IRC-Galleria

Siinä tilanteessa missä perheemme oli, ei äiti osannut olla äiti.
Meistä lapsista jokainen olisi tarvinnut tukea ja tietoa kaikesta siitä mitä se kaikki oli.
Olisimme halunneet puhua mutta asioista vaijettiin ja kaikki pidettiin sisällä.
Äiti kielsi meitä puhumasta kenellekään, sillä eihän meidän perheen asiat kuulu muille ja täydellinen perheidyli mitä perheemme ei koskaan ole ollut menisi piloille. Meillä ei saanut käydä kavereita. Syrjäytyminen. puhumattomuus. Kaikki se söi minua ja varmasti myös sisaruksiani.
Äiti osasi myös syyllistää jos jotain emme suostunut tekemään niin äidin suusta kuului " ilmankos isänne on tuossa kunnossa, kun ette tee mitään." Äidiltäni voisin kysyä: mitä sinä teit? et mitään.
Tietysti meille tai ainankin minulle tuli kauhean syylinen olo, on minun vikani, että isäni on sellaisessa kunnossa, kun oli.
Joka päiväinen pelko oli isästä, eihän hän vielä kuole? eihän?. Lintsasin koulusta paljon, jollain tapaa syrjäydyin mutta minulla oli huoli isästäni.
Onneksi sain pitää isäni. Nyt hän voi paremmin. onneksi.
Äidin lähtö helpotti meitä kaikkia mutta olen kovin pettynyt äitiini, sillä sain mummolta kuulla, että hän olisi lähtenyt jo silloin, kun isäni tarvitsi apua jokapäiväisissä toimissa, silloin kun isäni ei olisi pärjännyt yksin. Mummoni ei antanut äidin silloin vielä lähteä. Olen niin pettynyt.
Mutta nyt on kaikki suhtkoht hyvin, tietenkin meissä jokaisessa elää pieni pelko, että isäni sairastuu uudestaan mutta hän ei ole yksin. Me pidämme tai ainankin yritämme pitää hänet "koossa". Menköön siihen vaikka kaikki voimat mitä minulla on mutta hän pysyy "koossa".

Isäni on paras <3