Huominen tulee hiton hitaasti.
”Mulla on huoneeni seinällä peili. Itseasiassa oli.
Nyt se on lattialla. Palasina. Hajonnut. Palasina. Hajonnut. Palasina, hajonnut. Hajonnut palasina. Palasiksi hajonnut, hajonnut palasiksi..
Enkä mä oo ihan varma miks. Ehkä siks että mä menin sekasin, ehkä siks että sä löit oven kiinni ja juoksit pois vittuuntuneena. Tai ehkä siks että me molemmat käydään näin paljon läpi, että peili meni meijän puolesta hajalle.
Kun kato, me ihmiset ei voida hajota noin vaan. Ei ainakaa tollai ulkosesti. Ihmiset ei mee sirpaleiks. Sen takia ihmiset ei ookkaan kauniita arvostelijoitten mielestä – ihmiset ei oo lasia. Aika moni osaa jopa huijata niitä, et oltais lasiveistoksii, patsaita mut fuck off. Mua kyllä vituttais olla lasista, koska siinä menis rikki helvetin herkästi.
Mut tiiän, että sä oot kai rikki. En tiiä itestäni. Oon rikki mut mistä? Ihminen on kuitenki vaa hengittävä ruumis, sydän pumppaa verta keuhkoihin ja mä oon ihan täysissä elinvoimissani. Pääkopan sisässä on aivot ja ne on kasassa, ainaki mun tietääkseni. Vielä en oo lopettanu hengittämistä, koska en osaa. Oon yrittäny. Aina oon sitte lopuks hengästyneenä vetäny ilmaa sisään sillä epätoivolla, mitä syntyy kuolevasta tai kuolemaa pelkäävästä ihmisestä.
Tai jotai.
Mut tosiaan, mulla on rikkinäinen olo enkä mä tajuu sitä. Koska mä en oo rikki, tai siis, mitä ei voi nähdä, ei oo olemassa, right? No ei ihan, koska sit esim. mun kaukaine unelma Pariisi ei olis olemassa. Joo, en oo käyny Pariisissa mut sinne mä oon menossa, sano kuka mitä tahansa.
Se on niinku.. Unelma.
Mut mikä vittu on unelma? Ois kiva tietää. Se on ainakin naisen etunimi, tietääkseni.”
Kyseinen teksi ei sitte liity mihinkään, kirjottelinpahan vaan.