IRC-Galleria

...taidan nimittäin tosissaan olla sen tarpeessa

Pelkään kovasti tän tekstin purevan mua vielä p*rs**ks**ni mutta olkoon...

No näin on nyt päässyt käymään... ikisinkku, kyyninen, rakkautta usein kyseenalaistanut nuori neito on päätynyt parisuhteeseen..
Tai no ensimmäiseen vakavaan semmoiseen...

Ongelma onkin pelko... tai no nopea eteneminen joka laukaisee pelon sekaisen tunteen...

Poikaystäväni on (lähes)täydellinen ja uskomattoman ihana... (sillon tällöin)
ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan...
ongelmana onpienet viat jotka aiheuttavat epäilyn joka aiheuttaa jonkin pelon sekaisen tunteen...

Toisaalta olen rakastunut! Valmis vaikka muuttamaan maalle, sanomaan tahdon ja synnyttämään jalkapallojoukkueellisen vaikka heti ensi viikolla...
Toisaalta pelkään tyytyväni..
tällä tarkoitan sitä että tämä täydellinen mieheni on aivan jotain muuta kun olen aina odottanut, unelmoinut ja etsinyt... Ja nyt pelkään että satutan häntä jatkamalla suhdetta ja antamalla sen mennä vakavammaksi. pelkään myös jääväni ja myöhemmin katuvani tyytyneeni johonkin mitä en oikeasti halunnutkaan...
Pelkään että olen rakastunut ajatukseen tästä miehestä joka joutui taistelemaan vuokseni ja urhollisesti pelastamaan minut monesta tilanteesta enkä tähän henkilöön joka hän on oikeassa arjessa...

älkää käsittäkö väärin siis tosiaankin rakastan tätä henkilöä... mutta silti jotkin asiat aina välillä laukaissevat tämän epävarmuuden joka saa kaiken tuntumaan mitättömältä ja keskin kertaiselta...
toisaalta minulla on kaikki työkalut tulevaisuuteni rakentamiseen mutta en ole varma ovatko ne parhaat mahdolliset vai onko elämäni suurin virhe yrittää vaihtaa niitä...

jos taas en vaihda niitä vaan rakennan taloni valmiiksi pelkään että siitä tulee näillä välineillä hutera ja keskinkertainen... jotain joka vain kulkee päivä päivältä eteenpäin aina jotain puuttuen...


Päätöksen voinkin vain minä itse tehdä se on vain uskomattoman vaikeaa kun olen mikä olen... päätöksiä en osaa tehdä yksi ilman mielipiteitä muilta varsinkin silloin kun niissä ei järkeily auta vaan päätös on tunne pohjainen...
en kuitenkaan uskalla jakaa asiaa läheisteni kanssa koksa pelkään heidän suuttuvan tai painostavan minua johonkin suuntaan...
jopa pelkkä vastaus jota ei halunnut kuulla joltain rakkaalta ja läheiseltä olisi mullistavaa ja uskomattoman vaikeata kuultavaa...

On uskomatonta kuinka ihmis mieli niin järkevänäkin voi mennä sekaisin tunteista... molemmathan kehittyvät samassa "elimessä" vain eri puolilla sitä...

nyt kuulostaakin jo niin sekavalta että jatketaan huomenna