IRC-Galleria

Koska en yksinkertaisesti jaksa päivittää kuviani (oletuskuvani on 17-vuotias), ehkä tämä kirjoittaminen sujuisi paremmin ja jouhevammin.

Kaikille kavereilleni tiedoksi, että lauantaina 10.2.2007 pääsin ihmeen kaupalla 1. danin graduoinnista läpi eli aikidokieleltä käännettynä minulla on nyt musta vyö. Älkää kuitenkaan pelästykö tai alkako varoa sanojanne, olen edelleen sama nysverö kuin ennenkin. Kivalta kuitenkin tuntuu, kun saa niin monta halausta harjoittelukavereilta. Kiitti!

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, on ehkä hyvä samalla kerrata kaikki menneet ja tulevat kuulumiset, kuitata ne ainakin kolmella virkkeellä. Opiskelen edelleen, tätä nykyä latinaa ja kreikkaa. Tiedän kyllä: ei sillä töitä saa. Miksi sittenkin pidän opintojani tärkeinä?

Näillä päivillä ei ole enempää tarkoitusta
kuin tanssin askelilla, joilla on vain tanssin tarkoitus.

Ehkä vihdoin alan opiskella suomenkieltä.

Mitä muuta? Flunssa vaivaa, ja kesätyöstressi. Ajattelen, että pian on pakko alkaa nukkua kunnolla. En ehtisi. Kaipaan lisää bileitä ympärilleni, vaikka aina on melko väsynyt olo.

Ehkä kohta kuitenkin helpottaa. Valmistun kesään mennessä kandidaatiksi, jos siis saan kaikki byrokraattiset asiat hoidettua. Sitten alankin miettiä tulevaisuuttani ihan kunnolla.

Ai niin! Lähden ilmeisesti vaihtoon ensi lukuvuodeksi. En tiedä vielä minne, minut "sijoitetaan" maalis- tai huhtikuussa. Rapakon taakse kumminkin.

Elämä on elettävä hetkessä. Se on kaikkein tärkein asia, läsnäolo. Älkää nyt suuttuko, jos puhun liian itsevarmasti. Ympäriltäni kuolee joku tämän tästä, ihmiset väsyvät ja alkavat menettää voimiaan. Minä haluan käyttää kaikki varani, antaa itsestäni mahdollisimman paljon pois. En halua pelätä, haluan menettää asioita omasta tahdostani.

Lapsuus, villipuro.

Suomenkieltä? Ei, haluan opiskella japania: maata, kieltä, kulttuuria. Purkaa vastakkainasetteluja, tappaa käsitteitä. Ihmiset ajattelevat - he ajattelevat ensinnäkin liikaa - että kieli on täydellinen järjestelmä, turvaverkko. Näin ei ole. Kieli on kalpea varjo ihmisen ensimmäisestä kokemusmaailmasta, kosketuksesta, katseesta, kuulosta - ja tunteesta. Kieli on meidän kaikkien yhteinen kotiluola.

Yritän pysyä asiassa. Mutta ajalla ei ole lineaarista rakennetta. Vuosi toistuu samanlaisena, kokoan jokaisesta vuodesta karttaa, en sen perusteella, mitä on tapahtunut vaan sen, mitä tapahtuneesta tunsin. Tunsinko häpeää vai ylpeyttä, lämpöä, heikkoutta, pettymystä, kenties symbolista rakkautta (vrt. esim. kaikki Jane Austenin romaanit)? Millä tavalla ymmärsin maailmaa tuolloin ja nyt tällöin?

Proosa olkoon kovaa, se herättäköön levottomuutta.

Joskus ajattelen, että ellei tämä alamme olisi kansien väliin tapettu kertomus, voisin jopa uskaltaa hengittää vähäsen. Haluanko pois täältä vai haluanko jäädä paikalleni? En taida oikeasti uskaltaa kokeilla siipiäni, koska haluan olla turvassa.

Jees, eiköhän tämä käy tilityksestä ainakin kolmeksi kuukaudeksi. Ciao.


brigit