IRC-Galleria

Ei huvita puhua. Itkettää.

Itkenkin.

Sunnuntaina 15.10 klo 14.00 äiti vei sen lähiseudun eläinlääkärin ovesta sisään. Sellainen lääkärin vastaanotto on valan vastainen, ihmisarvolle sopimaton. Kun lääkäri antoi sille rauhoittavan pistoksen ja sen katse alkoi himmetä, luomet painua, oli pakko häipyä. Se luotti äitiin loppuun saakka ja äiti ainoana kesti sen luottamuksen.

Tyhjän vastaanottotilan lattia oli muovia, seinät, penkit. Ajattelin, ettei se ikinä kuluisi vanhaksi. Että siihen ei jäisi merkkejä.

Näen sen pentuna, muistan sen ensimmäisen aitauksen. Ei ikinä enää toista. Ei.

Menin vessaan. En kehtaa olla täällä. Ei olisi pitänyt tulla. Näin suruni peilistä. Menin ulos vessasta, harhailin, pysähdyin ulko-oven kynnyksellä. Ei ilman sitä ei voi, saa mennä.

Muistan ne tuhannet lenkit, ne kaikki.

Äiti tulee. Kysyy haluanko hyvästellä. En tiedä kuinka monta kertaa se onkaan tehtävä. Sen jälkeen kun äiti soitti ja varasi ajan - siitä on kohta kaksi tuntia - olin jo viimeisellä lenkillä, olimme yhdessä, minä ja se, se oli samanlainen päivä kuin kaikki muut syksyt ja talvet, sateet lumimyrskyt paahteet pääsiäiset, se oli joulu ja uusivuosi (Åskulle uusi vesikuppi, tyylikäs) kesäviikonloput saaressa, kallioilla (se makaa varjossa, levollisesti ja liikkumatta niinkuin nyt), se jää kummittelemaan siihen pieneen metsikköön, johon sisko ja minä viemme sen klo 13.21 ja 13.50 välisenä aikana, mutta vielä on matkaa jäljellä, se juoksee vapaana Suurissa Metsissä ja se on Kurussa, pihamaalla ja se osaa koputtaa mökin oveen, sen koputukset jättää narmuja honkaoveen.

Se makaa, se voisi herätä. Oikean tassun päällä on pieni verinen haava, josta myrkky on syötetty. Pitääkö sitä nyt vielä silittää. Kielenpää näkyy suusta, pöydällä on kuolaa, jonka pyyhin pois. Sen häntä ja toinen takajalka pöydän ulkopuolella, vedän ruumiin pöydän keskelle.

Löydän joka päivä sen karvoja kaulaliinastani.

Muistan käskyjä, joita se osasi, joita mä & muut opetettiin. Se osasi (hieman ylipainoisenakin) kieriä ja se teki mitä vaan makupalasta, antoi tassua, istui, makasi, vaikka kaikki yhtä aikaa. Se oli ihan helvetin uskollinen. Se oli laiska mutta aina innokas lenkille, tiesi että "ska vi gå ut?" (nouseva intonaatio) ulos menemistä, tiesi sen ensimmäisestä päivästä. Se rakasti ruokaa, oli pakko vähän varoa, kuinka paljon sille antoi.

Sisko ja mä hyvästeltiin se klo 13.21 ja 13.50 välisenä aikana. Se sai juosta vapaana metsikössä, me otettiin kuvia. Mä en ottanut kelloa mukaan. Ei silläkään ollut kelloa. Tehtiin temppuja yhdessä, leikittiin, dokumentoitiin. Ei se voinut tajuta. Palkittiin. Palkittiin oikein kunnolla.

Viimeinen käskyni sille oli plats, paikka. Se osasi sen erittäin hyvin. Kerran, kun se oli nuori koira ja me harjoiteltiin sitä se oli paikallaan monen monta minuuttia, vaikka olin kääntänyt selkäni. Nyt se istui minuutin paikallaan pihalla. Me istuttiin vieressä, minä ja se kuustoistavuotias joka myös rakasti sitä.

Åskar oli saanut elää kymmenen vuotta. Sille olisi kuulunut ainakin viisitoista. Kuusitoista, sata. Nyt se on yhtäkkiä poissa ja siihen mistä se lähti jäi tyhjä kohta. Ei tule toista, ei samaa.