En oikeen tiedä miks... sama juttu aina sillo ku siivoo ja löytää jonkun vanhan koulu vihon, päiväkirjan tai valokuvan. On vaan pakko jäädä tutkii ja muistelee kaikkee mitä silloin puuhaili Äiti löys pari viikkoa sitten jonkun mun vanhan vihon ku se siivos kellaria. Se vihko oli mun ja Wozonin päiväkirja. Siin luki kaikkee kivaa Wozonista ja mitä kaikkee me oltiin tehty yhes. Vaik kyyneleet valu pitkin poskia ja pala kurkussa vaan kasvoi oli silti PAKKO lukee kaikki mitä olin siihen kirjoittanut. Siitä tuli semmonen hyvä tunne. Lämmin ja samal haikee, mut silleen hyvällä tavalla haikee... vaikee selittää...
Nytkin istun möykky kuskus ja kyyneleitä vastaan taistellen täs
Se koira oli mulle TODELLA tärkeä
vaik se ei ollutkaan mun oma, pidin sitä mun omana... Vaik sen vanhoil päivil en huomioinu sitä niin paljon ku ennen... en vieny sitä lenkille enkä menny muuten vaan kattomaan sitä. Jotenkin pidin sitä itsestään selvyytenä. Et aina kun mennää serkuille tai saareen nii Wozon tulee innoissaan vastaan ja et sitä silloin aina pystyis rapsuttaa ja halaa... Silloin ku hankin oman koiran Wozon oli jo aika huonossa kunnossa ja tunsin (tunnen vieläkin) syyllisyyttä et otin koiran vaik Wozon oli kipee.. vaik tiesin et Wozon voi huonosti keskityin vaan Pontuksen ongelma käyttäytymiseen.. en sit ikinä ehtiny mennä kattoo Wozonia... sinä päivänä kun mun piti mennä sinne suoraan koulun jälkeen nii Wozon oltiin lopetettu aamulla. Luin viestin ku pääsin koulusta. Se oli kamalaa... Onneks pikku veli soitti ja yritti jotenki lohduttaa. Myöhemmin se sano etten saa itkee sille puhelimes ku se ei silloin voi lohduttaa mua kunnolla.. Oon miettiny et mitenköhän mä pärjään sit ku omat koirat joudutaan lähettää sateenkaaren toiselle puolelle... Tulee olee TODELLA vaikee päätös sit ku se on tehtävä. Ku joutuu ite päättää et milloin se tehdään, ihan ku leikkis jotain jumalaa. Yhen tutun ei tarvinnu ite päättää... Yhtenä päivänä kun ne oli kävelyllä, koira oli vaan käyny maakaa lumi kinokseen eikä sitten enään noussut. Se kuoli vanhuuteen, ei vaan enään jaksanut... En sit tiedä onko se jotenkin helpompaa.. koiralle tietty paljon kivempi jos saanu elää ilman sairastelua ja kipua... mut miten sit omistajalle. Kauheeta vaan huomata jonain päivänä ku tulee kotiin et koira makaa kuolleenna...
Mullehan tuli itku jo silloin ku vein Pontuksen sinne häntä leikkaukseen ja kun se nukutettiin. Kun se katsoi mua sen ihanilla silmillä eikä tajunnu mitä sille oli tapahtumas ja miks annoin sen tapahtua. Miks annoin ventovieraitten ihmisten pistää sitä ja viedä sen voimat.. en tiedä ajatteliko se oikeesti niin, mutta siltä se tuntui kun se katsoi mua. Ihan ku olisin pettäny sen. Se oli kauheeta.. sevaikutti niin loukatulta... eihän se ymmärtäny...
Huih, ei mun pitäny alkaa ajattelee tämmösiä surullisia juttuja.
Mun pitäis hankkia joku harrastus.. joku muu ku noi koirat
BODYJAM vois olla KIVAA!
Pitää kattoo missä niit tunreja pidetään... pääsis sit vähän TANSSII!!!