IRC-Galleria

Aww, sain halauksen sellaselta pikkuselta.
"Lähetkö sinä pois?"
"En mä tänään vielä. Huomenna vasta."
"Minä en tahdo että sinä lähdet."
"Mutta mun pitää mennä mun omaan kouluun."
"Tämä on sinun oma koulu! Minä en päästä sua lähtemään." Ja ei se kyllä päästänyt mua.
"Päästätkö irti?" "En." "Ida." "En päästä." Kyllä se sitten päästi irti kun mä olin eka tunnin istunut niiden kanssa. Mä en haluu tietää mitä huomenna tapahtuu. Ne on varmaan kaikki mun kimpussa.

Mulla oli koko ajan sellanen fiilis että mä olen unohtanut jotain, mutta nytpähän sekin selvis; mun piti tallentaa Troija. Ei sitten.

Don't let nobody put you down, who your with
Take the pain of protecting your name, from the crutch to the cane to the highwire

http://www.youtube.com/watch?v=eVX2ZJrskYk
No niin, nyt mä löysin sen nyyhQ-fiiliksen tohon peliin.

MAJAVA <3

Mick, joka vihasi tietämättään torstaita yhtä paljon kuin oleskeluhuoneessa istuva heppu, oli vielä huonommalla tuulella kuin aina maanantaisin. Silti hän ehti repun nurkkaan heitettyään todeta mielessään tytön olevan aika menevän näköinen.
Rojahdettuaan istumaan Mick selvitti hetken kurkkuaan. Hän vilkaisi tyttöä uudelleen nyt kun näki paremmin lähempänä ollessaan. Matematiikan parissa näytti pakertavan.
Mick myhähti itsekseen. Matematiikassa ei ollut mitään outoa, mutta tehtävien tekijän kanssa kaikki ei ollut kunnossa. Hän kallisti päätään miettiessään miksi. Tytöllä ei näyttänyt olevan rintoja - vaikka ei siinä mitään, kaikille ne eivät kasvaneet - mutta se, mitä "tytöllä" niiden sijaan oli... Mick laski katsettaan vielä vähän.
"Voi vittu", hänen suustaan pääsi ensireaktiona totuuden paljastuessa. Mick jäykistyi jonkin verran ja painautui kiinni sohvan selkänojaan, ikään kuin hän pelkäisi tyttöpojan käyvän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä. Hengitys kiihtyi ja kasvot kalpenivat. Kellon minuuttiviisari liikahti toisen kerran, mutta Mick haukkoi yhä henkeään. Kohta hän kohottautui parempaan asentoon ja osoitti poikaa sormellaan.
"Homo."

-

Mickin silmät laajenivat kauhusta pojan heilauttaessa kättään. Se oli niin ilmeinen "Senkin hupsu" -ele, että hän olisi juossut karkuun, jos hän ei olisi ehtinyt kivettyä uudelleen paikalleen.
Homo, joka käyttäytyy kuin homo. Äiti, ensimmäisiä kertoja elämässäni tunnen todella tarvitsevani sinua...
Pojan puhuessa Mick palautti tähän katseensa. Mitä naishormoneja tuokin jätkä oli vetänyt? Hiton pelottava tyyppi... Hän siirsi katseensa takaisin reppuunsa ja yritti laskea mielessään, kuinka kauan aikaa sen nostaminen olalle ja ovesta ulos juokseminen yhteensä veisi. Aivot vain eivät toimineet toivotulla tavalla.
Isä? Edes Olivia-täti? Kuka tahansa...

-

Seurattuaan katseellaan hiuksia sivuun siirtäviä sormia Mick oli valmis laskemaan alleen. Niin olisi varmasti käynyt, jos hän ei olisi käynyt kusella ennen tähän painajaismaiseen tilaan saapumista. Mick halusi kuitenkin olla rehellinen itselleen. Oleskeluhuone ei ollut syypää. Vika oli siinä, että hän oli ylipäänsä noussut aamulla vuoteestaan.
Mick tärisi kuin kissanpentu poliisikoirien keskellä tajuttuaan, mitä homo teki. Homo nousi, homo tuli lähemmäs ja homo istui hänen viereensä. Ja homo kosketti hänen poskeaan huulillaan.
Ota ihan rauhallisesti, Mick. Pahemmastakin on selvitty ilman... huulillaan?!
Siinä vaiheessa Mickin itsehillintä petti ja sai hänet siirtymään salamana sohvan toiseen reunaan. Tajuttuaan punastuneensa hän pyyhkäisi poskeaan kädellään ja jäi tuijottamaan siihen tarttunutta jälkeä.
"Hullu homo... On laitonta myrkyttää ihmisiä... huulikiillolla?"

-

Mick ei ymmärtänyt ironiaa homon äänessä. Hänestä oli lohduttavaa kuulla, että poika myönsi sen olevan laitonta. Ei sillä, että tässä koulussa kukaan laista piittaisi. Nyt merkitystä oli vain sillä, oliko homossa sittenkin sen verran miestä, että...
Poika istui hänen syliinsä. Syliin. Poika. Mick värähti voimakkaasti kasvoillaan sama ilme kuin pian puukosta saavalla. Hän vain ei huutanut kuin mielessään.
Sanat eivät saavuttaneet Mickin panikoivaa tajuntaa eikä hän enää edes yrittänyt rauhoittua. Mitä sitä suotta huijaamaan itseään. Ei tilanne häntä jännittänyt. Suoraan sanottuna häntä pelotti ihan vitusti. Mick ei tiennyt minne laittaa kätensä, joten hän puristi toisella sohvan käsinojaa ja jätti toisen ilmaan ollakseen vahingossakaan koskematta sylissään istuvaan poikaan. Poikaan, joka todellakin näytti aivan tytöltä.
Voi luoja, herää jo...

-

Tältä se siis tuntui, kun kaikki aiemmin koettu näkyi kuvasarjana mielessä. Kaikenlaisessa kusessa Mick oli ollut, mutta tämä vei voiton mistä tahansa.
Mick painautui niin rankasti selkänojaa vasten, että oli ihme, ettei hän syöksynyt siitä läpi. Jos tilanteessa oli pojan mielestä jotain hauskaa, homojen huumorintaju oli vielä sairaampaa kuin se mitä nämä tekivät. Mick värähti omaa ajatustaan. Hän ei tietenkään tiennyt, mitä homot tekivät. Eikä hän halunnutkaan tietää...
Homon päästäessä edelleen suustaan sanoja, joita Mick ei ymmärtänyt, hän nosti ilmassa olevan kätensä vielä ylemmäs. Huulet hänkin sentään tiedosti. Varsinkin kaulallaan.
Mick henkäisi ääneen ja tarttui paniikinomaisesti homon hiuksiin, riuhtaisten päätä ehkä hieman liian rajusti taaksepäin. Ei hän ollut ollut kusessa vielä hetki sitten. Nyt hän oli kusessa.
"Mä oon allerginen homoille", Mick vinkaisi. "Päästä mut hakemaan mun lääkkeet repusta, mulla on astma joka tappaa mut jos en saa mun lääkkeitä", hän jatkoi puhuen nopeammin kuin koskaan elämänsä aikana. Mick toivoi kerrankin olevansa herkkä pyörtymään. Tai ei, luoja tietää mitä tuo sitten keksisi. Osaamatta hävetä valheitaan hän jatkoi: "Astmapiipun lisäksi mun pitää saada pari pilleriä ja lasi vettä."
Mick köhi tupakkayskäänsä saadakseen jutun kuulostamaan uskottavalta ja veti kasvoilleen kuuluisan (nyt pelolla höystetyn) koiranpentuilmeensä, jolla oli vain yksi tarkoitus.
Pliis?

-

Mick oli niin hämmentynyt tilanteen saamasta käänteestä, ettei hän tajunnut edes ähkäistä kivusta. Tai ehkä hän oli vain tottunut poskille läimimiseen. Ote homon hiuksista irtosi, kun Mick siirsi kätensä poskeaan hieromaan. Koska hänellä ei ollut paperia tai kynää, hänen olisi vain muistettava tämä tärkeä sääntö.
Kun seuraavan kerran joudut homon hyökkäyksen kohteeksi, muista hiukset. Se ei ole täysin kivuton tapa päästä irti tilanteesta, mutta kerran se vain kirpaisee.
Mick huokaisi helpotuksesta homon siirtyessä pois hänen sylistään. Tai olisi huokaissut, elleivät ongelmat olisi jatkuneet. Niinpä niin. Ei hän yleensä pitänyt muita, ei tyttöjä eikä poikia, sylissään. Ja jos niin hassusti sattuikin joskus käymään, vielä harvemmin kukaan hiplasi hänen poskiaan tai liikutti huuliaan hänen kaulallaan. Niin kävi... aika harvoin. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta.
Kasvot tulipunaisina Mick nosti lähimmän tyynyn syliinsä, laski kyynärpäänsä sen päälle ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
Ei voi olla totta.

-

Mick oli ehtinyt vajota epätoivon meren pohjaan homon alkaessa yhtäkkiä nauraa. Ei ollut kovin vaikea arvata miksi.
"Tämä... ei... ole... hauskaa."
Hammasta purren Mick suoristi selkänsä ja siirsi katseensa haluttomasti homoon. Hänen oli harvoin vaikea katsoa ketään silmiin. Tämä oli yksi niistä hetkistä.
"Bitch."

-

Tämä oli todellakin sellainen päivä, joka olisi kuulunut viettää peiton alla. Paljosta Mickiä oli ehditty syyttää, muttei kovin usein siitä, että hän pilasi jonkun meikit olemalla olemassa. Se oli se kuuluisa viimeinen pisara.
"Olisit iloinen etten läimäyttänyt takaisin."
Mick nosti kätensä otsalleen, siirsi sen kihelmöivälle poskelleen ja kirosi hiljaa itsekseen. Se oli pienempi paha, mutta ainoa, jolle hän kehtasi tehdä jotakin. Miksi, oi miksi tämän täytyi olla juuri se päivä, jona hän oli kiskonut nahkahousut jalkaansa?
Homon ehdotus sai Mickin värähtämään. Hän nosti kätensä puuskaan niin kuin pieni poika, jonka äiti ei suostunut ostamaan keksejä. Yhä aavistuksen punoittavat kasvonsa hän käänsi toiseen suuntaan.
"Painu laskemaan matikkaa."

Homoni on aika neiti.

Mick, joka vihasi tietämättään torstaita yhtä paljon kuin oleskeluhuoneessa istuva heppu, oli vielä huonommalla tuulella kuin aina maanantaisin. Silti hän ehti repun nurkkaan heitettyään todeta mielessään tytön olevan aika menevän näköinen.
Rojahdettuaan istumaan Mick selvitti hetken kurkkuaan. Hän vilkaisi tyttöä uudelleen nyt kun näki paremmin lähempänä ollessaan. Matematiikan parissa näytti pakertavan.
Mick myhähti itsekseen. Matematiikassa ei ollut mitään outoa, mutta tehtävien tekijän kanssa kaikki ei ollut kunnossa. Hän kallisti päätään miettiessään miksi. Tytöllä ei näyttänyt olevan rintoja - vaikka ei siinä mitään, kaikille ne eivät kasvaneet - mutta se, mitä "tytöllä" niiden sijaan oli... Mick laski katsettaan vielä vähän.
"Voi vittu", hänen suustaan pääsi ensireaktiona totuuden paljastuessa. Mick jäykistyi jonkin verran ja painautui kiinni sohvan selkänojaan, ikään kuin hän pelkäisi tyttöpojan käyvän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä. Hengitys kiihtyi ja kasvot kalpenivat. Kellon minuuttiviisari liikahti toisen kerran, mutta Mick haukkoi yhä henkeään. Kohta hän kohottautui parempaan asentoon ja osoitti poikaa sormellaan.
"Homo."

Apua mä tukehdun omaan nauruuni.

Mä mietenkin miten toi ääni kuulostaa noin kamalalta. Tai no, se on Chris Martin; tietty se kuulostaa.

Että kun Declanin piti olla niin jäärä ettei se tajunnut mitään, edes silloin ku oli tosissaan ja tarkoitti hyvää.

AWW.