IRC-Galleria

Heräsi kysymys.. missä vaiheessa ihastuminen muuttuu rakkaudeksi, missä vaiheessa voi oikeasti sanoa rakastavansa toista. Sanooko ihmiset rakastavansa vain siksi, että niin kuuluu tehdä, sanooko ihmiset turhaan, että rakastavat, sitten toinen vastaa siihen vähän maireasti, niin minäkin sinua.. vaikkei edes todellisuudessa tiedä missä sydän on, mutta kun niin vain kuuluu sanoa.

Toisaalta suututtaa, eikös siinä vaiheessa kun hoetaan lakkaamatta rakastan sua jne. niin eikös siitä tule ihan yhdentekevä, itsestään selvyys.. En minä tietenkään sillä, etteikö sitä saisi sanoa, mutta kannattaakohan kaunista tarkoittavaa asiaa arkipäiväistää. Tietenkin jos rakastaa, niin silloinhan sitä rakastaa arkena ja pyhänäkin, mutta jos on vaikka tosi paska päivä, tuntuu, että vihaa koko maailmaa, niin pitääkö silloinkin sanoa toiselle, rakastan sua, sitten toinen siihen vähintään yhtä vittuuntuneena vastaa niin määki sua.

Mitä se rakkaus edes on? Onko se riippuvuutta toisesta ihmisestä, onko se sitä, että toisen kanssa on hyvä olla, onko se sitä, että on vaan toisen kanssa, sanoo rakastavansa, koska pelkää olla yksin.

Olen huomannut elämäni aikana, ihmiset ihastuvat helposti, luulevat sitä rakkaudeksi, ja kyllähän se ihastuminen muuttuu ennenpitkää rakkaudeksi, mutta siihen nyt mun mielestä menee aikaa, että voi sanoa tosissaan toiselle, että rakastaa. Mun mielestä on olemassa myös rakkautta ensisilmäyksellä, se on sitä, kun toinen tulee ja vie jalat alta niinkuin pesäpallomailalla ois hutkastu ottalohkoon. Jos toista rakastaa yli kaiken, silloin on tunne, että on oikeassa paikassa, tunne, että pitää elää tässä hetkessä ja nyt, koska huomenna voi olla liian myöhäistä. Silloin jos tosissaan toista rakastaa, silloin ei ole tarvetta tehdä mitään, mikä satuttaisi toisita, silloin sitä vaan eläisi siinä omassa vaaleanpunaisessa pilvilinnassaan, näkemättä ees muita ihmisiä ympärillään, kuin sen rakkautensa kohteen.

Miksi ihmiset sitten etsivät niin kovasti sitä rakkautta, takertuvat toiseen ihmiseen, samalla kuitenkin tuntevat itsensä olevan väärässä paikassa, uskottelevat itselleen, että rakastan ja rakastan, ehkä tuo ihminen tekee mut onnelliseksi. Mä en vaan usko siihen, että toinen ihminen voi tehdä ketään onnelliseksi, jokaisen pitäisi kai koittaa löytää se onnellisuus ensin yksin, itsestään, silloin vasta voisi olla onnellinen toisen kanssa. Eikös se ole vähän liian iso velvoite toiselle "sun pitää rakastaa mua, että voin tulla onnelliseksi".

Tunteita ei voi pakottaa, jos toista ei rakasta, niin silloin ei rakasta, ei se uskottelemalla itselle muuta se asia muutu. Tai mistä minäkään mitään tiiän, mutta ajatuksia se siltikin herättää. En kyllä voisi sanoa olevani tulisesti rakastunut, mutta tietenkin on ihmisiä, joita rakastan, olen rakastanut kauan ja tulen aina rakastamaan, koska ne ovat niin suuri osa minua. Ehkä kaipaan vaan rakastumista rakastumisen tunteeseen, paha sanoa