IRC-Galleria

A/N: Tällä kertaa teksti oli äikän työtä varten... :D Ainut hauska osuus siitä työstä. Tehtävä oli siis muuttaa joku runo/laulu proosaksi ja tälläisen mä väänsin PMMP:n laulusta Joku raja.
Hope ya like it!! :D


▫▫▫Joku raja▫▫▫

Makaan hiljaa paikoillani ja kuuntelen vaimeaa kuorsaustasi. Päätäni särkee inhottavasti. Tunnen kuinka kesäiset aamuauringon säteet tunkeutuvat verhon raosta ja paistavat suoraan silmiini. Puristan silmiäni tiukemmin kiinni. En haluaisi herätä, olen liian väsynyt. Käperryn kerälle yrittäen vältellä itsepintaisia säteitä.

Lopulta luovutan ja nousen istumaan. Vilkaisen sinua ja ähkäisen kun kipu vihlaisee hartioitani. Makaat mahallasi kiertyneenä tiukasti peiton ympärille. Pidät siitä kiinni kuin elämäsi riippuisi siitä. Huokaisen hiljaa toivoen, että pitäisit minua joskus noin tiukasti, mutta hellästi sylissäsi. Nousen, nappaan muutaman vaatteen maasta ja hiivin hiljaa ovelle, sillä en halua herättää sinua. Käännät kylkeäsi oven narahtaessa, muttet herää. Ethän sinä ikinä herää ennen kymmentä kun sinulla on vapaapäivä.

Tiputan vaatteeni oven viereen ja raahustan keittiöön. Jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, pitäisi kai käydä kaupassa. Teen itselleni kupillisen pikakahvia. Eteisestä kuuluu postiluukun rapinaa ja pian tömähdys postin pudotessa sisään. En vaivaudu hakemaan sitä, siellä on kuitenkin vain läjä laskuja. Väsyneenä mietin eilistä ja huomaamattani teen jo toista pikakahvi kupillista. Suutuit taas eilen jostain, mitä en enää muista. En ollut edes yrittänyt paeta, sillä se yleensä vain pahentaa raivoasi. Kyynel vierähtää poskelleni ja tahtomattani värähdän muistaessani kuinka kipeästi rullalle käärimäsi sanomalehti läjähti kasvoihini.

Juon jo kolmatta kupillista pikakahvia, eikä turta väsymys ole kadonnut mihinkään. Huuhtelen kupin ja menen suihkuun. En halua katsoa peiliin, sillä jäsenissäni viipyvä kipu kielii alastonta vartaloani peittävistä mustelmista. Kuuma vesi lieventää hieman aristavia lihaksiani. Puen makuuhuoneen ovella olevan vaatemytyn päälleni kiinnostumatta niistä. Pesen hampaat, mutta jätän meikkaamatta. En halua nähdä kasvojani peilistä.

Nousen bussiin, joka kiertää torin kautta. Kello ei ole vielä kahdeksaakaan, mutta tori ympäristöineen kuhisee jo elämää. Pankin lähistöllä seisoskelee kärsimättömiä vanhuksia odottamassa pääsyään tallettamaan vähiä ropojaan säästötileilleen. Voisi luulla, ettei niillä olisi kiire, sillä mitä muuta vanhuksilla on kuin aikaa? Hyppään pois bussista yhtä pysäkkiä liian aikaisin ja kävelen hitaasti kohti rantaa kiertäen ainakin puoli kilometriä pitemmän reitin kautta sairaalalle. Pukukopissa huomaan olevani jälleen viimeisenä paikalla. Pitäisi kai vaihtaa yövuoroon.

Vaihdan ylleni työvaatteet ja väännän reippaan kestohymyn kasvoilleni. Hymyn takana olen kuitenkin täysin rikki. Menen hämilleni jokaisesta hankalammasta kysymyksestä. Näitä tällaisia päiviä on jo liikaa. Kuljen kuin robotti ympäriinsä tajuamatta kunnolla, mitä ympärilläni tapahtuu. Jokainen särkevä solu minussa huutaa sinua lopettamaan. Vannon itselleni jos lyöt vielä kerrankin, niin minä tapan sinut. Isken jollain niistä lukuisista tavaroista, millä sinäkin olet minua hakannut.

Muistan vielä hämärästi kuinka joskus pienenä enkeliksi pääseminen oli tärkeä päämäärä. Äiti neuvoi pysymään tiukasti taivaan tiellä. Enää en välitä. Mitä sitten vaikka en pääsekään taivaaseen? Ei kai ikuinen pimeys ja kadotus voi olla niin paha verrattuna kidutukseen kanssasi? Eihän siellä tarvitse edes muistaa nimeään tai menneisyyttään.

Lounaalla ne kysyy mustelmasta poskellani: ”Taasko se äijä hakkasi sua?” Nyökkään hiljaa ja käännän katseeni. ”Miksi sä kestät tota kaikkea? Mikset sä jätä sitä paskiaista ja lähde?” Vastaan etten tiedä. ”Etkö sä tajua, että on parempikin tapa elää? Sun oma vika kun jäät tuollaiseen.” Säälivät katseet tuijottavat selkääni, kun kävelen pois. En osaa vastata niille, koska en tiedä vastauksia itsekään. Pelkään tietämättä mitä pelkään. En ole nainen, en yhtään mitään – kidutettu eläin häkissä.

Matkalla kotiin mietin lopettaisitko jos olisin mukavampi. Jos näyttäisin kauniimmalta ja leipoisin useammin? Rakastan sinua vieläkin, vaikket enää ole se sama mies kuin ennen. Se mies, joka muisti syntymä- ja vuosipäivät. Se mies, joka ei hakannut…

Avatessani ulko-oven huudat olohuoneesta jotain ruuasta. En kuuntele vaan menen pesemään kädet. Sinä kävelet vessaan kädet nyrkissä ja naama irvessä. Sanon jotain, väistän ja juoksen kuin sumussa keittiöön. Minua suututtaa oma heikkouteni. Seuraat perässä, tartut olkapäästäni kääntäen minut ympäri. Et huomaa kädessäni olevaa veistä.

Suljen silmäni ja hengitän raskaasti. Kun avaan ne, ulkona hämärtää jo. Napsautan huoneiston kaikki valot päälle ja kävelen mitään näkemättä suihkuun. Väännän suihkun päälle. Kylmä vesi valuu päälleni turruttaen aistini. En huomaa itkeväni.

Sinä et huuda enää koskaan.