IRC-Galleria

Oli mukavaa päästä taas tänään lavalle eilisen pettymyksen jälkeen. Teakin pääsykokeet olivat siinä mielessä pettymys, että olisin itseltäni odottanut selviytymistä illan jatkokierrokselle. Analysoidessani omaa suoritustani huomasin, etten ollut täysin reagointiherkkä ("Reagoi saatana!";-)) kaikissa kohtauksissa ja muutamassa kohdassa sorruin jopa ylitekemiseen, mikä lavalla näyttäisi karmealta. Jurkkamaiset iskut eilen tuntuivat valitettavasti myös tämän päivän suorituksessa. Yhden käden punnerrukset oli lennossa vaihdettava tavallisiin, mikä onneksi sopii Ransun rooliin ihan hyvin. Henkisellä puolella pääsin siinä mielessä hyvään tulokseen, että on vaikea määritellä, onko paha oloni puhtaasti fyysisyyden jätettä vai täysillä mukana olosta.

Eilisestä jäi kuitenkin hieno kokemus. Pelkkä Teakin sisääntuloaula tarjosi hienon ympäristön. Lasikaton alla oli unelmoista herätä päiväunilta valmistautumaan mahdolliseen jatkoonpääsyyn ja iltaesityksiin. Pettymys oli kuitenkin kuin urheilukilpailujen jälkeen konsanaan, jolloin palaa halusta päästä näyttämölle mahdollisimman pian ja tehdä paremman suorituksen; treenata paremmin seuraavan kesän pääkilpailua varten. Tällä kertaa pääsin purkamaan tuota vyyhtiäin jo 24 tunnin sisään. Tulos oli hiukan parempi, ajatukseltaan selkeä, mutta siirroiltaan ei niin täydellinen - osaamaton. Estääkö epäonnistumisen pelko tekemästä asioita? Jotkin asiat on kyllä hyvä harjoitella ja käydä läpi ennen lavalle astumista. Liike joka *tuntuu* hyvältä saattaa näyttää takarivistä aivan dorkalta; pieneltä, suurelta - suttuiselta.

Esityksiä on vielä kolme ja palo tasainen. Tahtoa opetella lisää ja hakea tilanteita riittää. Elän omien sanojeni mukaan hetkessä ja hetkestä.