IRC-Galleria

Nyt on myöhäinen, Joulukuinen ilta. Itseasiassa aatto. Jouluaatto. Päivä, jota kaikki odottavat innolla. No, ainakin melkein kaikki. Paitsi ne yksinäiset sielut, jotka kylmissään käpertyvät sohvalle katsomaan jotain vanhaa jouluelokuvaa. En ikinä kuvitellut olevani yksi heistä.
- Hitto, mutisen, kun lamppu räpsähtää, ja sammuu aivan yllättäen. Huoneen valtaa pimeys ja pian telkastakin ainoastaan kantautuu pieni pihahdus, ennen ruudun pimenemistä kokonaan. Voi nyt hemmetin sähkökatko! Nousen seisomaan, aika kiukkuisena, astellen varastolle, hakemaan mahdollista kynttilää. En näe edes jalkoihini, yllättäen tunnen kompastuvani.
- SCHAISSE! Karjaisen, nostaen kaatuneen pahvilaatikon käsivarsilleni, sitä ravistellen. Mitähän sielläkin on? Nappaan taskulampun eräältä hyllyltä, painaen päälle. Hetken etsiskelen, mutta lopulta löydän kynttilän katseellani, ja joudun kurottumaan varpailleni, jotta seen sen käsiini. Astelen olohuoneeseen, tulitikuilla sytyttäen kynttilän. Tämän jälkeen istun sohvalle, avaten pahvilaatikon hitaasti kynttilän valossa. Samalla tunnen kuumien kyyneleiden lähtevän valumaan, pitkin poskiani.
- Richard, kuiskaan hiljaa, melkein pihahtaen. Edessäni on avautunut muistojen laatikko. Kasa valokuvia. Me hymyilemme, niissä kaikissa. Tai nauramme. Hiljaa itkien siirrän kuvat pois. Laatikon pohjalla on pieni tukko mustia, karheita hiuksia, sekä valkoinen huppari. Se tuoksuu edelleen Richardille kovasti. Vaikka kuolemasta on jo aikaa. Hengähdän hiljaa, laskien laatikon sitten pöydälle.
- Ehkä minun on aika viimein kohdata totuus, mutisen. Aina, monesti olen kävellyt kohti hautausmaata, mutta aina pysähtynyt, ja itseeni pettyneenä kääntynyt pois. Juosten.

Pian kävelen lumisateessa, kohti hautausmaata, päälläni on musta nahkatakki. Valkoisten kenkieni alla narskuu paksu lumi. Astelen porteista sisään. Hautausmaa on täyttynyt monista ihmisistä, jotka ikävöivät jotakuta. Aivan kuten minäkin ikävöin. Niin helvetin paljon, Richard. Astelen hautausmaata pitkin, hieman eksyksissä. En ole varma sinun hautasi sijainnista, joten yritän tarkkaan muistella, missä sen on sanottu sijaitsevan. Ja viimein se on edessäni.

Olin varautunut tähän hetkeen kuukausia, mutta yllättäen en saa sanottua sanaakaan. Tuntuu, etten saa edes henkeä, etten oikeasti tuntisi yhtään mitään. Yllättäen tajuan olevani polvillani maassa, kun jalat ovat pettäneet alta. En edes tajua itse sitä, kun yritän keskittyä lähinnä hengittämiseen. Joka sekin on aika hankalaa suoraansanottuna.
- Christian? Kuulen huolestuneen, lempeänomaisen äänen. Tajuan täriseväni. Suuri, lämmin käsi laskeutuu olalleni, värähdän. Joku kyykistyy viererlleni. Käännän katseeni, kohdaten Kunzin ruskeat silmät.

- Luulin, että pystyisin.. Että olisin.. Vahva, kuiskaan hiljaa, takellellen, kristallinkirkkaat silmät kyynelehtien. Mies kietoo toisenkin kätensä ympärilleni, lunta sataa ruskeisiin hiuksiini. Tuijotan epäuskoisena hautakiveä. En vieläkään voi uskoa, että sinä todella olet poissa, Richard. Käännän varovasti katseeni Kunziin, hiljaa itkien.
- Christian, ei sun tarvitse selittää. Ymmärrän ilmankin, Kunz sanoo kuiskaten, ihan hiljaa. Haluan uskoa siihen. Että joku todella voisi ymmärtää minuakin. Kai se on sitten mahdollista, vaikken mä ole siihen oikein viimeaikoina kovinkaan paljoa uskonut.
- Jos lähdetään vaikka kävelylle? Ei sun kannata kiduttaa itseäsi täällä, mies sanoo, nosten seisomaan. Nousen myös, vilkaisten vielä mustanharmaaseen, lumiseen hautakiveen. Kunz asettaa kätensä olalleni, kääntäen hellästi minut kävelemään vierellään pois hautausmaalta.

Pian kävelemme eräällä, lumisella rannalla, pysähdytään siihen keskelle.
- Sinun pitäisi nähdä eräs asia, Kunz sanoo, vilkaisen mieheen kysyvänä. Tuo laskee kätensä kokonaan harteilleni, lähtien kulkemaan pois rannalta, kohti kaupunkia, pysähtyen erään kerrostalon eteen. Kerrostalo on juuri nyt tyhjänä, koska sen rakennus on vielä hieman kesken. Mutta ei kukaan aattona töitä tee.
- Tule. Kadut, jos et tule, mies sanoo, enemmänkin kehottaa, tarttuen toisella kädellään tikkaisiin. Värähdän, astuen hiljaa nielaisten ja kevyesti päätäni pudistaen taakse, vilkaisten ylös, lujasti värähtäen. Ja ei varmasti. EI.

- Christian. Ei tarvitse pelätä. Olen kanssasi, mies hymyilee hieman, lähtien sitten nousemaan tikkaita. Hullua. Se aina niin järjestelmällinen ja tarkka, sekä kunnollinen mies, saa tälläisen hullun idean. Onkohan hänessä muitakin pimeitä puolia? Pian kuitenkin tajuan kiipeäväni perässä. Kun olen katon reunalla, suljen tiukasti silmäni. Tuuli puhaltaa voimakkaasti vasten kasvojani.
- Avaa silmät, Kunz kehottaa, kuiskauksella, astellen taakseni. Kun en tee mitään, mies asettaa molemmat kätensä lanteilleni takaata. Värähdän pienesti, mutta hiljaa hengähtäen kuitenkin raotan silmiäni, räpytellen niitä pari kertaa, tuulesta, ja silkasta hämmennyksestä.
- Eikö ole upeaa, Christian?

Haukon henkeäni. En sille, että olen niin korkealla, katon reunalla, vaan sille, mitä nyt näen. Kaupungin valot loistavat juuri aattoyössä. Hiutaleet lentelevät, melkein jopa tanssivat tuhansien katuvalojen ja jouluvalojen joukossa. Käännyn Kunzin puoleen, oikein hitaasti.
- Miten voit yksinkertaisesti tulla tänne? Kuiskaan. Miehen kädet ovat yhä lanteillani, ja sisälläni kihelmöi. Lunta satelee yhä aika reippaasti. Kunz painaa minut itseään vasten, painaudun siihen, lämpimään, kietoen käteni miehen niskan taakse. Vaivoin voin hengittää. Jännittää, kuin pikkupoikaa.
- Joskus kauneuden eteen on oltava järjetön, mies sanoo, hiljaa. Tosin en enää kuule sitä, kun painan suudelman tuon huulille - eikä mies mua mitenkään pahemmin vastustele. Käteni kulkee tuon lyhyissä, karheissa hiuksissa, kun mies itse siirtää toisen käden lanteiltani, selälleni. Nojaudun tuohon, kuin jopa viimeiseen oljenkorteen yksinkertaisesti. Pelkään, että pettäisi jalat uudelleen alta. Tosin niin ei käy. Kunz kyllä pitää pystyssä, vaikka mitä tapahtuisi.

Kun suudelma on kestänyt jo muutaman minuutin, me irrottaudutaan toisistamme. Huulillani tosin kihelmöi edelleen. Painan pääni vasten miehen rintakehää, kääntäen katseeni taivaalle. Tähdet tuikkii. Meille kahdelle. Mietin, kuinka pitkään tämä onni kestäisi.
- Rakastatko minua?
- Mitä?
- Kysyin, että rakastatko minua?
- Aina. Rakastathan sinä minua?
- Tietenkin, hölmö.
- Sen ainoastaan halusinkin kuulla, Christian..