tämänlaisesta ystävästä.

Onks tää kaikki koettu sen takia,
et voisin sen hajottaa?
Oonko mä koonnu tän kaiken siks,
et yks ihminen vois sen rikkoo,
läsnäolollaan,olemalla,naurattamalla ja hauskaa pitämällä?
Oonko nähny tän kaiken vaivan turhaan vai onko tää pelkkä kohtalo?
Ehkä kaikki on vaan tarkotettu menemään näin,
sitä ei voi tietää.
Liian monii virheit jo näinki pienes elämäs,
pitäiskö enää sortuu kiellettyyn?
Entä jos se oiski loppupeleis vaan vitun iso virhe et luotan mun ajatuksiin,
mitkä velloo mun päässä yöt sekä päivät.
Ainahan pitäis luottaa vaan siihen mitä oma pää sanoo,
hyväs ja pahas.
Kaiken oon muutenki oppinu täs elämäs kantapään kautta.
Mut mitä vittuu jos elämä alkaiski mennä alamäkeen yhen pienen virheen takia,
niin kovin et tekis mieli hukuttautua järveen tai ainaki itsesääliin.
Näit tekstei rustates tekis mieli huutaa koko sielun täydelt maailman epäreiluudest.
Mut minkä kaikel mahtaa,
pääs huutaa vaan epätietosuus.
Kai mun pitäis päättää,
mitä elämältäni haluun.
Pysynkö täs tilantees vai yritänkö jotain mist en voi tietää seurauksia?
Kannattaako riskeeraa vai pelaa varman päälle.
Näit sanoi kelates tekis mieli kertoo kaikil mitä kelaan,
ja vetää pää täyteen,
parkuu ja huutaa,
et: "Vittu maailma on julma!"
Mut niinhä se onki.
Elämäs pitäis ajatella niinku pelis,
"Pelaa varman päälle!"
Pala nousee jo kurkkuun ku kirjotan,
pakko varmaan lopettaa.
Kiitos kaikil jotka tuette mua mun päätöksis,
mut tää mun täytyy ite päättää!

Tyttö istuu yksin,
se miettii asioita.
Kaikkee mahdollista.
On omassa huoneessaan yksin,
pimeessä,
itkee.
Kukaan ei tunnu välittävän.
Sit sen vanhemmat tulee huoneeseen,
kattoo tyttöö kun se itkee.
Ne luuli et tyttö olisi karannut.
Sanoo:
"Hyvä et oot kunnos pelättiin sun puolesta"
Tyttö ei ota uskoakseen,
että sen vanhemmat sanois niin.
Tyttö rauhoittui,
lopetti itkemisen.
Tyttö alkoi hymyilemään,
ja sen vanhemmat alko miettii,
että mikä tyttöä noin hymyilyttää.
Mutta ne ei sanonut mitään,
oli vaan tyytyväisiä.
Tyytyväisiä siitä että niiden tyttö oli kunnos.
Meni päiviä,
meni viikkoja.
Tyttö oli kadonnut.
Vanhemmat mietti että missä se vois olla.
Sitten puhelin soi,
vanhemmat katsoivat toisiaan kummissaan,
voisiko se olla heidän tyttönsä joka soittaa.
Äiti vastasi puhelimeen,
sai kuulla järkyttäviä uutisia.
Heidän tyttönsä oli tappanut itsensä.
Vanhemmat itkivät ja miettivät.
Mitä he olivat tehneet väärin.
Ehkä eivät mitään.
Tytöllä saattoi olla muita huolia.
Mutta he eivät kuunnelleet tyttöään,
silloin kun tyttö sitä eniten toivoi.
Nyt he vasta saivat tietää,
miten huonosti heidän tyttönsä oli voinut.
He syyttivät itseään,
mutta jatkoivat elämäänsä.

Tyttö itkee omassa huoneessaan yksin,
poika tulee sinne hänen luokseen.
Tyttö puristaa pojan lähemmäksi itseään,
kun tämä kysyy mikä tyttöä vaivaa.
Tyttö kertoo pojalle pelkäävänsä,ettei tämä tule takaisin kun on lähtenyt pariksi päiväksi pois.
Poika lohduttaa tyttöä ja sanoo:
"Mä oon aina sun luonas,
vaikken oikeesti olisikaan.
Oon aina sun sydämmessäs,
niin kauan ku sä rakastat mua."
Tyttö alkaa tämän kuultuaan itkemään uudestaan.
Tällä kertaa ilosta,
sillä hänen mielestään poika sanoi niin kauniisti hänelle.
Siitä asti tyttö on rakastanut poikaa koko sydämmestään.
Niin kovin ettei poika uskoisi sitä.

Olen rauhoittunut,
kun olen maannut hetken,
pääni rintakehälläsi,
kätesi silittänyt päätäni.
Olen haistanut tuoksusi,
olen itkenyt pahan oloni pois.
Minulla oli vain paha mieli,
se ei ole sinun syysi.
Pelkään vain että lähdet,
etkä palaa enään.
Minä rakastan sinua niin paljon.
Rakas,
anteeksi jos tämä vaivaa sinua jotenkin.
En vain halua menettää sinua.
Anteeksi kaikesta,
ja kiitos kaikesta.
Toivon vain että ymmärrät.

Istun yksin kotona.
Toivon että joku tulisi.
Rauhoittelisi.
Minä itken,
itken ikävääni.
Miksi kaikki ei voisi ola niinkuin tahdon.
En joutuisi silloin olemaan yksin.
Itken vain siksi että olen yksin.
Minulla on ikävä,
ikävä rakkaimpani syliin.
Lämpimään,
rauhalliseen,
hellään syleilyyn.
Kosketuksesi rauhoittaa minut.
Se näyttää minulle uuden maailman.
Ihanan pehmeän maailman,
jossa kaikki on hyvin,
eikä minun tarvitse irroittaa sinusta ikinä.