IRC-Galleria

22.05.2008 klo 10.25
Suomen kakkospaperi. Mustekynä liukuu paperia pitkin hirmuisella nopeudella kun yritän äkkiä saada Leena Landerin romaanista ”Tummien perhosten koti” ja Laura Esquivelin romaanista ”Pöytään ja vuoteeseen” muodostamani ajatukset järkevään muotoon paperille. Aikaa on vain kaksi minuuttia. Aloittelen lopetuskappaletta kellon viisarin naksahtaessa, nyt on kiire. Kynäni viilettää paperillani semmoista vauhtia, että käsialastani saa vain vaivoin selvää. Yritän miettiä hyvää lopetuslausetta, mutta koska tiedän, että minulla ei ole edes puolta minuuttia jäljellä, kirjoitan paperille ensimmäiseksi mieleen tulevan lauseen. Viimeinen piste, muutama sekunti ja kokeen valvoja kuuluttaa: ”Standard level students, your examination has ended. Please stop writing immediately and wait until your paper is collected.” Pudotan kynäni pöydälle, levittelen käsiäni ja vedän syvään henkeä. Selailen juuri kirjoittamaani esseetä ja täyttelen pakollisia kaavakkeita opettajan tullessa kohdalle. Kerättyään esseeni hän antaa poistumisluvan ja lähden pois luokasta muiden SL-ihmisten kanssa ääneti, sillä Higher level –opiskelijoilla on vielä puoli tuntia koetta jäljellä, eikä heitä saa missään tapauksessa häiritä.

Ruokalan ilmapiiri on hilpeä, sillä juuri päättynyt koe oli loppukokeiden viimeinen. Ei enää koulua; Nyt alkaa vapaus! Paitsi niillä, joilla on pääsykokeita seuraavalla viikolla, kuten itselläni. Se ei kuitenkaan tunnu haittaavan kenenkään fiilistelyä. Kaiken sen innon keskellä monet kuitenkin tajusivat jo, että tämä on viimeisiä kertoja, jolloin luokka on kokonaisuudessaan yhdessä. Enää olisi vain ”normipuolen” lakkiaiset kuun lopussa ja omat lakkiaiset syyskuun alussa. Meno rauhoittuu hetkeksi ja kaikissa on huomattavissa haikeutta. Yhtäkkiä ihmiset alkavat jutella semmoistenkin ihmisten kanssa, joiden kanssa eivät ole jutelleet kuin muutamia kertoja viimeisen kolmen vuoden aikana. Yhtäkkiä kun tajuaa, ettei näitä vieressä istuvia ihmisiä tule näkemään ehkä koskaan lukuunottamatta omia lakkiaisia, heistä haluaakin tietää kaiken. Tuntuu, kuin aika olisi kulunut täysin huomaamatta, sillä vaikka näiden ihmisten kanssa on ollut hyvinkin paljon tekemisissä koko lukion ajan, heistä ei kuitenkaan tiedä yhtikäs mitään. HL-opiskelijoiden tullessa pöytään puheensorina on hirmuinen. Kaikkia kiinnostaa kaikkien urasuunnitelmat ja tulevaisuuden opiskelupaikat. Jopa niiden, joita ei ollut koskaan ennen noteerannut.

Tulipa tuona päivänä huomattua, kuinka itsestäänselvänä monesti pidämme sitä, että ympärillämme olevat ihmiset tulevat aina olemaan kanssamme. Sitten kun jokin ajanjakso päättyy (esimerkiksi peruskoulu, lukio, ammattikoulu tai vaikka jokin kielikurssi) ja huomaa, kuinka muut alkavat seilailailla omille reiteilleen, sitä yrittää epätoivoisesti nyhtää omalla laiturilla toisen laivan köydestä, jotta tämä laiva ei ajautuisi liian kauas omasta satamasta. Tällä tavalla yritämme estää elämää hajoamasta käsiin elämäntilanteemme muuttuessa. Totesin kaverilleni, että tämä on kuin kesälomalle lähtisi, paitsi että syksyllä emme palaa takaisin.

Emme palaa takaisin.

Miten tuo lause kalskahtikaan sisälläni. Suurinta osaa tämän pöydän ympärillä olevista ihmisistä en luultavasti tulee näkemään enää kuin pari kertaa elämäni aikana. Jäljelle jää vain muutama läheinen ystävä, joihin aion olla yhteyksissä lukion jälkeenkin. Voisi sitä kai ajatella positiiviseti, että kyllä nyt jotain jäi käteen, mutta siltikin on niin kovin tyhjä olo. Kasvot, joita silloin ruokalassa katselin, tulevat jäämään vain lukioon liittyviin muistoihini. Sillä hetkellä toivoin, että olisin ollut paljon aktiivisempi muiden ihmisten suuntaan ja selvittänyt millaisia he ovat. Toki minulla on kaikista pintakäsitys, mutta se on vain kuori, jonka kuka tahansa muukin pystyy näkemään. Monista heidän ajatuksistaan minulla ei ole tietoakaan. Kaipaus oli valtava ennen kuin edes poistuin ruokalasta.

Haluan vain todeta, että ystävyyssuhteista täytyy pitää kiinni ja vahvistaa aina kun mahdollista. Mieluiten koittaa saada ainakin jotakin selville kaikista ympärilläolijoista varsinkin silloin, kun aikaa on vielä rutkasti. Eron tullessa on jo liian myöhäistä koittaa selvittää millainen toinen ihminen on pohjimmiltaan. Kannattaa tutustua kaikkiin ihmisiin, jopa siihen nurkassa istuvaan hissukkaan, sillä muutoin harmittaa jälkikäteen ettei näin tullut tehtyä. Vuosien päästä kun kiertää huhua kenestä on tullut mitäkin, voi lämmöllä muistella mitä kaikkea on tämänkin ystävän kanssa tullut tehtyä silloin aikoinaan, kun kaikkien tulevaisuudenkuvat olivat vielä jokseenkin sumeat.