IRC-Galleria

Pimeetä ja sateista, argggh! Mut nyt pyhäinpäivä viikonloppu, pääsee käymään Nikin haudalla! Halipula iskee näiden pitkien yövuorojen jälkeen, voi kun ois joku jota rutistaa.

olisin tarvinnut juttukaveria...

Kerkesi mennä jonkin aikaa, että ikävä ei ollut niin kamalan kova, mutta nyt taas viime lauantaina se repesi. Otin esiin laatikon, jossa oli dvd.t ja cd.t ja aloin kuunnella Nikin musaa ja kävin läpi elokuvat ja boxit, mitä Nikillä oli. Mulla oli aikaisemmin sen soittoäänenä äidin pikkupoika, ja sitten viime lomalla se sanoi, että mutsi, et viittis vaihtaa tota soittoääntä. Naureskeltiin sille kappaleelle, mutta vaihdoin sen sitten Ramsteinin Mutteriin. Tykkäsin yhteen aikaan Uniklubista ja Niki oli vähän toista mieltä. Nikiltä löytyi tallennettuna cd:lle sekä äidin pikkupoika että uniklubin ihanat biisit, joista minä tykkäsin, ja muutakin, josta minä tykkäsin ja se ei välttämättä... Nuo huomiot levyjä plaratessani vei mut niin syvälle ikävään ja myös muutamat elokuvat, joita Niki oli säästänyt katsovansa myöhemmin, ne oli vielä paketeissa. Ikävää jotenkin lisäsi yksinolo vapaalla. Tuska tuntui ihan konkreettisesti, koski oikein.
Yövuorossa maanantaina luin Hesarista, että Kuolonkolareita oli tilastoitu olleen alkuvuodesta edellisvuotta vähemmän. so what! Miks Nikin piti juuri joutua täydentämään tuota vajaata määrää tilastoihin. Tuollaisiin asioihin törmään elämässä päivittäin. Näen Nikin milloin missäkin, bussissa, kadulla, autojen ratissa, bussipysäkeillä lippis päässä tai kauppojen edessä huppu päässä, leijonakoru kaulassa, tartun puhelimeen soittaakseni hänelle tai kun kuulen hyvän jutun tai vitsin, ajattelen, että tämä pitää kertoa Nikille. Joka ikinen kerta salamana välähtävä tuska iskee sydämeen kuin se ensimmäinen tieto Nikin kuolemasta, ne sanat kaikuu korvissani, ´Ã„itin sinun on nyt tultava Suomeen, jotain kamalaa on tapahtunut. Niki on kuollut` Ei, ei, ei, ei, ei, en halunnut kuulla tuota. En usko tuota, en ikinä halua uskoa tuota, ja kuitenkin uskoin ja toimin välittömästi sen mukaisesti, mutta edelleenkin, toivon, ettei se olisi totta, että heräisin tästä kamalasta unesta, joka kestää ja kestää. ..
Tieto lasten koulukaverin ja muutenkin hyvän ystäväni lapsen kuolemasta laskeutui tajuntaan maanantai. Tuntui tuskaiselle ajatella sitä viimeistä tapaamistamme, kun puhuimme Nikista ja hän esitti surunvalittelut, oli aina niin kiva ja huomioiva poika, 21 v. Ei olisi vielä puoli vuotta sitten uskonut että nuo kaksi pellavapäätä, nuorta ja voimakasta miestä ovat nyt poissa keskuudestamme, ennen asuttiinkin ihan naapureina. Tuntui kamalalle, että taas yhdessä perheessä alkaa uusi suru, joka ulottuu niin moneen perheeseen.
PERJANTAINA päätin tämän suruviikkoni Popedan konserttiin, Nikillä oli paljon musiikkikokoelmissaan Popedaa ja kersantti Karoliina pariinkin kertaan jollain muistitikulla. Nimitin sen mielessäni Nikin muistokonsertiksi, sielläkin näin monta samanlaista, muttei kuitenkaan samanlaista poikaa katsomassa Pate Mustajärveä, joka kieltämättä veti hyvin. Nikin muistolle!

Ulkona on myrsky nousemassa, kelloaikaa on juuri siirretty tunti taaksepäin, voispa siirtää vuoden, jolloin olin lomalla Suomessa, Niki oli juuri saanut kortin ja oli vastassa kentällä, ajaneet siskon kanssa hakemaan mua lomalle, yhteiselle syyslomalle...Tänään on Ninan nimipäivä.

Todella järkyttävää kuulla tuosta Kauhajoen tapahtumasta, kun ajattelee miten paljon surua se tuottaa.

Tämä ikävä on
sellainen,että tällaista
kokenut ole en se on syvä
ja jotenkin lopullinen.Se
painaa ja sattuu ja
puristaa,mutta kenties
joskus on helpompaa.

Tänä yötä marmoritaivas
kaartuu kattona ylle
maan,kuun valon ja pilvien
leikki sitä katsella nyt
yksin saan.Tuo hajonnut
marmoritaivas valon
huoneeseen
valtoimenaan,olet poissa
viereltäni,muttet
sydämestäin milloinkaan."

juhlia, meille! itkuksi se meni, nyt pitää uskoo, että kirkkojutut pitää nyt missata vähäksi aikaa. Pelkkä ympäristö muistuttaa niin kamalasti Nikin hautajaisista, ettei oo mitään tolkkua. En ollu yhtään varautunu, kun ajattelin, että miten ihana kun toiset viettää häitä, ja sitten kun ensimmäinen sävel alkoi kuulua, alkoikin itkettää ja sitä mukaa kaikki muukin, voi kauheeta! Toki oli kauniiit häät ja ihana hääpari ja kauniit puheet, mutta me ei osattu nauttia siitä. Ikävä oli aivan käsinkosketeltava ja rintaa puristi ja ahdisti.

Tänä kesänä piti kerrankin viettää aikaa lasten kanssa, oli suunniteltu Nikin kanssa käyntiä Puolassa Gdanskissa, Varsovassa ja käydä katsomassa Ausswitch. Siitä oli puhuttu paljon ja nyt tuon Saudi-vuoden jälkeen olisi ollut mahdollisuus toteuttaa tuo matka ja pitää ihan palkatonta lomaa. Nyt kesä on mennyt, eikä siitä jäänyt muuta kuin iso ikävä. Nyt pakkailen tavaroita, omia ja Nikin, joka ikisestä vaatteesta tulee jotain mieleen ja niissä on Nikin tuoksu. Nikin asunnosta pitäisi kai luopua, mutta pidän nyt vielä ainakin kuukauden, kunhan löydän varman asunnon Helsingistä. Nyt asun ensi kuun vain opiskelija-asunnossa. jossa vain yksi oma huone ja tulen vapaa-päiviksi tänne. Nyt oikeesti on ilo irti elämästä, ei ollenkaan sellaista ilon tunnetta missään, vain ikävä ja raskas olo, kun pinnistelee koko ajan itkua vastaa, muistot tulvii joka paikasta, pitäisi osata luovuttaa. Mutta huomenna mennään häihin ja ne on iloiset juhlat:-))

Viime talvena varasin liput meille Brucen konserttiin, että olis joku yhteinen tapahtuma tänäkin kesänä. No, Nina ei ollu halukas lähtemään, joten ostettiin liput Viville, Nikille ja mulle. Viime kesän olin saudeissa, joten yhteisiä kesäjuttuja ei ollu, edelliskesänä oltiin Nikin kaa Metallican keikalla Tallinnassa ja se oli mahtava, mentiin silloin laivalla ja oltiin pikkuhotellissa yötä.
Mä olen itse tykännyt Brucesta aina, Vivi ja Niki kai ei niin faneja ollu, mutta tärkeinetä oli tuo yhteinen kokemus ja Viviä jäi muistaakseni harmittamaan kun ei ollu Brucen keikalla 2003, kun oltiin edellisen kerran, silloin lasten isän kanssa.
Keikkkaa sitten odoteltiin ja minun kotiin pääsyä Saudeista, mun piti tulla jo toukokuun lopulla, mutta sitten en päässykään niin aikaisin ja tulo olis siirtynyt heinäkuun alkuun. Jossain vaiheessa jo pelkäsin etten pääse lähtemään ajoissa keikkaa ajatellen. Sitten 10.6. tapahtui tuo onnettomuus ja Niki menehtyi. Pääsin lähtemään 11.6. Tabukista ja olin Suomessa 12.6. Tytöt ja Henkka oli vastassa, ja Henkan isä. Lähes neljä viikkoa meni kuin sumussa, hautajaisia ja kaikkia asioita järjestellessä. Lähdettiin sitten kuitenkin konserttiin, kun liput oli hankittu, Henkka lähti Nikin tilalle. Konsertti oli kyllä hyvä, mutta ei siitä osannut sillä lailla nauttia ja välillä tuntui ihan kamalalle, kun ikävä yllätti, kun kuvitteli mitä Niki tekisi ja sanoisi, sillä kun oli aina sana hallussa. Kyllä vaan on tyhjä olo. But long live Bruce Springsteen, you are the boss!

Niinpä! Kohta vuosi mennyt Saudeissa, jollain lailla tykkään tästä paikasta ihan kamalasti, mutta toisaalta taas haluan pois. No joka tapauksessa en jatka nykyista sopimusta, tulen kesäksi suomeen ja teen sitten tänne tai johonkin muualle uuden sopimuksen, mikä on maa, sitä en vielä varmaksi tiedä. Joka tapauksessa mulla on maailman ihanimmat lapset ja se on parasta. Nyt kuuntelen Chisun "Mun koti ei oo täällä", ja mietin, että näinkö se on. Rammsteinin Mutter on noussut myös listalla top 2:ksi.

Ahistaa, ahistaa, ahistaa!Tänään yksi niistä päivistä, joita en tahtoisi olevankaan, mikään ei kiinnosta ja kaikki tuntuu tylsälle! Mihinkään ei voi tarttua, mitään ei saa aikaiseksi, kukaan ei välitä, itsesääli valtaa ja hukkuisin mieluummin uneen kuin lähtisin minnekään, mutta pakko lähteä, ei jaksa olla vaan! Huomenna varmaan tuntuu paremmalta:-)))