IRC-Galleria

Ironiaa, vai vainoa?

Kaadoin tuoreen kahvin mukiini ja menin ulos tupakille. Oli toukokuinen aamu, kello oli sen verran, että lehdenjakaja kierteli naapuritaloja ja pudotteli Hämeensanomia postilaatikkoihin. Olin taas valvonut koko yön. Eilen olin vanhempieni kanssa istumassa perunoita ja illan olin viettänyt naapurin tytön, Terhin kanssa. Terhi lähti kuitenkin kolmen aikaan yöllä kavareidensa kanssa veneilemään. En minä sitä pahalla ottanut, mutta luin kirjaa yksikseni enkä osannut enää nukkuakaan.
Opiskelukaverini, joka koulujen loputtua oli muuttanut kesäksi Vaasaan, jätti minulle tietokoneensa. Olin edellisenä päivänä hakenut sen kaverini soluasunnosta ja kokosin sen toimivaksi odotellessani kahvin tippumista. Ajattelin tupakkia poltellessani, että kirjoittaisin jonkin novellin tai jotain. Kirjoittamatta se kuitenkin sillä kertaa jäi.
Tupakin poltettuani menin takaisin sisälle. Istuin vuoteelleni, join kahvia ja mietin elämääni. Ensimmäinen opiskeluvuosi ammattikorkeassa oli mennyt mielestäni ihan hyvin. Koulussa olin saanut kohtalaisia arvosanoja ja muutaman uuden ystävän. Ystäviä tarvitsinkin. Olen enemmän sellainen hiljainen poika ja kykenenkin karkottamaan ihmiset luotani pelkällä hiljaisuudellani. Olen myös äärettömän huono pitämään yhteyttä kehenkään. Ajattelinkin siinä kahvia juodessani, että nyt on pidettävä huoli niistä kavereista joita vielä näen. Pohdin myöskin sinkkuelämääni, joka osin on omasta tahdosta rippuvaa ja osin ei. Tulin kuitenkin tällä kertaa nopeasti siihen lopputulokseen, että sitä on turha miettiä.

Heräsin. Teuvo, maanteiden kuningas, oli jo pitkään ollut soitto äänenä puhelimessani. Se on ihmeellinen asia, kuinka keskeltä syvintäkin unta ihminen kykenee hetkessä löytämään puhelimensa ja vastaamaan siihen ennen kuin on edes herännyt. Onko ihmisen kuuloaisti kuitenkin niin kehittynyt, että puhelin sattuu nukkuvan käteen pelkän soimisäänen perusteella, vai muistaako alitajunta minne puhelin oli nukkumaan mennessä jäänyt. En tätä tietenkään tuolloin, herätessäni miettinyt.
Soittaja oli isosiskoni, Kaija. Sisko kyseli olenko kuullut jo hänen miehensä isosisästä, joka kuoli, oman kätensä kautta. Olin kyllä asiasta jo selvillä. En itse tiennyt kuinka olisin asiaan suhtautunut, olin etukäteen aavistanut papan kuoleman, mutta en ollut ajatellut itsemurhaa. En tiedä onko tilastollisesti kovinkaan todennäköistä viiltää omia ranteitaan kahdeksankymmentäyhdeksän- vuotiaana. Näin kuitenkin oli käynyt, eikä asialle enää ollut muuta tehtävissä kuin pitää huoli, että siskon mies ja hänen äitinsä saisivat rauhassa surra surunsa pois. Mitään suuria hautajaisia ei varmaankaan järjestettäisi.
Heräilin puhelun jälkeen hiljakseni ja katsoin kelloa, se oli jo puoli yksi. Olin nukahtanut yöllä tyhjän kahvikuppini kanssa vuoteeseen, vaatteet päällä. Könysin itseni ylös ja harmittelin mielessäni, koska en pitänyt pitkään nukkumisesta. Mielestäni työttömän opiskelijankin pitäisi nousta ennen yhdeksää. Laitoin jälleen kahvin tippumaan ja painuin ulos auringon paisteeseen. Tupakkia poltellessani mietiin miten päiväni järjestäisin. Töitä pitäisi varmaan hakea. Siinä ei ollut mitään uutta. Illalla olin luvannut mennä auttamaan isääni, jolla oli aikomuksena asentaa kardiini asuntoautoonsa. Mietin jo valmiiksi miten malttaisin mieleni. En ole koskaan viihtynyt hyvin vanhempieni seurassa, en tiedä miksi. Toiset ikäiseni viihtyvät usein ihan hyvin, mutta minulle ne olivat kuin punainen vaate härälle.
Join kahvini ja söin pari sämpylää ja lähdin matkaan. Tiesin vanhempieni olevan vielä töissä, mutta en keksinyt muutakaan tekemistä, joten päätin mennä heidän luokseen lukemaan päivän lehden. Matkalla ajoin kaverini kämpän ohi, saman jonka tietokoneen olin kesäksi saanut käytööni. Mietin, että koska näkisin hänet seuraavan kerran, vaikka vastahan siitä oli vajaa viikko kun olin hänet Hämeenlinnan rautatieasemalla hyvästellyt. Kaipasin mennyttä kevättä. Kevät on aina uuden alkua ja uuden odottamista. En tosin tiedä miksi ihminen aina luulen uuden olevan parempaa kuin vanha. Kevät oli kuitenkin mennyt liian nopeasti. Tuntui kuin läheinen ystäväni olisi kuollut, ilman että pääsin häntä viimeistä kertaa näkemään.
Ajoin kotipihaan. En sammuttanut autoa, istuin ja mietin mitä tekisin. Päätin lähteä kaupungille. Ajoin samaa tietä takasin, parkeerasin autoni isolle parkkipaikalle moottoritien viereen ja kävelin keskustaan. En oikeistaan tiennyt mihin olin menossa, enkä olisi varmaan osannut sanoa mistä olin tulossa jos joku olisi sitä kysynyt. Kuljin antikvariaatin ohi ja päätin pistäytyä katsomassa levyjä. Selasin cd-levyjä läpi kunnolla niitä edes näkemättä. En tiennyt mitä etsin, joten poistuin pian liikkeestä yhtä tietämättömänä kuin olin sinne mennessänikin ollut. Kävelin torille ja ostin kahvin. Kahvia hörppiessäni ja tupakkia poltellessani tietoisuus hiljalleen palaili mieleeni ja katselin ympärilleni. Ihmisiä oli paljon. Päivä oli helteinen ja kaikki olivat pukeutuneet shortseihin tai vähintään t-paitaan. Minulla oli ylläni paksu farkkutakki.
Noina hetkinä, kun en ollut täysillä mukana todellisessa maailmassa, en tiennyt mitä silloin mietin. Mietinkö mitään. Ne hetket vain olivat, jotenkin unen kaltaisia hetkiä, jolloin todellisuus tuntui kuvitelmalta. Sen kuitenkin muistan noista hetkistä, etten päästäni löytänyt toista maailmaa. Oli vain todellinen maailma, joka siis tuossa olotilassa tuntui epätodelliselta. Ei muuta. Pelkäsinkin joskus löytäväni pääni sisältä toisen maailman, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tai vielä pahempaa, joka sotkeentuu todelliseen maailmaan vääristämällä ja muuttamalla sitä. Olinko tulossa hulluksi vai olinko vain tavallista mietteliäämpi?
Palailin takaisin autolleni. Kävellessäni häpesin hieman vaatetustani, joka sai osan ihmisistä katsomaan pitkään. Mikä pelle pitää paksua takkia näin kuumana päivänä.

Kävin koululla katsomassa mahdollisia työpaikkoja Internetistä, löysinkin muutaman mahdollisen. Parhaimmalta näyttävä oli Riihimäellä, kalusteiden purkua ja kuljetusta. Tulostin ilmoitukset ja lähdin tyhjästä koulusta. Vielä pari viikkoa sitten kuolu oli ollut täynnä elämää. Ihmisiä kulkemassa käytävillä, oppilaita ja opettajia. Nyt en ollut kuin minä. Olisin voinut huutaa täysillä eikä siihen olisi vastannut kuin kaiku. Jätin kuitenkin huutamatta.
Kotiin päästyäni soitin tuohon riihimäkeläiseen yritykseen ja kyselin ilmoituksesta. Miesääni puhelimessa epäili kestävyyttäni, meinasin hermostua näistä epäilyistä, koska tiesin jaksavani paremmin työtä kuin moni niin sanotusti urheilullinen, itsestään huoltapitävä nuori. Mies kuitenkin pyysi minua käymään seuraavana aamuna Riihimäellä juttelemassa lisää ja minä tietenkin sanoin tulevani. Sovimme kymmenen jälkeen.
Minäkö en jaksaisi jotain onnettomia huonekaluja ja konttoritarvikkeita kantaa paria kuukautta. Purnasin itsekseni ja mietin, että millainen mahtoi olla se ”mies”, joka tuollaista epäilee. Samalla tuli mieleeni, että jos se jaksamista pelkää, niin ei se taida uskoa minua, vaikka kertoisinkin sille jaksavani vaikka mitä. Aina olen jaksanut. Itse sen hyvin tiedän kun kaikenlaista olen joutunut tekemään. Armeija-aikanakaan en väsynyt yleensä koskaan, muut pojat väsyivät paljon helppommin. Ei työssä jaksaminen ole pelkästään varresta kiinni vaan paljolti myös kokemuksesta ja siitä että tietää kuinka pitää tehdä ja olla. Kokemattomat väsyvätkin kyllä helposti, senkin olen nähnyt.
Päätin sitten heränneen toimeliaisuuteni siivittämänä lähteä vanhempieni kesämökille. Laituri odotti vieläkin laittajaansa, joten kävin sen laittamassa. Repimiseksi se vähän meni, mutta ei sitä olekaan tarkoitettu yksin laitettavaksi. Sen tähdenhän se oikeistaan oli laittamatta ollutkin, kun ei ollut kaveria avuksi. Meni se kuitenkin yksinkin.

Juotuani kahvit ja vaihdettuani kuulumiset vanhempieni kanssa, päätin vapautua piinasta ja lähteä kämpilleni. En tiedä miksi isän ja äitin ihmettelyn ja jahkailun kuunteleminen on minulle aina niin vaikeaa.
Perille päästyäni totesin, että yläkerran naapurillani oli seuraa, joten arvelin viettäväni iltani yksin. Katselin hetken tyhjiä kämpän seiniä. Laitoin musiikkia soimaan, kaveriltani saadun kasetin. En kuuntele yleensä koskaan pipopäiden musiikkia, mutta tätä kappaletta kuunnellessani iski minuun jokin outo tunne. Kaivoin kasetin soittimesta korvalappustreoihin ja painuin pihalle. Hyppäsin pyöränselkään ja lähdin polkemaan. Poljin ensin kadun päähän ja siellä käännyin oikealle, pois kaupungista. En tiennyt minne olin menossa, mutta ilmavirta ja kova itse omalla työllä aikaansaatu vauhti tuntui hyvältä. Poljin tietä eteenpäin ja aina vain poispäin kaupungista.
Kasetti loppui ja jouduin vaihtamaan puolta vauhdissa, koska soittimeni, jolle muut nauraisivat, ei osannut sitä itse tehdä. Olin jo polkenut hyvän matkaa, rasitus tuntui hyvältä. Yritin kiristää tahtia entisestään ja kai se vähän kiristyikin. Maisemia en paljon ehtinyt katsella, joskaan niissä ei mitään näkemistä olisi ollutkaan. Miljoonia kertoja olin nuo pellot ja metsäsaarekkeet nähnyt autoillessani. Viileä ilma kuivasi hyvin hikeä, joskin sopivissa tyynissä kohdissa, joihin aurinko vielä juuri ja juuri paistoi oli melkein tuskaisen lämmintä.
Maisemat vaihtuivat nopeaan tahtiin. En tiedä mitä ajattelin, ajattelinko mitään ajoin koko ajan lähes niin kovaa kuin pääsin. Pahimmista paineista päästyäni rupesin miettimään minne ajaisin. Päätin kiertää parolan keskustan kautta takaisin, muistelin että sieltä veisi jopa pyörätie takaisin Hämeenlinaan. Keskustan ohitettuani ja jonkin matkaa poljettuani ihmettelin ja rupesin epäilemään muistiani, mutta päätin polkea vaikka Kivennavalle, mutta takaisin en kääntyisi. Onneksi piankin tuli sininen maantiekyltti, jossa sanotiin Hämeenlinaan olevan viisitoista kilometriä. Mietin, että matkaa oli tullut juuri sopivasti pyörälenkin verran.
Pyörätielle päästyäni vastaan alkoi tulemaan muitakin pyöräilijöitä, triikot jalassa ja aurinkolasit päässä. En tiedä ajoiko kukaan samaan suntaan kanssani, ei ainakaan ohi mennyt. Tosin ei normaali välitteisellä pöyrällä olisi paljon kovempaa päässytkään. En muista kuin kerran vaihtaneeni pienemmälle vaihteelle. Se oli erään alikulkutunnelin jälkeen, kun piti nopeasti nousta takasin maan pinnalle. Pyöräileminen on kai minulla veressä, koska ala- ja yläasteen aikana se oli ainoa kulkupeli. Kesät talvet poljimme kouluun ja muihin menoihimme. Ei silloin kakaroita autoilla kuskailtu.
Lähestyessäni Hämeenlinaa päätin ottaa vielä loppukirin. Omaksi ihmeekseni jaksoinkin vielä nostaa vauhtia jonkin verran ja pitää sen siellä. Tyytyväisyyttä hehkuen ja hikisenä kaarroin kämpän eteen. Laitoin pyörän omalle paikalleen ja painuin sisälle. Kasetin laitoin takaisin stereoihin. Tarkistin puhelimen ja tietenkin Jenni oli soittanut poissa ollessani. Katselin puhelutietoja ja huomasin sen seikan, että Jenni oli useinkin soitellut vähän ennen kymmentä ja että kaikki nuo puhelut löytyivät vastaamattomista. On se ihmeellistä. Naputtelin Jennille viestin. Ei välitystietoja, eli Jenni on jo nukkumassa tai jotain vastaavaa. Menin suihkuun.


Aamulla heräsin, raotin varovasti silmiäni. Kello oli kymmenen. Niskoja särki. Olin saanut kylmää pyöräillessäni edellisiltana. Olisin halunnut nukahtaa heti takaisin, mutta en kyennyt. Oli ilmeisesti niin huono olo. Mietin saavani nukkua vielä tunnin ennen kuin täytyisi nousta. Loikoilinkin vuoteessani ja yhdentoista aikoihin nousin ylös. Päätä särki ja kaikkia niveliä kolotti. Oli semmoinen olotila että olisin halunnut herätä painajaisesta, mutta valitettavasti olin hereillä oikeasti. En keittänyt kahvia, koska ajattelin saavani kupillisen kotona. Serkun ylioppilasjuhliin oli tarkoitus mennä.
Rengossa oli osa sukulaisista paikalla jo kun saavuimme, minä, isä, äiti, sisko, poika ja pojan isä. Tervehdin ja vaihdoin nopeasti kuulumiset sukulaisten kanssa, tai niinhän se aina on mennyt, että sukulaiset kysyvät minun kuulumisiani ja minä vastailen kiltisti. Sain kupin kahvia ja piilouduin tyytyväisenä pimeimpään nurkkaan josta kukaan ei minua huomaisi ja tuli kyselemään tyhmiä. Sisällä oli kuuma.
Serkkuni, Annan, Granpa ja Granma olivat myös Suomessa. Granpa istui tietenkin viereeni ja rupesi kertomaan hauskoja juttuja. Hymyilin ja nauroin aina kun katsoin sen olevan tarpellista. En kuitenkaan itse uskaltanut sanoa kuin yes, no ja really. Granpa oli kuitenkin taas kunnon britti ja lähti katselemaan jalkapallo-ottelua. En muista mikä peli se oli, mutta britin täytyi se kuitenkin nähdä.
Lisää ihmisiä saapui paikalle, oli kuuma joten päätin siirtyä kahveineni ulos. Ahtaassa eteisessä ulko ovi avautui yllättäen nenäni edestä ja siisään pomppasi pieni, kaunis tyttö. Ilmeisti jokin Annan kaveri. Ennen kuin ehdin mitään tajuta, tyttö tervehti minua kuin vanhaa tuttua ja alkoi säälivästi hymyillen kyselemään mustasta silmästäni. Menin täysin hämilleni ja mumisin jotain mistä ei varmasti saanut mitään selvää. Yhtä tyylikkäästi ohitin tytön ja pääsin raikkaaseen ulkoilmaan. On se ihme, että minulta menevät konseptit sekaisin kun tyttö vähän hymyilee.
Istuttiin pihalla pidempäänkin. Siinä oli vuorollaan isä, Tommi eli äitini siskon mies, Pasi, serkkuni Kirsi, jolla on jo kolme lasta, ja joitain muita, Kaija kävi myös. Tytöt, joista yhden olin jo tavannut, tulivat myös ulos istumaan. Kaksi heistä oli mielestäni erittäin ärsyttäviä tapauksia. Mietin, että kuinka heitä jaksaa kukaan mies katsella. Meikit oli kovat ja minihameet päällä, kaikki tietenkin viimeistä huutoa myös puheet sekä puhetyyli olivat tietenkin molemmilla sen mukaiset. Kolmas tytöistä, jonka olin jo tavannut, osoittautui miellyttävämmäksi. Juttelinkin hänen kanssaan pidempään. Nyt taas en enää muista kuin että hän opiskelee matkailua Helsingin ammattikorkeakoulussa, Porvoon yksikössä.
Pois sieltäkin lähdetiin. En vain osannut päättää halusinko lähteä vai en. Matkalla kotiin suunnittelin jo iltaa. Jennin piti tulla käymään joskus kuuden jälkeen. Ajattelin ensin leikkiä Jennin kanssa ja sitten mennä baarissa käymään, limpparilla, koska olin juomisen lopettanut. Kotona tunsin itseni nälkäiseksi ja minä olen usein nälkäisenä hiemän äreä. Päätin syödä jotain, etten olisi sitä Jennin tullessa. Vaihdoin nopesti vaatteet ja lähdin. Laiturista puuttui vielä rappuset ja äiti oli vaatinut minua laittamaan ne heti kun Rengosta tultaisiin.
Kiirellä sain rappuset paikalle. Kello oli jo puoli seitsemän, kun tulin kämpälleni. Laitoin kahvin tippumaan ja hain kaupasta limpparia. Kaupassa oli paljon jonoa, kaikki olivat tietenkin osatmassa juotavaa ja grillattavaa illaksi. Olihan ensimmäinen virallinen kesäpäivä. Halusin kuitenkin limpparin ostaa, koska oli luvannut. Totesin kämpille saavuttuani, että ei Jenniä vielä näy. Tyhjensin lompakkoni pöydälle ja laskin rahani. Vähän yli kaksikymppiä, eli ihan riittävästi, kun juo vain vettä ja limpaa. Päätin vielä katsoa Kaupunki Uutisista illan menomestat, kun puhelimeni soi. Jenni ilmoitti ettei tulekkaan. Kylmän viileästi.
Heitin lehden seinään, kahvi jäi juomatta. En lähtenytkään mihinkään. Kummallista, miten tuollainen voi niin paljon vaikuttaa. Eihän sen pitänyt mitenkään liittyä iltani menoihin. Olisin lähtenytkin kaupungille heti, jos en olisi Jenniä odottanut.


Heräsin sunnuntaina kahden aikaan, kun Tanu soitti ja ehdotti terassillä käymistä. Lupasin lähteä. Kävin suihkussa ja mietin edellistä iltaa ja yötä. Olinkohan väsynyt ja sen tähden niin hysterisen masentunut. Ota siitä nyt selvää. Mutta sitä iltaa ja sitä tunnelmaa en haluaisi uudelleen kokea.
Käytiin terassilla. Purnattiin, kun kaikki hyvännäköiset muikkikset olivat jossain piilossa. Emme nähneet yhtään. Päätettin mennä minun luokse. Katseltiin sitten telkkaria ja mietittin kuningasideoita. Ideointi ei oikein sujunut. Yhdeksän aikaan illalla lähdettiin kuitenkin autoajelulle, siinä ne illan huvit sitten olivatkin. Uni minulle tosin maistui heti kun vain pääsin oman peittoni alle.
Joskus kolmen aikaan yöllä heräsin taas kesken unieni. Harmillista, koska pitkästä aikaa minua aidosti väsytti ja halusin nukkua. Herättäjä oli Terhi, se halusi pummia pari tupakkia. Menin ulos Terhin seuraksi polttelemaan. Terhi kertoi todellakin tulleensa vain pummimaan, ei muuta. Se oli ollut jonkin miehen luona, mutta tupakit olivat loppuneet. Terhi pyysi tupakkia vielä sille miehellekin, joka odotteli kuulemma. Annoinhan minä. Virkistyin tuosta yöllisestä tupakinpoltosta niin etten taas saanut nukutuksi.
Siinä pyöriskellessäni vuoteessa, muistui mieleeni vajaa pari kuukautta vanha hetki. Tämä lyhyt hetki oli, on kai vieläkin, yksi elämäni parhaista, vaikkakin kuulostaa tyhmältä niin sanoa, mutta niin se kai on, ihan kuin olisin vielä yläasteella ja siellä ihastunut johonkin tyttöön. Se oli semmonen tapaus, että me olimme Jennin kanssa lukemassa ruotsin kokeisiin minun kämpässäni. Luimme ensin sanoja itseksemme, sitten kyselimme niitä toisiltamme. Kirjoitimme myöskin aineet tuolloin ja kun rupesimme niitä kirjoittamaan tuli Jenni ihan viereen istumaan. Olin tuolloin onnellisempi, kuin koskaan. Tuota onnea tietenkin lisäsi se, etten tiennyt missä mennään tai minne mennään. Olin vain onnellinen.
Mietin mitä minulle oli tapahtunut kuukaudessa. Miksi olin muutunut. Halusin takaisin tuohon hetkeen, lähes täydelliseltä tuntuneeseen. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai hymyillä. Päätin hymyillä. Etsin itsestä tuota vanhaa tunnetta ja löysinkin varmaan jotain, koska oloni yllättäen helpottui. Oli kuin olisin herännyt painajaisesta. Kirjoitinkin Jennille heti viestin. Yritin taas nukkua, mutta en malttanut. Pyörin sängyssä, kunnes puhelimeni piippaus havahdutti minut. Välitystiedot lähettämästäni viestistä saapuivat. Hymyilin taas ja olin ihan virkeä. Tämä oli kuin aiemmin keväällä. Nuosin ylös ja puin päälleni. Hieman olin ihmeissäni, että kuinka päiväni aloittaisin, kun kello oli vasta puoli kuusi.

Katselin aamu-chattiä ja sen jälkeen aamu-teeveetä, kunnes kello oli yli seitsemän. Lähdin sitten koululle, nettiin katsomaan sähköpostia, imuroimaan mp3:a ja maksamaan muutaman laskun. Laskut unohdin tietenkin kämpälleni. Kävi vielä niinkin, että pankkiasioitani hoidellessani, sähläsin salasanojeni kanssa niin että jouduin marssimaan Osuuspankin konttoriin niitä selvittelemään. Nostin samalla lisää lainaa ja oloni jälleen helpottui kun tiesi taas pari viikkoa selviävänsä ”omillaan”. Töistä ei ollut taas mitään tietoa.
Puoli kymmen aikaan veljeni Antti soitti ja kysyi lähtisinkö Nastolaan. Kerroin, että minun täytyy maalata mökillä pari ikkunaa, mutta muuten voisin lähteä. Olin tuon maalausksen luvannut hoitaa. Käskin Antin kuitenkin ajaa mökille kahville. Maalasimme sitten Antin kanssa nopeasti nuo ikkunat, muut vanhempieni asettamat askareet päätin siirtää myöhemmäksi. Onneksi isä oli töissä, eikä vahtimassa. Mietin, että mahtoiko se haukkua äitiä. Taas päästit sen pojan menemään.
Antin piti viedä auto huoltoon Nastolaan. Olisi tietenkin lähempääkin löytynyt huoltamo, mutta tämä oli halpa merkkihuolto ja tulihan sisko ja poika nähtyä siinä samalla. Antti jätti minut siskoni luokse, josta minun piti heti lähteä perään Pasin autolla ja hakea Antti huoltamolta. Ehti Antti kuitenkin pari kertaa jo soittaakin, kun joimme kahvia siskon kanssa ja puhuimme asioita. Siskokin lähti sitten mukaan ja hoidimme kauppareissut ja muut siinä samalla. Siskossa on kyllä se hyvä puoli, että hän yleensä selkeästi tietää mitä kaupasta haluaa, joten siellä ei mene aikaa turhaan miettimiseen. Toisin on minulla. Piti siskon ruokaakin tehdä, mutta minä sen jouduin tekemään ja kattamaan, kun pojalla oli myös nälkä. Nälkä sillä tosin tuntui olevan aina. Muutamat taimet tuli vielä istutettua, ennen kuin lähdimme pois.
Päästyäni kämpilleni, kutsuin Terhin hampurilaiselle, mutta ei se lähtenyt. Positiivista ja huomion arvoista tässä oli mielestäni se, etten ottanut sitä pahalla. Laitoin ranskalaiset uuniin ja tarkistin television tarjonnan.

Taivas oli vetänyt pilveen. Aurinko oli jo kohta nousemassa, vaikka kello ei ollut vielä kahtakaan. Herätys oli laitettu kuudeksi, mutta eipä poika malttanut nukkua. Mietin, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu juuri sillä hetkellä. Ajattelin, että varmaan kaikkea mahdollista mitä vain voi tapahtua. Lauluissa kaipallaan kadonnutta elämää, nuoruutta, naista. Ei minulta mitään ole kadonnut, ei ole mitään kai ollutkaan. Nuoruus tulee kyllä katoamaan. Naurahdin itsekseni ajatukselle. Sen katoamista ei tarvitse pelätä. Mitä oikeastaan kaipaan. Miten voin pyrkiä elämään, kun en tiedä mitä se on. Tiedän kaipaavani jotain, mutta tiedän myös etten itseäni löydä sieltä. Vai löydänkö ja olenko edes hukassa. Onko vain niin, etten pysty keskittymään kuin yhteen asiaan. Muistaakseni viime kesänä ja syksyllä olin onnellinen. Onnellisuuteen ei tarvita jatkuvaa naurua, ei edes hymyä. Onnellisuuden tunne on ihmisessä syvemmällä. Tuntuu vain kuin elämällä ei olisi tarkoitusta, olisin ihan turha. Get a life, sanotaan elokuvissa. Jos minulle joku sanoisi noin, en tiedä kuinka vastaisin, vastaisinko ollenkaan. Painu sä vittuun. Kevät saa aina kaipaamaan.
Poltin tupakin loppuun ja päätin jatkaa mietintöjä sisällä, ehkä nukahtaisin kesken. En ollut nukkunut aikoihin ja tunsin tarvitsevani nuo unet. Jokin vain piti väkisin hereillä.

Päivät kuluivat hitaasti. Yksi päivä tuntui kahdelta, kaksi viikolta. Muutamat tutut olivat kuulemma saaneet töitä, minä en. Minua ei kukaan huolinut. Mitään erikoista ei tapahtunut, eikä oikeistaan mitään vähemmänkään erikoista. Tein maalaus töitä, puuhommia ja muuta sellaista, mitä isä tai äiti keksivät käskeä. Joskus nukuin yön joskus päivän. Sossuun piti viedä toimeentulotuen haku paperit, en vienyt. Iltaisin tai öisin pyöräilin, sinne tänne vailla päämäärää. Tulevaisuus oli täysin pimennossa. Elin täysin minuutin kerrallaan. En ajatallut tulevaa, enkä miettinyt mennyttä. Olin vain. O