IRC-Galleria

Kai Talvinen
Koko maailman ohi

Sunnuntai. Kirkkaan päivän päälle laskeutunut taskulampuilla pyyhittävä tummuus, rumuus, kurjuus, kaatuneiden pullojen oksennus, tahma, märkä, lima, kädenjäljet tapetissa, roikkuva serpentiini kerälle kääntyvänä kissana huonekalujen päällä. Raitis ilma pakenee metsänrajan taa kuin Laosilainen palkka-armeija, varoen juurakoita, kiviä ja mukuloita, ilmassa häilyvää lyijykuuraa. Valmiina kertomaan hurmeisia tarinoita nurmikolle, maille, miehille ja muistomerkeille.

Karistin lihasjäykkyyden yltäni ja kampesin pystyyn hamuten tukea pyödänjalka työkalunani. En tiedä mistä olin koskaan saanut tuon tammisen jalkakappaleen, tai miksi ylipäätään kanniskelin sitä yhä mukanani. Minusta tuntuu että syy oli jalan sorvauksissa, käsityön tuoksussa. Siellä täällä makasi kuolemaa tekeviä kanssaeläimiä, sumentuneita kasvoja, lavoittain hukkaan kaadettua hurmaa. Tuulihattujen kvartetti sulatteli itseään hiljalleen vaakatasoon pöydällä, jostakin yläkerran huoneesta tulvi mangojen tuoksua ja folkkia tai jazzia, en koskaan osannut tehdä selkoa enää muutaman rauhoittavan jälkeen. Haamut, tallentamattomat kuvat kuluneesta ajasta vierivät huoneen läpi kuin marmeladi purkin kylkeä pitkin. Puhetta, kaatumisia, naurua, kihinää, kirkua, pelkoa ja himoa, harmonista ymmärtämistä, verisiä neniä, puhelinsoittoja keskellä yötä.. Se kaikki kulki huoneesta huoneeseen, kylkeä pitkin kohti suuaukkoa ja minä seisoin keskellä keittiötä liikkumatta, peläten mitä tapahtuu kun se kaikki loppuu.

Villalankamatossa jäämiä kuivuneesta jäätelöstä. Sulanutta maitoa, paakkua ja mahlaa ja muistin lisää. Uusi kerros jalkapareja rummuttamassa lattiaa heimotanssin rytmissä, uusi laitos painettuna samalla musteella, samalla koneella. Uudet yhä sumenevat korvat, silmät, olkalaukut, kengänpohjalliset laulamassa, huutamassa, korskumassa viimeistä iltaa lavuaarin päällä. Tapetein koristeltujen katakombien viimeiset soihdunkantajat jättämässä kuolonsuudelmiaan mihin ikinä yltävät kaulansa kanssa. Suuri, jättimäinen olento kulkemassa kaikkeuden, kauneuden keskellä, vuotaen ihostaan mustaa ohrasta, silkkaa tummaa paskaa joka tarrautuu eikä erkane ennen aamua. Olio korisee, narskuttaa hampaitaan ja nauraa ympäröivälle hulluudelle. Se kulkee hiljaa ohitse paikan jossa seison kylmänä puikkona, puristaen hienotunteisesti sorvattua pöydänjalkaa ja kuolaan hieman rintapielukselleni, täristen hymyilevässä puvussani etten kiinnittäisi liikkujan huomiota.

Silloin katon halkeamat viimein antavat periksi ja yläkerta valahtaa viereiseen huoneeseen yhtenä pienenä hetkenä. En tiedä itkenkö ja jos itken niin mitkä näistä pisaroista pitäisivät olla minun. Liikun, virtailen, kuljen käsi kädessä koko tulvan mukana ja yritän löytää sopivaa reikää josta tämä seinä suvaitsisi minun luiskahtaa. Ilma on käymässä hiljalleen vähiin, en edes muista miltä se enää näyttää. Oliko se jotain hienoisen punertavaa vai sitä toista kylmää ja pistävää? En tähyä pintaan, siellä ei ole mitään. Muutamalla vedolla kauhaisen itseni syvempään päähän nähdäkseni missä mennään. Kolhin olkapäilläni vastavirtaavia ihmisiä: keltaisen lehdistön reporttereja, kokkipoikia, uskottomia aviomiehiä, lannoittajia, puvuttomia kuriireja, yksinäisiä vankkurikuskeja, kaartilaiseksi halajavia tallipoikia, ventovieraita suutelemassa väentungoksessa, nuoria kutojia jotka jo tuntuvat vanhoilta, kaskenkohentajia, lakimiehiä vaihtamassa rengasta tienposkessa, savotoiden vaskenpuhaltajia, karjatilallisia matkalla kirkolle, koko kirjavaa saattuetta etelä-amerikkalaisissa hautajaisissa.. Mäjähdyksiä, punaista loisketta, kirkua, lotinaa, korsketta, valtimotippoja tapetilla, saatanoita, karvasta ihoa, asvalttia, kiviä, hiekkaa, multaa suupielessä, hurmetta joka tahmii tukan ja kiinnittää sen karvakaulukseen. Veitikoita hyppimässä, yrittämässä toistensa lävitse, kaljan hapettamia nahkaposkia toimittamassa rytmitöntä tanhua. Vanhaa kuin maailma, koko maailman ohi.