IRC-Galleria

Kaivon kansi oli liikkumatta paikallaan, niin kuin on varmaan ollut siitä asti, kun se oli laitettu ensimmäisen kerran paikoilleen. Ensiksi halusin mennä tutkimaan kaivoa, mutta salamana iskenyt epäilys äskeisten havaintojeni tervejärkisyydestä lamaannutti minut paikalleni, ennen kuin olin ehtinyt tehdä askeltakaan kaivon suuntaan. Hetkellisen järkytyksen jälkeen lähdin kävelemään automaattisesti yliopiston suuntaan. Olin menossa Unioninkadulla Tuomiokirkkoa vastapäätä sijaitsevalle Aasian ja Afrikan laitokselle, missä minulla piti tänään olla japanin luento. Matkaa sinne on Vuorikadulta, hyvää kävelyvauhtia, viitisen minuuttia ja reitti oli minulle tuttuakin tutumpi. Käännyin Yliopistonkadulle, sitten Senaatintorin kulmalla Unioninkadulle. Kelasin uudestaan ja uudestaan äskeistä kohtausta mielessäni ja yritin löytää sille selityksiä. Olin uponnut ajatuksiini enkä kiinnittänyt hirveästi huomiota ympäristööni siihen asti, että saavuin Unioninkatu 38:n portille ja havahduin siihen, että se oli kiinni.

Olen joskus nähnyt tämän portin olevan kiinni, kun olen kävellyt sen ohi viikonloppuna, mutta eihän tänään ollut viikonloppu. Eihän? Olin aamulla laittanut futon-patjani rullalle ja imuroinut kotona ennen kouluun lähtöäni, joten tänään täytyi ehdottomasti olla perjantai. Ja jos patjani oli rullalla, ei tämä porttikaan voinut olla kiinni.

Kun tämä odottamaton käänne sai ajatukseni hetkeksi pois puhuvista kissoista ja katselin taas vähän ympärilleni, minulle alkoi valjeta, että perjantai oli toistaiseksi peruutettu. Oli marraskuun loppu ja myöhästyvän talven ensimmäiset yksittäiset lumihiutaleet syöksyivät harmaalta taivaalta nollakelin märälle asfaltille. Suurin osa niistä ehti varmaan sulaa osumatta maahan mereltä päin puhaltavassa kevyessä kosteassa tuulessa. Kaupunki oli täysin autio niin pitkälle kuin olen voinut nähdä. Kaikki oli muuten aivan tavanomaista, mutta ihmiset, autot, koirat ja linnut olivat kokonaan poissa maisemasta.