IRC-Galleria

Eilen oli taas vaihteeksi hämmentävä päivä. Hassua miten kaiken sen vihasuuden ja surun altakin löytää sellaisen seesteisen olon sen toisen seurassa, tosin se ei yleensä kestä kovinkaan kauaa..
Joo, tulin sitten riihimäkeen pelmään koirien kanssa, ne kyllä aina jaksaa piristää! Oon jo kerennyt lenkilläkin käymään kaksi kertaa :)
Kauhia koiravauva kuume vaan on...

ma olen nyt vähän rikki. on niin kummallista ettei musta haluta kuulla. enkä ma voi soittaa.

Kävelin bussilta kotiin. Pimeää tietä ajoi vastaan auto ja hetken ma olisin todellakin halunnut vaan hypätä sen alle. Ma näin silmissäni jo mitä siinä olisi tapahtunut. Se hetki kesti murto-osa sekunnin, sitten olin kävellyt meidän pihatielle ja kotiin. Sitten ma uskalsin hengittää ja miettiä mitä oli tapahtunut. Mua oikeasti vähän pelotti. Onneksi huomenna on trepsu <3





nyt vähän itkettää.

hei miten näin hyvän päivän iltana voi hajottaa näin paljon?

Tein tänään kaksi asiaa. Suunnittelin tatuoinnin ja merkkasin ylös sinkkuuden plussat ja miinukset.
Plussia kertyi aimo annos, joka ilahdutti suuresti paria työkaveriani (myos sitä joka joutuu kuuntelemaan hajoiluani) ja miinuksia vain muutama. Yhtä, aika ratkaisevan kokoista miinusta en kirjannut.
Sitä ettei sinkkuus vedä kaikkine hyvine puolineenkaan vertoja sille kun rakastaa ja tulee rakastetuksi.

Ja sitten oli se tatuointi.

Joo. Kävelin tänään kaksi tuntia ympäri leinola-atala-holvasti akselia. Mun reidet on niin kipeät, vois melkein itkeä.
No, itkin kyllä jo, mutta tuskin reisien takia. Se on erikoista kuinka voi olla aivan mielettömän vihainen, loukkaantunut ja raivoissaan jollekin (melkein uskoo vihaavansa) ja silti sattuu niin järjettömästi. Olisi niin helppoa nyt vaan mennä nukkumaan pihalle, ja toivoa ettei heräis, mutta niin. Ma en ole se tyttö enää. (Jos olisin, en olisi lainkaan vihainen, vaan kuolisin suruun.)
Ma olen huomannut tän prosessin aikana itsestäni villejä puolia. Ma olen kaunis, todella hyvän näköinen. Sosiaalinenkin. Ma pystyn asioihin jos ma vaan oikeasti haluan, ma voin siis sanoa EI. (On muuten mahtava tunne.) Kenellekään, ei kenelläkään, ole oikeutta loukata mua tai kävellä mun yli.
On raivostuttavaa huomata, että sananlaskut ovat totta.




Kaikkein vaikeinta on rakastaa jotain niin paljon että kaikki sattuu, kuin sydäntä vedettäisi ulos terävällä koukulla. Varsinkin kun se jokin osaa vielä pahentaa tilannetta.
Alan olla sitä mieltä, että vi**t. Ma olen sen verran namu ja saalis, että jos tällasen hylkää, se kyllä kertoo jotain..

Laitan rajaukset silmiini, joka päivä. Pukeudun aina hameeseen, huosujenkin kanssa. Laitoin tänään tekokynnet ja torstaina saan hiusten pidennykset. Kuitenkin äijäilen, juon niin kuin mies, panen niin kuin mies. Kuulemma ristiriitainen. Selvä.

On merkillistä, että kaikesta huolimatta aika kuluu vääjäämättä eteenpäin. Mikään mitä teen ei muuta tätä yksinkertaista tosiseikkaa. (Oh, tiedän.. n i i i n tekotaiteellista p*skaa.) Sain sairaslomaa koska en osaa olla normaali. Jotenkin aina onnistun sotkemaan asiat niin totaallisen onnellisesti, että sen solmun ratkomiseen tarvittaisi todennäköisesti sakset. Vähän kuin leikkaisi purkaa hiuksista.
Asiahan on kuitenkin niin, että siinä touhussa ei satuta kuin itsensä ja loukkaa muita. On hassua huomata miten paljon ihmiset ympärillä minusta oikeasti välittävät-. Vaikka en kaikkea usko, pysty uskomaan, on sentään jotain mihin voin luottaa.
Se ei ole siitä kiinni kuinka monta paistettua perunaa tein turhaa kun jotain tärkeämpää tuli tielle, tai kuinka joskus ei vain muista soittaa, tiedän sen sillä en minäkään täydellinen ole, ja liian usein huomaan itsessäni piirteitä joita inhoan. Kyse on siitä, että vaan tietää. Jos jotain tulee, minulla on turvaverkkoni, minulla on ystäväni.

Mitä minä millään muulla.

Mulla on hyvä olla :)

Pitkästä aikaa. Ma ajattelen itseäni.

Ja lähden tänään Londoniin. OiOi. Kyllä sitä olis kiva jos ois joku jolle tuoda tuliaisia ;)

Miksi pelkään seurustella?
Ensimmäisen poikaystäväni tapasin ollessani liian nuori hänen ollessaan jo jotakuinkin nuori aikuinen. Eihän siitä ensin mitään tullut. Ihmeellistä sähläystä, ujoja katseita, mitään en uskaltanut edes puhua. Toinen kun oli paljon viisaampi.
Sellainen teini-iän ihastus ei kestänyt, vaihdoin turvallisempaan. Luulin sitä rakkaudeksi, ja varmasti se sitä jollain tasolla olikin. Hämmennystä ja omistushalua. Sittemmin himoa. Paras ystäväni tiesi mistä pidin, ja pidin hänestä. Kammottava ajatus ikuisesta rakkaudesta tunkeutui mieleeni, ennen kaikkea jos se en olisikaan minä. Pienet asiat saivat hulluksi mustasukkaisuudesta. Mikäs siinä, helpointa oli antaa periksi.
Ujous ei ollut poissa, kun päätimme yrittää ensimmäiseni kanssa uudestaan, tällä kertaa vain kärsivällisyydellä oli osaa. Pelkäsin kuollakseni kaikkea kosketusta, se voisi olla liikaa. Hän rakasti. Varmaan vieläkin, vaikka puhuminen onkin nykyään helpompaa. Silmiin katsominen ei satu ja halaus vie melkein jalat alta. Kolmatta kertaa ei virheitä saa toistaa.
Viimeisin alkiu kesä oli katastrofi. Kuinka paljon voi tarvita pelkkää läheisyyttä ja hyväksyntää? Niin paljon että se alkaa vaikuttaa hengittämiseen. Kaikki kulkee hitaasti. Haluaa vain huutaa, avata itsensä niin auki, että pääsee pois.


Ja sitten puhutaan rakkaudesta ja rakastamisesta. En minä ole siten rakastanut kuin sitä tyttöä, mutta se oli jotain erikoista.
Ehkä minä vielä. Se vaatii liikaa luottamusta. Miksi minä en riitä? Olenko jotenkin väärä? Ei se kenenkään vika ole, että olen epävarma.

En minä kuitenkaan haluaisi tuntea itseäni halvaksi, helppo voi olla, muttei halpa.