IRC-Galleria

Ote kirjasta "Hiljaisuuden lapset" (Torey Hayden):

Dissosiaation käsitteessä pulmana on se, että dissosiaatio on oikeastaan jatkumo, jonka toisessa päässä ovat lievät ja toisessa päässä vakavat tapaukset, ja me kaikki olemme tällä jatkumolla. Dissosiaatio on normaalia. Dissosiaatioilmiöitä on meillä kaikilla. Jos me keskitymme johonkin puuhaan niin täydellisesti, ettemme huomaa mitä ympärillämme tapahtuu, kysymyksessä on dissosiaatio. Useimmat aikuiset ihmiset kokevat tällaisia ilmiöitä kaiken aikaa autoa ajaessaan - he uppoutuvat ajattelemaan illallista tai työtään tai perheasioita tai jotakin niinkin arkista kuin mitä ostaisivat ruokakaupasta ja unohtavat ohjaavansa ajoneuvoa. Eivät he menetä ajoneuvonsa hallintaa. He eivät vain näe enää tietä ja ympäristöään vaan sen, mitä heidän päässään liikkuu. He pystyvät ajamaan erinomaisen hyvin "automaattiohjauksella" ja havahtuvat ajatuksistaan heti, jos tiellä sattuu jotakin mikä vaatii heidän huomiotaan. Ollessaan "uppoutuneina omiin ajatuksiinsa" he eivät kuitenkaan tietoisesti tee havaintoja tiestä, jota he parhaillaan ajavat. Tämä on normaalia käytöstä. Kaikki tekevät näin. Ja kuten käyttäytymisessä yleensäkin, tässäkin "normaalin" käytöksen vaihtelut ovat suuret. Joillakin dissosiaatiota on tuskin ollenkaan; toisilla sitä tapahtuu helposti ja usein. Kuitenkin molemmissa tapauksissa kyse voi olla tarmokkaista, täysin normaaleista aikuisista ihmisistä.

On myös normaalia turvautua dissosiaatioon stressitilanteissa, yrittää lievittää kipua tai korjata negatiivinen tilanne "ajattelemalla jotain muuta". Tätä pidetään yleisesti suorastaan hyvänä asiana; on opaskirjoja, joissa kerrotaan miten voimme käyttää tätä menetelmää tehokkaasti. Vanhemmat rohkaisevat usein lapsiaan tekemään näin. Lisäksi henkilöitä, jotka ovat taitavia dissosiaation käyttäjiä, pidetään usein luovina, sopeutumiskykyisinä ja älykkäinä. Kysymys ei siis kuulu: käyttääkö dissosiaatiota vai ei? Ei edes: kuinka paljon käyttää dissosiaatiota? Paremminkin on kysyttävä, missä kohden jatkumoa se lakkaa olemasta hyvä apukeino ja muuttuu vahingolliseksi, sopeutumista haittaavaksi. Tähän kysymykseen on vaikea vastata, eikä vähiten siksi, että tuo kohta ei ole kaikilla ihmisillä sama, eivätkä kaikki dissosiaation tilat - edes ne, jotka kuuluvat asteikon ääripäähän - ole pahasta.

Se, mitä Anthony DeMello kuvaa kirjassaan Havahtuminen "unessa olemiseksi", on käsittääkseni juurikin dissosiaatio.

Dissosiaatiohäiriöstä kärsivä ei osaa erottaa enää, mikä on totta ja mikä ei.

Ajatusten kohdistaminen vaikuttaa paljon siihen, miten me näemme todellisuuden. Toisin sanoen, dissosiaatiomme, se mitä päässämme liikkuu tälläkin hetkellä, vaikuttaa siihen, miten koemme tämän hetken, mihin kiinnitämme tässä hetkessä huomiota.

Tietynlainen dissosiaatio ei ole hyväksi, oli kyse terveestä yksilöstä tai ei. Haaveilusta saa toki kuka tahansa nauttia, mutta minä tarkoitankin sitä, että me emme ole tässä hetkessä; elämme jotain mennyttä tai tulevaa hetkeä. Kuitenkin, ainoa mihin voimme vaikuttaa, on tämä hetki. Elämällä toista hetkeä, me menetämme mahdollisuutemme vaikuttaa asioihin nyt. Olemme unessa, emmekä edes huomaa, kun olemme eksyneet polulta. Emme tiedä mitä teemme, koska emme ole keskittyneitä siihen mitä teemme, vaan siihen mitä ajattelemme.

On olemassa hyvää ja pahaa dissosiaatiota. Dissosiaatio voi siis värittää maailmamme vaaleanpunaiseksi, tai mustaksi ja synkäksi. Maailma ei ole hyvä eikä huono; ajatuksemme tekevät siitä meille hyvän tai huonon.

Emmekä me näe asioita niin kuin ne ovat; näemme ne, niin kuin luulemme niiden olevan. Täytämme aukkokohdat omalla sepityksellämme ja alkuperäinen merkitys muuttuu... tai annamme merkityksen asioille, joilla ei todellisuudessa merkitystä ole.

Psykoosissa oleminen on eräänlaista jatkuvaa dissosiaatiota, jossa todellisuus ja ajatukset ovat pahasti sekaisin, tai jossa asioille annettu merkitys poikkeaa paljon massan niille antamasta merkityksestä.

Ihmismieli on mielenkiintoinen.