IRC-Galleria

Kaipaus kuvottaa ikävä oksettaa

Miks aina kaipaa sellasta, joka on ollut ja mennyt? En nyt puhu ihmissuhteista, tai niistäkin. Mutta miksei voi kulkea lapsuuden maisemissa ilman että rintaa puristaa ja on paha olla, menetetty viattomuus, sokea usko, lapsuuden ystävät ja turva. Ja miksi tuntuu kurjalta mennä uuteen työpaikkaan tai kouluun, vaikka on itse halunnut lähteä aikoinaan vanhasta vapaaehtoisesti ja myöhemmin pakosta? Siellä sit miettii ja muistelee, millasta vanhassa oli. Tai ei niinkään millaista vanhassa oli,vaan millanen elämä silloin oli.

Muistan ku alotin aikoinaan 5 vuotta (2001) sitten Steinerissa ja kaikki oli niin uutta. Sekin loppu jo 2 vuotta sitten. Sit tapasin sen uuden ihmisen jonka luulin olevan se oikee, mut olin väärässä. Vieläkin surettaa ja itkettää sen ihmisen menetys, mutta lohduttavaa on se, että näin on parempi. En oo varmaan koskaan ollu niin huonona kuin silloin. Muistan miten paha olla on joskus ollut. 2 vuotta Kauppiksessa, se tuo mieleen vaan kaikki surulliset ajat vaikka hyviäkin aikoja oli, mutta tuntuu että enemmän ollut vain niitä huonoja. Kauppiksen aikana mä myös muutin pois kotoa, joka ei mennyt niin kuin oisin halunnut. Nyt alkanut vasta omassa kodissa menemään niinkuin haluan. Enää ei ikävöi kotiin vaan osaa jo nauttia siitä omasta rauhasta. Vaikka välillä alkaa ahistaa mennä käymään äidin luona, kun siellä ei ole mitään mun omaa niin en kyllä edelleenkään tiedä mitä tapahtuu kun äitiä ei enää ole. <3 Tärkein vaikka sitä usein osoitakkaan sille. Mut se tietää.

Inhoon kaikkia isoja muutoksia, koska silloin siirrytään nykyhetkestä tulevaan ja eilinen jää muistoihin. Joskus inhoon kävellä niitä vanhoja reittejä. Ja on ollu aikaa, milloin oli tosi tosi tosi vaikeeta. Maannut vaan sängyssä ja itkenyt. Ja silti mulla on ikävä sitä miltä silloin tuntui - sentään tuntui!

Ja miks kaikki ystävyys suhteet ei kestä ikuisesti? Miks mä olen 10 vuotiaana tehnyt veri valoja ja haaveillut yhteisestä tulevaisuudesta, kun tänään en edes moikkaa sitä ihmistä kadulla?
Ja kertonut suurimmat salaisuudet ihmiselle, joka ei enään muista nimeäni 12 vuoden jälkeen.
Ja mä inhoon Äänekoskea ja Alajärveä, ihan tosi inhoon, vaikka vielä puoli vuotta en muusta haaveillutkaan kun seuraavasta Alajärven reissusta. Ja olin jopa valmis muuttamaan sinne kun koulusta valmistun. Nyt mä haluisin matkustaa mummon luo Viitasaarelle niin, että mun ei tarviis matkustaa Äänekosken ohi. Ja miks tuntuu kurjalta tavata entinen poikaystävä sattumalta? (Toivottavasti ei tarvii) Ei siks, että olis ikävä tai että tulis ikävä, vaan siks, että se ihminen ei oo sama kun ennen. Se on kasvanut ja se on erilainen kun oli mun kanssa olessa. Se on parempi ja onnellisempi, mutta se ei ole sama. Tajunnut että en ole menettänyt siinä ihmisessä yhtään mitään. Mulla oli sen kanssa vaan paha olla.

Ja miksei musta enää tunnu samalta, kuin ensi kertaa suudellessa, ensi kertaa juopuessa, ensi kertaa tassiessa ja ensi kertaa onnellisena? Ja miksen pääse takas enää?
Ja miksi kasvan ihmisenä - tykkäsin siitä keskeneräisestäkin? Ja mikseivät kaikki ystävyydet kestä ikuisesti, ja mistä tiedän kestävätkö tämänhetkiset? Vaikka onneks ne perhoset pysyy mahassa pitkään sen uuden ihmisen kanssa. Se on mukava tunne. <3

**************************************************************

Ja miks ihmiset lupailee toisilleen kaikkea mutta sit kummiskaan enää muista niitä jälkeenpäin?!

Ja miks joku ystävä jonka on tavannu jo ala-aste aikoina alkaa seurustelemaan ja yht´äkkiä ei olekkaan enää aikaa nähä muita ystäviä? Mulle on ainakin ihan turha tulla vinkumaan ja itkemään JOS ero tulee, vaiks pahalt tuntuukin et yli kymmenen vuoden ystävyys kaatuu yhteen mieheen, että sen jälkeen ei ole enää aikaa tavata muita ystäviä.

Muutenkin ahistaa tällä hetkellä koko tää oma elämä, että ei oikeasti ole mitään positiivista sanottavaa.. kaikki menee juuri päinvastoin kuin ite haluaa ja ihan kypsä tähän kaikkeen.

Hassua tosiaan kuinka sitä rakentaakin suojamuurin ympärilleen, kulissin, jota pitää pitää pystyssä väkisinkin. Itselläni muuri on ruvennut halkeilemaan ja eilen se halkesi taas hiukan enemmän, raottaen tätä maailmaani. Pian aika alkaa loppumaan, aika jolloin yritän rikkoa tämän muurini ja puhua kaiken ulos. Kaiken kaikesta. Vaikka tällä hetkellä onkin olo, joka on varmaan silloinkin, että rakennan entistä tukevamman muurin sitä varten. Että en uskallakkaan. Ehkä unohdan senkin miten sanoja lausutaan. Pidän kulissia yllä.

Kun on rakentanut jotain niin voimakasta ympärilleen, muurin minkä läpi ei mikään menisi, niin uskaltaako sitä enää rikkoa, raaskiiko sitä? Sittenhän kaikki näkisivät sen muurin sisään. Olisi toisaalta sääli heittää hyvä muuri hukkaan, kun kaikki on vielä kesken, vaikka se onkin tehtävä. On vaikea hajottaa jotain kun on tottunut siihen ja kasvanut kiinni, tottunut elämään varjoissa että auringon valo satuttaa silmään paistaessaan, että väkisinkin pakoilee valoa. Pakoilee pääsyä vapauteen. Koska täällä pimeydessä olen turvassa, koska täällä tiedän kaiken, tässä maailmassa olen tottunut jo elämään, missä jokainen hymy on valhetta. Kun päivätkin menevät ohi humauksessa, ja tuntuu kuin eilinen ja muut päivät ovat olleet vain sumua, kuin tunnit menevät ohi huomaamatta kun ajatukset täyttää vain yksi ajatus, ei jaksa mennä mihinkään, tai nähdä ketään, kun päässä pyörii vain yksi asia mihin kiinnittää joka ikiset ajatukset. Maailma on usvainen, takaa sumuisten silmien..

Sinua ikävöiden. Ja sitä pientä joka loppu ennen ku kunnolla edes alkoikaan. :( Töissä sen tajuaa mitä itel ois voinu vähän ajan päästä olla <3 Ei niit voita mikään <3 Parhaimpia olentoja tän maapallon päällä <3 Saispa sen takas :(

Eilen oli vaihteeks maailman kauhein päivä ja ne muurit todellakin murtu ihan kokonaan taas vaihteeks tärkeimmän edessä. Ja koitti piristää mielialaani vaikka eikö kaikki äidit jotka OIKEESTI välittää tee niin? Vaikka ihanat sanat eivät pysyisikään mielessäni niin tuoreina kuin nyt, mutta yritän pitää ne jossain aivolohkossa, "Mira sä oot niin spesiaali et ei kukaan ole sun luotasi lähtemässä" sanat pysyvät muistissa ihanissa sanoissa, sekä myös päiväkirjassa. Oli ihanaa. Kiitos siitä! Tuntuu kyllä edelleen pahalta kaikki täällä.

Ja tosissani vihaan tätä kaupunkia ja olen suunnitellut lähteväni pois etelä-suomeen, mutta onko sielläkään hyvä olla? Tuskin! Ei ne ongelmat siel hävii päästä vaikka kuinka haluis. Tää on silti mun koti-kaupunki AINA ja mulla tulee olemaan ikuinen rakkaus-viha-suhde tätä kaupunkia kohtaan.



Little angel learned to fly
But she fell down, her wings were broken
Every day she dies insied
Can't close her eyes and shut it out
Little angel hear her cry
She's calling you, her heart is broken