IRC-Galleria

ON MEUNAA VÄHÄ KYLMÄ.
SORME6 REI TAIVU.

TULIN LINNZTUULEE DAATAA.

oli kyl meno ihan katossa! :DDD

kiitos late ja perttu (:

"mitä sä katot, tää on k 18"
"no hei, mä oon 18 :D"
" aaaainiiiii :D"


hannan kaa vedettii kunnon painimatsi ja sit siel liikku tähti vaik se ei liikkunukkaa. ai miten nii silmis heitti?

porukka oli ihan paras! pitkästä aikaa kunnon bileet (: pääs hyvällä mielellä lähteekki.

olen oinas eli : UUDESTAAN!

sanna yritti soittaa mulle mut taas kerran sanna ei kuullu mun ääntä.

soitin uudestaa ja sammutin puhelimen välillä mut ei auttanu.

sit kolmannella kerralla ku ei taaskaa onnannu meni hermo ni heitin puhelimen lattiaa ja se osa mis on näppäimet jäi siihen ja se kansi/näyttö lensi pari metrii eteenpäi :D

EEEEEEIH!

mun kännykkä r.i.p <3

OLI KIVAA TAAS PITKÄSTÄ AIKAA!

MINÄ HANDE JA SANNA JUORUTTII PENKIL VARMAA PARI TUNTII.
KU ISTUIN SIIHEN OLIN SELVÄ JA KU NOUSIN NI EN OLLUKKAA :D

KAADUIN PYÖRÄLLÄ! (TAI SIIS TAVALLAA EN, YRITIN NOUSTA SEN PÄÄLLE NI KAADUIN)

KIITOSKIITOSKIITOS <3

Mä halusin laittaa tän uudestaa tänne ku tää oikeestikki laittaa ajattelemaan, ei ehkä mikää pääkirjotuksen veronen aine mut tää on silti ihana :)

Eilen mietin, et onko elämä minkään arvosta, jos ei nää tai kuule. Jos en olis koskaan nähnyt kuinka sininen taivas on tai kuinka tähdet loistaa tai kuinka kaunista on talvisin ku hanki kimaltaa, ni olisko elämä mitään? Jos en ois koskaan kuullut musiikkia, tai mulle tärkeitten ihmisten ääniä tai naurua! On ihan kamalaa ajatella kuinka paljon sokeet ja kuurot menettää. Tai jos näkee elämästään ekat 10 vuotta ja sit sokeutuis ja ei sais nähdä koskaan miltä näyttää aikuisena, tai kuinka kaverit muuttuu. Mua ihan itkettää ku kirjotan tätä. Mä en tiedä kuinka joku selvii siitä. Mä osaan onneks nauttia pienistä asioista. Muistan yhen päivän, kuukausia sitten, ku kävelin pipun kaa, ku tuli yhtäkkii sellanen olo et voi hitsit täällä on kaunista. Katoin ympärilleni ja hymyilin, nauroin. Tai se yks päivä Marilla ku maattiin trampoliinilla ja katottiin tähtiä. Se oli aivan mielettömän ihanaa nähdä kuinka suuri avaruus on siinä silmien edessä. Tai sillon hymyilyttää ku kuulee vaikka oman ihastuksensa äänen, siitä tulee sellanen jännän ihana olo. Mut entäs jos ei koskaan kuulis sitä. Entä jos ei koskaan kuulis kavereitten naurua tai näkis niitten hymyä! Tai tuntis sitä jännää tunnetta, ku joku josta sä välität kattoo sua suoraan silmiin ja kertoo kuinka tärkee sä oot. Et vaikka oot pieni ihminen, merkitset sille enemmän ku mikään muu. Mieti jos et sais koskaan katsoo auringon laskua tai täysi kuuta. Joskus mä pistän kauniin ja hitaan kappaleen soimaan ja katon ulos. Sillon tulee just sellanen olo et voi ku on kaunista. Kattokaa peiliin ja hymyilkää! :) Siellä on jotain kaunista <3

mut onhan elämä elämää, vaikka ei näkis eikä kuulis. Sanotaan et jokainen elämä on ainutlaatuinen, mut onko sen sanoja koskaan ollut sokea?

taas on sen anemian takii veto pois - olo..
ei oo kivaa tämmönen, en jaksa tehä oikeesti yhtään mitää. en jaksa ees nostaa kättä.
ja ku nousin yhen kerran ylös ni silmissä pimeni ja äkkii vaa istuu ku taas meinasin pyörtyy. jei

menispä tää jo ohi :<

"Anemian oireita ovat väsymys, huimauksen tunne ja hengenahdistus"

oon töissä ja koneel! uusii puolii tästki hommast :P

kaikki alko siitä ku lähin töihin ajaa ja tuntu et oisin ollu ihan kännis ku tutisin ja kaikki näky kaksinkertasena ja ajotyyli oli sellanen ihanan horjuva.

sit vedin sii pihal röökin jonka sain just ja just syttyy ku kädet tärisi sii vaihees jo ihan mahdottomasti.
sain tehtyy puol yhtee asti töitä iha hirveel energial, tuntu ku ois juonu 10 batteryy.
sit alko ahdistaa,oksettaa,huimaa ja kädet tärisi jo sillee etten saanu mistää kunnon otetta. Äkkii istumaa ku alko pyörryttää ja meinasin jo pyörtyy.
Ku pääsin ylös ni menin sanoo siit hoitajille ja ne passitti mut ensiapuu. Siel sit makasin vähä yli kaks tuntii ja mulle tehtii vähä kaikkii kokeita. Piikit uppos ja johdot meni solmuu.
Tärinä onneks lakkas melkee kokonaa mut sitku otettii ranteest verta ni se alko taas.

Kolmen aikaa pääsin kotii lähtee ja anto pari päivää saikkuu.

Ei mulla ollukku anemia ja sit joku stressi juttu tai jotai.

mut nyt ihan sama olo ku päiväl eli takas nukkuu -->

kiva ku kaikki muut vaa juo tänää ja on kavereitten kaa :( mut mä oon yksin kotona ja meen koht nukkuu ku huomen töihin..

mul on ihan selvä burnautti. meni nii hermo tohon työhön et vajosin 5-vuotiaan tasolle ja heitin rätin maahan, istun alas ja aloin itkee. Eli kiukuttelin.
no okei, ehkä vähän liiottelin. Jatkoin kyl töitä mut silmät kostu ihan väkisin. Ja seki johtu siitä et siel huonees mitä siivosin oli niin vahva kusen haju et silmii kirveli. mut hermot meni ja kunnol. raaputin puol tuntii jotai puuron jämii seinist ja sängyst -.-

Kauhee päivä oli siis kaiken kaikkiaan. ei kiitos näitä enempää.

mä haluun kouluun!