IRC-Galleria

loppu elämäniPerjantai 05.03.2010 22:53

tänään oli se vuoden hiihtolomaisin päivä kun löytää
tampereelta runsaudensarven ja sen kätköistä aivain
liian hyviä tummasuklaakuorrutteisia pähkinöitä, joita
on hyvin vaikeaa ostaa kolmennes kilogrammaa
vähempää.

pyöräilin metso-kirjastoon koska laukussani oleva
kirja pyysi sopivaa miljöötä lukijalleen, ja lukijalle
kelpasi paikka jossa todennäköisyys kohdata fiksu,
mukava ja ehkä jopa hieman yksinäinen henkilö olisi
kohtalaisen suuri. jolle ehkä jutella jos sattuisi samaa
kirjaa hyllystä vetämään, mutta siis ainakin katsoa
ohimennen silmiin vaivihkaa.

huomasin että voisin varata ajan musiikkihuone
kakkoseen tunnin kuluttua, jossa pääsisin pianoa
soittamaan. salaa toivoin, itselleni täysin myöntämättä,
että saisin tunnin kuluessa kakkoshuoneeseen
seuralaisen, joka on useamminkin ilmaissut
halukkuutensa kuulla miten mun sormeniliikkeeni
säveliksi päätyvät. niimpä varasin kakkoshuoneen ja
vaikka teksiviestipyyntööni ei tullut myöntyvää
vastausta, innolla asetuin lukemaan laukussa olevaa
kirjaani eikä huvittanut lähteä kirjoja vetelemään
hyllyistä.

onnistuin myös olla syömättä aivan koko
suklaapähkinäpussillista kertaistumalla.

tuolle tiskintakaiselle leppoisalle kirjaston sedälle, jonka
vihkoon varaukseni merkkasin, tulisin juttelemaa
useamminkin - valkoinen kakkoshuoneen soitin ihastutti
nimittäin niin. aiemmin päivällä koetuksissa olleet
musiikkiliikkeen yamahat ja flyygelit unohtuivat aivan
saman tien. lumoava kosketinten tuntuma pyysi vuoroin
huoneen kuunneltavaksi niin hennointa tuutuilua, että
brasilian karnevaalien pauhaavinta huisketta.

piano oli kyllä ihan jees, mutta todellisuudessa jatkossa
kun kirjastonsedän vihkoon tulen nimeni merkkailemaan,
mielessä ei suinkaan ole kakkoshuoneen valkoinen
kaunokainen, vaan koitan sivun varausmerkinnöistä
hahmottaa käsialasta mikä voisi olla sen
punapolkkatukkaisen, ujonoloisen tytön nimi, jonka tulen
ykköshuoneessa näkemään lasin takaa.
koska se hymyili mulle.

käsialan ja nimen saan selville pikemmin kuin olisin
uskaltanut kuvitellakaan. ihmeekseni huomaan että tyttö
käy kirjastossa soittelemassa päivittäin. kohta se ei
tunnukaan enää niin ihmeeltä, vaan enemmänkin
yhtälaiselta kiinnostukselta tytön osalta päästä tämän
haaveilijan lähelle. kauan ennen kuin päähäni saapui
kuvitelmat - tai paranoiat - yhtälaisesta tunteesta
toiselta osapuolelta, kaipuun värittämät pianon sävelet
ovat kaikki kaikessa. en haaveile kuvin enkä sanoin.

sitten rakastan, sävelin. tai niin luulen, mutta
todellisuudessa rakastan vain niitä säveliä joihin oon
saanut herätettyä kauneimmin soivan sielun.

todennäköisintä on etten ikinä tule juttelemaan
hänelle. ehkä huomaan hänet salskean kultukurkun
säestäjänä ja tajuankin kuinka upea onkaan se
musiikkiosastolla usein jazz-levyjä lainaamassa
näkyvä paljoin jaloin tanssahtelevin askelin kulkeava
kummajainen. tai punapolkkatukan
loppututkintotilaisuus on viimein ohi johon hän
kuumeisesti päivittäin harjoitteli sopivanlaisella
pianolla, ja varausvihkosta hänen kynänjälkeään
näkee enää vain harvoja kertoja vuodessa.

hei, nyt musta tuntuu että tulenkin juttelemaan!

vakuutan itselleni että saan suurimman tyydytyksen
viattomasta yksinäisyydestäni, mutta oikeestihan
elämääni ja haaveisiini mut sytyttää yhä uudestaan
se että tiedän että voin lähettää ystävälleni - jota en
ikinä ole nähnyt - tekstiviestiin tiivistetyn päivittäisen
pikku tarinani.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.