IRC-Galleria

Tässäpä minä pitkästä aikaa kökötän päiväkirja silmieni edessä, enkä edes oikeastaan tiedä miksi.
Perjantaina minulla on yo-koe ruotsista ja se pelottaa. Olen tietenkin parhaani mukaan yrittänyt unohtaa koko asian: äsken söin muffinssia, sitä ennen ihailin Dog The Bounty Hunteria ja näiden kahden välissä kuuntelin erästä haitilaista kappaletta. Olen lamaantunut, en halua koskea kirjoihini, enkä varsinkaan kerrata sanajärjestystä tai partisiipin perfektiä. Olen ajatellut, että jos koe on henkeäsalpaavan vaarallinen tai jos näen siinä vain outoja salamerkkejä niin tällöin saatan lamaantua. Näin se tapahtuu: jäykistyn hieman kilpikonnamaiseen asentoon ja kaatua kupsahdan jäykkänä lattialle, sitten valpastun ja konttaan pois (krypa iväg ut ur klassen), konttaan ohitse koulumme kahvion, vahtimestarin kopin (vaktmästares vackra hytt), jatkan matkaani ulos rakennuksesta, konttaan pois Tampereelta, Nokian kohdalla otan nokkaunet (tupplur) ja Kainuussa pysähdyn erään punaisen talon kohdalle ja tulen siihen tulokseen, että tähän on paras pysähtyä (sätta sina gränser). Nukun yön ja aamulla konttaan takaisin Tampereelle. Housuni ovat ihan puhkikuluneet polvista (mina manchesterbyxor) mutta se ei haittaa. En kuitenkaan kontannut liian lujaa, joten pystyin ihailemaan Suomen kaunista luontoa (leva på naturens villkor).
Ja siitä kokeesta ei sitten sen enempää.

Kun ihminen turhautuu, hän turhautuu yleensä ympäristön vaikutuksesta. Vaikka hän kokisikin itse olevansa syyllinen kaikkeen, on ympäristöllä silti suuri merkitys tässä.
Näin siis minäkin turhauduin: eräänä niin kovin viattomana päivänä lähdin kiertelemään erilaisia kahviloita sekä pikku kojuja ja kyselin, josko saisin kesätöitä itselleni. Mikään ei toistaiseksi ollut näyttänyt pahoja merkkejä, ei edes pilviverho taivaan yllä ollut repeillyt, eikä yksikään musta kissa ollut juossut tien ylitse. Kaikessa harmaudessansa kuvailisin päivää tavalliseksi, siis kelpo päiväksi.
Toisin kävi: en saanut töitä ja koin suuren pettymyksen. Kun saavuin viimeiseen hakukohteeseeni, erääseen pähkinäkauppaan, jota oli ennen niin mukava, mursunviiksinen mies pitänyt. Mies viiksinensä oli yhä siellä, ja teitittelemällä ilmaisin asiani kiinnostuksesta mahdollisiin töihin. En saanut töitä ja näin pahuuden miehen vasemmasta silmästä. Se oli diktaattorimaista valtaa, valtaa jolla hän kykeni alistamaan minut, kykeni torjumaan hyvän työvoiman. Säikähdin, ja näin ollen mies menetti mukavan asemansa mielessäni. Tulin tyytyväiseksi siitä, etten saanutkaan paikkaa, sillä enhän halunnut olla mokoman diktaattorin alamainen. Jotain kykenin siltikin tekemään siinä vääryyden mekassa: noukin ruskeasta, viiden ja puolen litran astiasta kourallisen parapähkinöitä, joita hitaasti, aivan kuin kiduttaen, tiputtelin pitkin kaupan lattioita. Mursunviiksinen mies ei ensiksi
huomannut pientä elettäni. Hän seisoi vanhanaikaisen kassakoneensa takana, luultavasti laski pohjakassaa, tarkka kun oli. Kun sitten hetken päästä mies nostaa katseensa ylös, olin jo päässyt pekaaninpähkinöiden kimppuun. Olin juuri upottanut molemmat kourani astiaan, ja uhmakas ilme kasvoillani katseeni miehen kanssa kohtaa. Nostan käteni ylös ja viskaan pähkinät kädestäni ensiksi oikealle, sitten vasemmalle. Mursunviiksinen mies ei hämmästyksessäänsä saa sanaa suustaan. Myös liikkeessä samaan aikaan olleet kaksi muuta asiakasta, sulkahattuinen vanharouva linssiastioiden luona sekä popliinitakkiin puketunut, kohteliaan oloinen opiskelijapoika kiinnittävät minuun huomiota.
Olin tyytyväinen tästä kaikesta huomiosta: halusinhan todistaa, että olin kokenut vääryttä ja että kykenin silti sen jälkeen osoittamaan mieltäni pahuutta vastaan (miehen vasen silmä).
Revolution!
Hetki oli sinänsä hieno, mahdollisesti yksi hienoimmista elämäni aikana. Näin jälkeenpäin voin vilpittömästi sanoa ansainneeni sen.
Hienon hetken jälkeen, kummastuneiden sekä ärtyneiden katseiden alla kävelin tyynesti pistaasipähkinöiden luokse. Tässä vaiheessa mursunviiksinen pahuuden perikuva puhutteli minua, mutten kiihkossani kuullut juuri mitään, enkä kokenut sitä suurena menetyksenä. Kauhoin vihreällä muovikauhalla vimmattua vauhtia pähkinäastiaa, niin että osa pistaaseista lentsi kaaressa lattialle, yksi jopa ylsi mursunviiksisen miehen kengänkärjälle. Napakymppi!
Rauhoitin tahtiania ja tein yhden huolellisen kukkupäisen kauhallisen, jonka tähtäsin tarkasti kohti miestä. Uhmakkaasti linkosin kauhallisen suoraan ravunpunaista ja raivostunutta miestä kohti. Suurin osa lastista kopsahteli mahakasta miestä päin ja ropisi sitten alas lattialle. Raivosta urahteleva mies tarttui ranteisiini kiinni, yrittäen estää minua takomasta häntä pikku nyrkeilläni. Kädessäni oli yhä vihreät muovikauhat - heitin ne kaaressa taaksepäin, toivoen samalla mahdollisimman suuria tuhoja. Raikuvan raivon vallassa mies lähestyi minua kuin vaappuva jugend-henkinen kaappikello konsanaan - kärräten minut ulos kaupastansa. Ilokseni huomasin, että yksi pistaasipähkinä oli jäänyt kuorestansa kiinni miehen tutiseviin viiksiin. Liikkeen ulkopuolella mies piti minulle puhuttelun hengitys höyryten, tarttui kiinni olkapäästäni ja ravisteli minua, niin että heiluin kuin marionetti. Säilytin yhä kalkkaroisen, tuiman ilmeeni. Mielenosoitukseksi näytin kieltä miehelle - vähintään viiden sekunnin ajan - tuhahdin ja poistuin estradilta tehden pienen hovikumarruksen. Vallankumoukseni päättyi varsin juhalvissa merkeissä.

Veni, Vidi, Vici! Vicotory & Jubileum!

Koska olen vasta 17-vuotias, minulla on vielä varaa haaveilla 18-vuotissyntymäpäivästäni. Näinä päivinä olen usein yllättänyt itseni haaveleimasta tietynlaisesta lahjasta, joka tekisi päivästäni erittäin merkittävä: ihka aito kissimirri! Sitten kun synttäriaamuna avaisin paketin, niin sieltä paljastuisi ihana kissanpentu. Lahjani tuottaman riemun vallassa painaisin harmaaturkillisen kamun rintaani vasten ja tämän jälkeen riepottelisin sitä tohkeissani yläilmoissa, samalla tavalla kuinka ylpeät isät nostelevat esikoispoikiaan näytille. Kissakamullani olisi kaulassa paksusta silkkinauhasta kiedottu rusetti - värillä ei niin väliä, kaikkihan me tiedämme, että harmaaseen turkkiin sopii lähes kaikki sävyt. Ehkä kuitenkin vaaleansininen, laivastohenkinen vivahde olisi ihan kiva, se korostaisi sekä kissan että sen kivan emännän silmien sineä. Koskapa oma nimeni on Linda Alfabet Aurora Borealis Mahtiruhtinatar, haluaisin antaa kissallenikin yhtä vertaisen nimen, eli siis Nusu! (eihän ole liian epäkorrekti, eihän?)
Minusta ja Nususta tulisi ylimmät ystävykset, kun menisin harjoittelemaan sirkukselle ilma-akrobatiaa, istuttaisin Nusun katsomoon ja laittaisin sen silmille kissakiikarit, niin että se näkisi jokaisen mun tempun ojennettuja nilkkoja myöten. Nusu tykkäisi kaikista mun tempuista, ja maukaisisi mulle kannustavia maukuja. Kyllä me viettäisimme vapaa-aikaa niinkin, että Nusu pääsisi aktiivisesti mukaan. Joskus menisimme Siikanevalle tai Kuukkujärvelle vaeltelemaan, minun isossa punaisessa selkärepussa olisi termospullo sekä voileivät ja Nusun pienessä vihreässä soljellisessa selkärepussa olisi kaksi pulskaa silakkaa ja särpimenä kermaa. Jos kissa juo kermaa, sen turkki pysyy tuuheana, sellaista minä ainakin olen kuullut. Retkeillessämme luonnossa Nusu kipittäisi reppu selässään edelläni pitkin pitkospuita, aina välillä yllättäen pysähdellen ja tarkistaen, että olenko mukana.
Jos joku esim. mun perheenjäsenistä(Ukko, Gilppu) alkaisi koulukiusaamaan mua, kutsuisin sitten Ukon ja Gilpun meille kylään, ja usuttaisin Nusun raapimaan ne verille, just hyvä rangaistus niille ha ha! Mutta näin kävisi vain ääritapauksissa, jos Ukko ja Gilppu olisivat kiusanneet mua ollessani hiihtämässä tai Lapuan liikkeessä - silloin olisin rankaissut niitä vain Nusun sähinällä ja vaarallisella olemuksella.
Kun meille tulisi kylään, Nusulle pitäsi ostaa tuliaiseksi joko merisilakoita, joita Metsävaaran Murre ja Arkadian Ullakin suosivat, tai sitten kermaa, jota tarjoilisin punareunaiselta tassilta. Minulle ei tarvitsisi tuoda mitään, paitsi ehkä ristisanalehden.

Tässä yksinäni päätteen ääressä istuskelen ja maailman menoa ihmetelen. Olen luultavasti jo niin kovin kansainvälistynyt tyyppi, että tämä Suomi alkaa näyttää silmissäni ankaralta Tuhansien murheellisten laulujen maalta, jossa lumi on syönyt kaiken ja routa raiskannut koko maan.
Taivas on harmaa, tyhjyyttä täynnä, itsemurhaluvut kasvavat ja lamakin lähenee. Jotenkin täällä täytyy elämästä selvitä, elämän lumikinosten lävitse kahlata ja koettaa suunnistaa kohti onnea. Mahdollisesti se onni piileekin siellä rauhanpiippujen tykönä tai muualla kauempana, jossa elämän lumikinokset ovat kerinneet sulaa jo vuolaiksi vuoristopuroiksi, valmiiksi löydetyissä uomissansa kiemurrellen. Silloin olisi aikaa hengähtää ja miettiä menneitä, meinneitä aikoja synnyinmaassa sekä nykyisten tiipiiden luona, ja katsoa kuinka asiat ovat napsahtaneet oivasti paikoillensa, vaikka alku olikin hieman kankea. Tällaista tulevaisuutta minä toivoisin. Toteemipaalun katveessa aika kultaisi muistoni, ja toisinaan kaipaisin sitä melankoliaan taittuvaa, pienilukuista mutta sinnikästä vaaleaa kansaa pohjolassa. Kertoisin initaaniaviomiehelleni (Istuva Härkä) yöttömistä öistä, riippalatvaisista pihakoivuista, punamullalla maalatuista mummonmökeistä, tuhansista järvistä, revontulista, pakkasöistä, hankikannosta sekä siitä suuresta tähtitaivaasta, joka meille kaikille näyttäytyy pilvettöminä öinä, ja jota talvisin katselin saunareissulta tultaessa. Hiljaista oli, ainoa ääni mikä kuului oli lumen narinan kenkien alla, hengitys höyrysi ja kuuset piirtyivät tummina taivaanrajaan. Tällaisen romanttishenkisen kuvauksen antaisin miehelleni, en varmaankaan mainitsisi sanallakaan Hervannasta, loskatalvista tai bussiruuhkista. Kuitenkin tällä hetkellä tapetilla ovat valitettavasti enemmän ne loskatalvet, bussiruuhkat sekä Herwoodin ghetot. Tämä ei kuitenkaan ole mikään tähtiin kirjoitetttu kuva tulevaisuudestani, eihän sitä kuitenkaan koskaan tiedä. Tietämättömiä ovat Herran tiet, näin sanon minä!

A Poem:


" Climbing up to the highest mountain
swimming through the seventh sea
seeking for the real heaven
too far away
but too close to stay
an endless desert
waiting me somewhere
i have to fight for survive
me begging mercy on my knees
you just walk away
and then you feed your turtles "

Elämäsi hellyyttävin hetki?

Mä: no se kun sain kerran pidellä aitoa chinchillaa sylissä ja se turisi ja sen turkki oli varmaankin satiinia


Elämäsi romanttisin hetki?

Mä: no se kun tanssin wanhat jutan kanssa


Elämäsi loistelian hetki?

Mä: kun sain kilpparin joululahjaksi ja sen kilven ympärille oli solmittu punainen rusetti. Onnenhuumassa heittelin kilpparia riemuissani ilmaan :)

Elämäsi turhin hetki?

Mä: en warmana kerro, ehkä yks kirjasto juttu

Elämäsi vaativin hetki?

Mä: non just joo... no siis se kai kun olin kutosel laskettelemas sappeessa ja ida oli siä ja mä yritin tehdä siihen kovis vaikutuksen mutta liekö edes onnistunut mutta kamuja ollaan silti ja yhä...;)


Sitten vielä pari asiaa:

- Lempikonvehtisi?
no joku lakritsi kai emt minttu btw jtn ääks x)

-Lempi oleskelupaikkasi?
öö ei oo? tai ehkä armon kallion nurmi kenttä kesäl sie 24/7 :P

Kysymykset ja vastaukset, all by me!

Luultavasti tiedan, etta milta tuntuu olla mykka. Olen laittanut itselleni poissaoloviestin, enka kykene kommentoimaan saamiini viesteihin takaisin. Vahvin alueeni ilmaista tunteitani on tukittu. En kuitenkaan tyydy vaikenemaan, vaan kuin pienen katiskassa rapikoivan sillin tavoin koetan epatoivoisesti loytaa henkireikaa, tapaa ilmaista!- ja nyt sen loysinkin: vanha kunnon paivakirja.

Eli siis moi rakas paivakirja (kursiivilla)

Naina aikoina olen nahnyt paljon merkillisia unia, enka tieda mita se merkitsee. Eraassa unessa tulin raskaaksi romanille, joka ei oikeasti ollut romani vaan musta. En edes ollut tehnyt ko. henkilon kanssa tiedat kylla mita (kursiivilla), sain vain kuulla kaskyna olevani raskaana tuolle miehella. Hammennyin ja herasin. Sitten helpotuin.
Toisessa unessa vanha ystavani joutui kulkemaan kouluunsa joka aamu eraan miehen kyydissa, jolla oli hevostraileri auton perassa. Mies oli ulkoisesti cowboyhenkineni: stetsoni, korkealla olevat farkut koytettyna ylos vyolla, jossa on mauton ja massiivinen solki, bootsit, tummat aurinkolasit silmilla ja alaspainkaantyneet vaaleat viikset. Iho oli auringon polttama, ravunpunaiseen taittuva. Vaikken unessa tavannut tuota miesta ikina koin tapahtumat ystavani mukana. Ystavani valitti, kuinka hirveaa miehen kyydissa on olla, mies huuteli pelkastaan rivouksia ja arsyttavia kommenteja aina takapenkilla istuvalle ystavalleni. Ystavani sanoi yrittaneensa puhua trailerissa olevalle hevoselle, muttei hevonen kuullut aina kaikkea eika kerinnyt vastaamaan. Ystavani oli pettynyt.

Viimeksi mainittu uni on tuorein kaikista, viimeyona nahty.

Marika, marika ota suusta
pois tupakka,
marika, marika ota suusta
pois tupakka

oot oikeesti herkkä
neuvostonuori,
riisu siis pois jo
tupakkakuori.

pietarin portit sulkeutuu, et
pääse ivan dostojevskin
kanssa suihkuun !
ivan ei käytä alkoholia,
siitä tulee liikaa
melankoliaa.

leninin kanssa ei pidä
leikkiä tulella,
heititkö sytkärin
pois, saanko udella?

ivan dostojevski tuo sulle
aamupalan suoraan
sänkyyn,maatuskan sisältä
paljastuu
hapankaalia,
dostojevskiä on
hyvä vaalia.

Linda & Miina- 07

elämänlangat käsissäsi/ jalassa koreat tangat/ niitä mun parketin ylitse kannat/ niin paljon sontaa stna lantaa ei vittu jaksa kantaa/ elämä on paskaa/ vittu en haluu jatkaa tätä loputonta matkaa/ antakaa breikki/ hei ees tää keissi vituttaa koko pelle pleissi/ vittu herätkää kansa tää vitun yhteiskunta on vitun ansa/ vittu tampere i don't wanna be here/ vittu kamun jalka jäi eilen autonalle/ vittu miks just kalle/ sua kaipaan/ haluun sun hautaan/ huuleni painan ristisi rautaan/ vittu miksi jäbä just sä/ jään näppejäni nuolemaan sun hautakummulle / sitten ilmestyy jumalten viesti bongorummulle: mä en oo yksin/ eilen sun kaa lypsin/ stna SE OLIKIN VAIN PAHAA UNTA/ vittu kalle kamu you are here/ haha vituuu rakastan sua/ sä mua/ oot elossa,/ VITTU JÄBÄ ON HENGISSÄ/ hähää/ kuin uusissa kengissä/ sä et oo kuollut enkä mä sun hautasi rautaristiä nuollut/ häHÄÄ just viiiiiiiii-tun ihanaa! Hanaaa


(enää ei v*tuta)

Muistan vieläkin sen heleän lauantai-aamun kun olimme Visulahdessa viettämässä laatuaikaa perheen kesken. Gilbert, muistan kuinka sinä kimeällä äänellä kiljuit innosta isin antaessa sinulle keinussa vauhtia ja muistan toki myös senkin kuinka haparoivin käsin ruokit lemmikkikilpikonnaasi, joka köllötteli tyytyväisenä hieman nuhruisessa terraariossansa. Ethän sinä sitä terraariota ikinä siivonnut, emmekä mekään isin kanssa hennonneet sinua siihen käskyttää- olithan herkkä lapsi, jonka kasvatuksessa halusimme suosia pelkästään taiteellisia keinoja! Juuri tuona päivänä isi oli pukeutunut riemunkirjavaan havajilaispaitaan ja seisoi ylpeänä kellanruskean asuntoautomme edessä, varvasläpsyt jaloissansa ja auringossa haalistunut kalastajalakki päässä tönöttäen. Isi oli juuri saanut grillatuksi kassler-paistit ja pari maissinvartta kun sinä poljit niin vimmattua vauhtia uudella, viipperällä varustetulla polkupyörälläsi päin meidän grilliä! Grilli kupsahti kumoon, sinä myös. Antimet mätkähtivät nurmelle ja maissit rullasivat omia reittejänsä pitkin ojanpientareelle. Siinä rytäkässä sinun rillisi menivät aivan vinksinvonksin ja polveesikin tuli pari naarmua. Taisit alkaa poruta, mutta onneksi äitimamma laastaroi molemman polvesi Kirilin kuvilla varustetuilla heftoilla. Haavat kirvelsivät hieman uidessa, mutta uljaana poikana et kuitenkaan niistä välittänyt vaan polskit tyytyväisenä oranssit kellukkeet rimppakäsiesi ympärillä. Isin kanssa me seisoimme altaan reunalla ylpeinä ja otimme sinusta aivan MAHDOTTOMAN paljon kivoja kuvia salaman kanssa ja laitoimme kuvat vuoden -98 joulukortteihin! Nyt näistä ajoista on likimain kymmenen vuotta aikaa, ja voin yhtä ylpeänä äitinä sinulle huiskuttaa altaan reunalta ja ottaa yhä kivoja kuvia sinun uiskennellessasi kellukkeet käsivarsiesi ympärillä! Hienointa on kuitenkin se, että sinulla on söpö tyttöystävä, chinchillojen kasvattaja-farmari Kaisa, joka tietää kaiken chinkkujen oikeuksista! Kaisa on tehnyt kolme pyhiinvaellusmatkaa chinchillojen kanssa Lapissa, mm. Halti- ja Saanatuntureille. Siellä chinchillat sukivat turkkinsa puhtaaksi raikkaassa maalaisilmassa ja höristävät korviansa kuullakseen riekkojen soidenmenohuudot. Välillä chinchillat kaivavat povitaskuistansa kiikarit tarkkaillakseen tilannetta taajaman tuolla puolen. Kaisa itse eläytyy myös näihin rituaaleihin pörhistäen turkkinsa ja kuunnellen soidinmenokutsut kiikarit kaulassa.
Poikani, toivon että sinäkin saat antoisia erähetkiä uuden heilasi kanssa, hän on juurikin unelmaminiä tällaisille vanhemmille, jotka ovat ainoan poikansa taiteellisin keinoin kasvattaneet!

Rakkaudella, äiti (kursiivilla)