IRC-Galleria

KUIN ELÄMÄ ITSE


Elämä kysyi minulta
osaanko rakastaa.
Minä vastasin kyllä,
sillä olenhan onnellinen.

Mitä muuta voi rakkaus olla
kuin täyteyttä elämän:
kuin ylitse pursuva riemu
ja voima,
joka vaatii kuin jokaisen hetken
itseään todistamaan!

Hyvä niin!
sanoi Elämä.
Ota tiesi ja käy,
mene minne halajat!
Mene ja rakasta,
ja ole onnellinen!

Hän, itse elämä,
oli joka hetki luonani
ja seurasi kaikkia teitäni.

Miten ihanasti jalkani nousivatkaan!
miten kevyt oli ilma,
miten kaunis oli maa!

Minä rakastin elämää!

"Hyvä ystävä,
ei niin, eteenpäin ei mennä!
Olet houkka, olet harmi,
olet mielten vaiva!
Elät niinkuin taivaassa olisit jo,
tai niinkuin rikas,
jolla yltäkyllin
suvun perinnön lahjoista
sattumalta on ansiot saanut!
Ei niin,
ei siten oikeutta elää kellään!
Olet houkka, olet harmi,
olet mielten vaiva!
Monet tyhjiksi itsensä luonasi tuntee.
Sitä paitsi
oman onnesi orjaksi saatat tulla!

Niin tulinkin.
Oli onni tuo
ihmisen onnea vain.
Vain pyyteen muoto.
Ja rakkaus elämään
vain petosta mielen,
se riemua oli,
omakohtaista intoa olemisen,
minän tuntoa, rajoittavaa.

Tuli onneni taakaksi tunnolleni.


Siitä irti,
tuiki puhtaaksi tahdoin tulla.
Siksi rukoilin:
Sinä Jumala, Elämän Herra ja Luoja,
Sinä tiedät, minä en tiedä!
Siksi tietoja anna ja viisautta,
minä että en lankeisi turhuuteen,
tähän maailman harhaan ja pahuuteen!
Muo tielläni ohjaa ja opasta,
minä että ymmärtäisin
mitä rakkaus on
ja mitä onni on;
tämä Sinulta saamani ihmelahja!
Jos onneni on
veren perintö vain
ja rakkaus riemua aineellista,
niin rujoksi tee minun ruumiini
pyyteellinen,
ja kauhulla kasvoni peitä!
Sinun luonasi, Herra,
Sinun orjasi tahdon olla!
Tämän pyyteeni, pyyteistä suurimman
Sinun käteesi annan!

Hän kuuli
ja täytti toiveeni,
teki rujoksi ruumiini, synkistyi,
katosi onneni, rakkauteni.
Tulin tyhjäksi,
niinkuin tyhjyys on.
Olin, elin, en tiennyt miksi.

Sinä Herra,
joka kaiken aina tiedät, tiesit varmaan
miten käy!
Sinun täytyi tietää,
mitä tiennyt en itse silloin.
Minä tiennyt en
mitä tyhjyys on,
siksi rukoilin pyyteettömyyttä.

Nyt tiedän sen,
ja tiedän, että
et armoa tuntenut.
Et tuntenut rakkautta ihmisen,
et sääliä, lämpöä, lohdutusta.
Vain toiveeni täytit, ja kylmänä katselit seuraamusta.
Itse rakensin, nousin ja taistelin,
vähin erin tyhjästä ylös nousin
ja jälleen - rakastin.

Nyt tiedän sen,
nyt tiedän ettei ole Vapahtajaa,
ei armoa Herran!
Vain kärsimys on,
tuo pyyteen puhtaaksi jalostaja,
ja tuska,
tuo säälin hersyvä herättäjä,
joka taistelun synnyttää.
Vain heikkoja Herra vapahtaa,
ja lapsia armo lohduttaa.
Ei heitä varten kärsimystä,
ei tosi tuskaa ole luotu.
On aikansa luonnossa lapsillekin
ja aikansa aikuisiksi tulla.
Vain taistelu
tuskan ja kärsimyksen
matalammasta alhosta nostaa voi.
Sillä sääli on voima,
sääli on valta,
joka tyhjyydestäkin saattaa nousta
syytöntä puolustamaan.

Niin nousin,
en itseni tähden -
tai
kenties kävi sääliksi itsenikin.
Kävi sääliksi kaikki,
jotka syyttömistä syistä
tämän aineen verkkoihin paulottuna
tuhatjuonien sekaisiin solmioihin
vastauksia eivät saaneet.

Jääkylminä tuijotti Jumalan silmät.
Ne tuijotti maasta ja taivahista,
ne tuijotti ajasta, ajattomista.
Ei viisaus, tiede, ei Valitutkaan
Hänen silmiinsä eloa saaneet.

Miten jäätävän kylmä
oli kaikkeuden silmä.

Olin tyhjäksi tullut
tunteettomaksi.
Olin tappanut onneni, rakkauteni.
Olin tunteeton itselle, pyyteilleni,
siten tunteeton myös iki-hengelleni.
Olin elävä, mutta kuin kuollut:
Jumalan kaltainen.

Niin - Jumalan kaltainen!

Kysyi kuolema minulta
osaanko rakastaa.
Minä vastasin kyllä,
sillä olenhan ollut onnellinen
ja väsynyt, onneton!
Olen ollut tunteita täynnä
ja tunteita vailla:
olen ollut kuin Elämä itse:
sitä tänään ja toista jo huomenna,
mutta aina noussut uudestaan.

Ei kysy aurinko miksi se nousee,
ei kysy maa miksi se kiertää,
ei kysy kukkaset miksi ne kukkii,
mutta ne henkivät elämää.
Jumal- lausetta lausumatonta
ne mykkinä ilmentää.

Niin minä myös oman paikkani täytän,
oli siihen syy tai ei!
Niin myös minä tyhjyyttä vastaan
oman rakkauden tein!
Ja tiedän:
ei mua Jumalat auta
ellen itse auttaa voi!
Ei sfinksin kylmä katse
voi nälkäistä ravita;
ei usko autuudessaan
voi ketään pelastaa
jos haave paremmasta
kädet ristissä odottaa.

Minä rakastan!

Niin,
minä rakastan elämää,
ja siksi myönnän kaiken
mikä elämää synnyttää!
Oli hyvä tai paha,
oli ruma tai kaunis,
ne on muotoja jumalan.
Vain ihminen, itsensä puolustaja
on syyllinen häviöön.
Hän hyvää etsii,
siten pahaa luo.
Hän kauniin himossa
myrkyn juo.
Mutta silloinkin hänen tyhmyyttään
vain ihminen saattaa ymmärtää.