IRC-Galleria

Jordania on niitä maita, josta voi hyvillä mielin sanoa että perinteet elävät vielä vahvasti. Suurin osa Jordanian perinteistä on toki muiden arabimaiden kanssa yhteisiä, Islamiin liittyviä tapoja ja kehoituksia, mutta maalla on myös muista ympäröivistä alueista poikkeavat, omat kulttuurilliset piirteensä. Mitä hyvin lyhyessä neljän viikon aikavälissä on ehtinyt maata kokea, on selväksi tullut muun muassa liharuoan yleisyys, tupakan polton tavallisuus ja kaupankäynnin salat.

Kaikesta tästä "tavallisesta" huolimatta maassa näkee myös paljon sinne alun perin kuulumattomia piirteitä. Elokuvateattereissa jauhetaan pääasiassa samaa tavaraa kuin missä tahansa muuallakin, kadut ovat täynnä McDonaldseja ja Burger Kingejä, ja niin sanotut kauneuskaupat myyvät Lorealia ja muita suuresta maailmasta tuttuja tuotteita. Myös ihmiset ovat adoptoineet joitakin länsimaisina pidettyjä kulttuurillisia arvoja, mutta näitä piirteitä ei koskaan näe esitettävän kultaisen keskitien mukaan. Kulttuurilliset piirteet lyödään joko täysin yli tai sitten niistä ei puhuta ja asiaa salaillaan parhaan mukaan.

Yksi erittäin hyvä esimerkki on maan baari- ja pubikulttuuri. Baarit ja pubit ovat aina tummilla laseilla varustettuja, hyvin piiloitettuja loukkoja, joihin ihmiset livahtavat mahdollisiman huomaamattomasti sisään. Tästä saimme erittäin hyvän esimerkin keskustassa pubissa ollessamme, kun ovesta salamana sisälle pöllähtäneet paikalliset kauppiaat saivat kymmenessä sekunissa pullon konjakkia käteensä, korkki narahti ja pullo oli tyhjä yhdessä humauksessa. Baarin pitäjältä asiasta kysyttyämme vastaus oli "this is the Jordanian way to drink". Ja kyllähän sen ymmärtää: kulttuuri, jossa alkoholin juominen on hyvin paheksuttua muistuttaa kovin paljon kieltolain aikaista menoa. Sillä pienellä erolla tosin, että muutamat rohkeat ja yhteiskunnasta syrjäytyneet ihmiset uskaltavat vapautuneesti iltasnapsinsa naukata, kun varsinaista kieltolakia asian tiimoilta ei ole säädetty.

Baareissa ja pubeissa näkee myös usein sen länsimaalaiselta vaikuttavan osan kansakunnasta. Pukeutuminen on erittäin arkipäiväistä, farkut ja lyhythihaiset t-paidat vallitsevat kuvaa. Vaikka vaatteita ei yleisesti paheksutakaan, ja niitä näkyy myös kaupungilla kulkiessa, kapakan asiakkaat ovat sisällä poissa muiden silmistä huomattavan rentoutuneempia kuin pihalla. Varsinaisia vähemmistöryhmiä tai radikaalimpia pukeutumisia ei kuitenkaan päivittäin tule nähdyksi. Tässäkin tapauksessa tosin poikkeus vahvistaa säännön: erästä keskikaupungin mäkeä ylös kävellessämme iloinen, mustaan 666-paitaan pukeutunut nuori tervehti meitä perinteisen "Welcome to Jordan" -lurituksen sijaan lausahduksella "Welcome to Hell".

---

Päivän kuvakimara: Pinnan alla kytee. Tällaiset taikatemput yleistyvät hiljaa mutta varmasti myös yhteiskunnallisessa mielessä.

Reissun hiljalleen lähestyessä loppuansa on ollut aika kiristää tahtia. Kesäkurssien ahdas yhden kuukauden aikataulu on aiheuttanut paljon töitä, jotka on nyt tullut aika saattaa päätökseensä. Kurssitöitä ja opiskelua on tullut tehtyä joka päivä selviytyäkseen eteenpäin, eikä viimeisillä metreillä huvita kursseja muutaman isommankaan työn takia failata. Tämä on tarkoittanutkin koko kurssin ajan keskimäärin yhdeksän tunnin koulupäiviä ja parin tunnin iltapuhdetta kotion viemisiksi, mutta erityisesti tällä viikolla työmäärä on lisääntynyt tuntuvast. Matka on kuitenkin tarjonnut opiskelujen osalta muutakin kuin kulutettuja tunteja, sillä kurssit ovat olleet erittäin mielenkiintoisia ja sisältörikkaita. Luennoitsijoissakaan ei useimmiten ole ollut moitteen sijaa. Paikalle onkin saatu koottua hyvin motivointunut kaarti sekä opiskelijoiden että opettajien keskuudesta.

Kursseilla paikallisten opiskelijoiden sekä muualta tulleiden kesäkurssilaisten kanssa yhteistyön tekeminen on ollut hyvin ainutlaatuinen kokemus. Kommunikaatiossa on joutunut usein ottamaan käyttöön melko innovatiivisiakin konsteja, jotta halutun viestin on saanut kommunikoitua perille. Hyvin monen erilaisen aksentin kuuleminen ja ymmärtäminen päivittäin onkin johtanut puhutun englannin graduaalinen tason laskemiseen jokaisen opiskelijoiden huulilla, vaikka kommunikointi sinänsä onkin keskuudessamme päivä päivältä parantunut. Erittäin hyvin tämä tuli ilmi tietokonegrafiikan kurssilla, jossa viimeiset kaksi viikkoa olemme tehneet yhtenä projektiryhmänä kurssityötä eteenpäin. Työn luonteen ollessa ohjelmistoprojekti on ollut äärimmäisen tärkeää että ryhmä on pysynyt yhtenäisenä ja ongelmatilanteet sekä toiveet on tullut kommunikoitua riittävällä tarkkuudella ryhmämme kesken. Tässä onnistuimme ällistyttävän hyvin, varsinkin kun ottaa huomioon että valtaosalla kurssimme opiskelijoista ei ennen kurssia ollut kokemusta niin ohjelmistoprojekteista kuin ohjelmoinnistakaan, ja vielä vähemmän itse kurssin aiheesta, tietokonegrafiikasta. Pari avainhenkilöä onkin noussut esille joukosta käytännön asioiden järjestämisen ja sujumisen vuoksi, mutta kokonaisuutena koko projektityöryhmämme on tehnyt ahkerasti töitä projektin eteen, ja tänään viimein pääsimme keräämään hedelmät työstämme.

Yhden valvotun yön ja useamman kahvikupin jälkeen esitimme osa-alueidemme tulokset, ja kurssin vetäjien palautteesta päätellen suoriuduimme yli odotusten vaativasta tehtävästämme. Nyt viimeistä kurssipäivää käydessä olo onkin hyvin haikea, sillä tiedossa on että varsinkaan paikallisia ryhmäläisiämme emme enää tule tapaamaan. Onkin tullut aika valmistautua henkisesti kotiin palaamista varten ja alkaa miettiä arkielämän käytännön järjestelyjä, kuten miten kaiken ostamansa roinan saa raahattua takaisin kotimaahan. Tähän tehtävään kaipaisinkin hyviä vinkkejä, sillä kapsäkkini olivat jo tullessa aivan täpötäynnä. Lisäkiloja pystyn kyllä kuljettamaan, mutta lisää avaruutta en osaa lähteä varusteistani taikomaan.

Huomiselle päivälle on vielä luvassa toisen kurssimme päättäjäiset. Kun tenttipäivät ja -tärpitkin ovat jo tiedossa, pystyy loppuillat kuluttamaan sinänsä hyvin rauhallisissa merkeissä ja suunnitelmassa pitäytyen. Hieman kirjaa raottamalla iltaisin luulisi suomalaisen, kuuluisan laiskan ja tyhmän opiskelijankin selviytyvän matkan viimeisistä haasteista ongelmitta.

---

Päivän kuvakimara: Tietokonegrafiikka -kesäkurssin projektityönä syntynyt Failtrace -rendedöijämme sisältää perustavanlaatuisten raytracing -ominaisuuksien lisäksi muutaman erilaisen perusprimitiivin, eri tyyppisiä valoja, csg -boolean objectit, rautalankamoodin ja interaktiivisen editorin. Myös pilviä ja partikkeileita pystyy jossain määrin rendaamaan. Kuvassa eräs toteuttamani esimerkkikuva, joka demonstroi oman työryhmämme tulosta csg-objektien parissa.

Kuukauden aikana on tullut nähtyä hyvin monenlaista kolkkaa, jota Jordanialla on tarjottavinaan. On käyty niin vanhan roomalaisen kaupungin raunioilla, vuoristoon rakennetulla luostarilla, ristiretkien aikaisessa linnoituksessa kuin maailman kuulussa, kiveen hakatussa kaupungissakin. On nähty monta erilaista kaupunkia ja kylää, maaseutua ja paikallista luontoa, käytyä aavikolla sekä koettua maailman suolaisin meri. Kaikki nämä turisteille suunnatut nähtävyydet tarjoavat kuitenkin uteliaalle myös rauhallisempaakin oleilua, mutta kaiken kaikkiaan useimmat reissut ovat olleet hyvin hektisiä ja aikatauluun tiukasti sidottuja.

Nyt sisämaamatkailun lopettaneena onkin ollut aikaa keskittyä itse Ammanin kaupunkiin. Vaikka kaupungin keskusta onkin vielä näkemättä, on jo monista kaupunginosista tullut hankittua hyvä käsitys, ja kaduilla kuljettaessa ei enää tunnukaan siltä ettei tiedä mitä on tekemässä. Erityisesti lähiympäristöjen tutkiminen on ollut hyvin palkitsevaa, ja vallitseva kaupunkikulttuuri onkin ollut erittäin ainutlaatuista koettavaa. Pikkuliikkeiden sekä ahtaiden ja suunnittelemattomien katujen lisäksi tienoita tarkemmin tutkittaessa on tullut huomattua paikallisen arkkitehtuurin monenmoiset vivahteet ja tehtyä havaintoja paikallisten päivittäisestä elämästä. Kieltämättä tässä kulttuurissa on sitä jotain, minkä eteen voisi itsekin jaksaa taistella. Työ sen mukanaan tuoma kiireisyys ei ole täällä maassa kaikki kaikessa. Kaiken tämän huomaa pahan lisäksi myös hyvässä, kun osaa vain katsoa oikeassa valossa.

Tämän henkisen valaistuneisuuden täyttäessä mieltä saimme tänä iltana uutena kokemuksena kaupunkielämästä kokea konkreettisen valaistumisen katoamisen koko kaupunginosan laajuisen sähkökatkoksen avustamana. Ihmiset alkoivat juhlia illan pimentämillä kaduilla vapauttaan huutamalla ilotulitteita paukuttelemalla. Vastaavaa asioiden hyvien puolien huomaamista on vaikea kuvitella omaan yhteiskuntaamme, jossa sähköverkon toimimattomuus aiheuttaisi vain hapanta huutelua ja kiroilemista menetetyistä työtunneista. Kun sähköt lopulta palasivat kaupunkiin, oli olo yhtäkiä melko tyhjä. Olisi ollut sittenkin hauskempaa jatkaa huoletonta käyskentelyä taantuneessa kaupungissa kuin avata internetin ihmemaa ja käyttää monia muita nykyajan tulevaisuuden laitteita. Kaikelle on paikkansa elämässä, sen myönnän, mutta joskus on erittäin hyvä pysähtyä kuuntelemaan omaa sisäistä ääntänsä ja antaa intuition ohjata jalkoja käsien sijaan.

---

Päivän kuvakimara: Erään reissumme aikana pääsin viimeinkin jättämään jälkeni tähänkin maahan. Jos joku on kiinnostunut näkemään tämän runkkarin luonnollisessa olotilassaan, allekirjoittaneelta saa tarvittaessa gps-koordinaatit joilla geokätkennän harrastuksen voi aloittaa näppärästi vaikka jo heti tänään.

Ravintoloita on todellakin moneen lähtöön täällä aavikkokansan pääkaupungissa. Tänään lähdimme etsimään jotain uutta, ja päätimme vihdoinkin antaa mahdollisuuden Mixat -nimiselle ravintolalle, joka on yksi yliopistomme lähimpiä ruokapaikkoja. Otsikon mukaisella mainoslauseella varustettu luukku vaikutti ulos päin varsin menevältä: pöydät olivat täynnä ihmisiä ja sisälläkin istui riittävästi palveluhenkilökuntaa. Terassille rappusia noustessa huomasimme kuitenkin ensimmäisen hälyttävän piirteen; kenelläkään ravintolan asiakkaista ei ollut minkäänlaista ruokaa edessään. Ovesta sisälle käveltyämme ravintolan henkilökunta katsoi hölmistyneenä pientä seuruettamme, nousivat yhtä hölmistyneinä tiskin eteen ihmettelemään, ja jäivät vastaavasti hölmistyneinä kurkkimaan selkiämme kun otimme jalat allemme.

Taste of everything ei suinkaan paljastunut olevan nimensä mukainen, vaan pikemminkin oikeampi iskulause olisi ollut A taste of nothing. Tiskillä kun ei sattunut olemaan tarjolla mitään muuta kuin vadillinen nakkeja ja kurkkusalaattia. Sama tuntui olevan vika juomapuolenkin tarjoiluissa, sillä minkäänlaista viitettä mihinkään muuhun kuin kraanaveteen ei seiniltä löytynyt. Jopa paikallinen ystävämme oli ymmällään tämän laatubisneksen esillepanosta, ja päädyimmekin poistuttaessa vertaamaan kulttuuriemme kauppa- ja työkulttuurien eroja, sopivasti heti bisnestä käsitelleen esitelmämme perään. En kertakaikkiaan voi ymmärtää, miten nämä Mixatin kaltaiset paikat vain pysyvät pystyssä päivästä toiseen, sillä henkilökuntaa notkuu aivan normaalisti reilusti yli tarpeen, eikä paikoilla koskaan ole mitään tarjottavaa kenellekään. Moisella bisnesidealla ei pärjäisi suomessa edes kuukautta, saatika sitten että monet samanlaiset bisnekset pysyisivät pystyssä samalla kadulla vierekkäin asetettuna edes viikkoa.

Jo perinteeksi muodostuneen, paikallisen leipomokeikan jälkeen iltapäivä vierähti sopivasti töiden parissa papereihin töherryksiä piirreltäessä. Tulipa siinä samassa vaihdettua muutama sana paikallisen kulttuurin suhtautumisesta homoihin ja homoseksuaalisuuten yleensäkin. Kuten jo aamun kommunikaatioluennolla oli tullut ilmi, Islamin uskoon ei kuulu homoseksuaalisuus missään muodossa. Tämän kannan oli ottanut myös kurssimme luennoitsija, joka muuten on koko kurssin ajan tuntunut hyvin leppoisalta ja vapaamieliseltä. Kun harjoitusten ohessa sitten kysyin samaa asiaa hieman homofobisemmalta tuttavaltani, vastaus oli hyvin yksiselitteinen ja jyrkkä. Jonkinlaisen myönnytyksen kaveri silti suostui tekemään, ja totesi että toisaalta taas kahden naisen katsominen toistensa kimpussa on puhtaasti kiihottava ajatus. On outoa huomata, että vaikka paikallisilla selvästi järki leikkaakin, uskonnon vaikutus nimenomaan käytännön asioihin ja ajatteluun on valtava. En ole aivan varma, miten paikallisten ajatusmaailmaan tulisi suhtautua, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä että jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiinsä ja tapoihinsa. Se ei siltikään tarkoita, että minun tarvisi olla niistä yhtä mieltä. Onneksi on sentään harmonista olla yhtä mieltä siitä että on eri mieltä, eikä kaikkea kommunikaatiota kulttuuriemme välillä tarvitse terminoida pienten eriäväisyyksien vuoksi.

Illan tullen kaupunki päätti tänään toden teolla pimetä. Noin kahdeksan aikaan koko kaupunginosastamme katosi sähköt, ja kadut täyttyivät ihmisistä jotka riemuitsivat, pitivät meteliä ja ampuivat ilotulitteita. Kokemus oli kaiken kaikkiaan varsin psykedeelinen, ja pimeä kaupunki oli hostellimme katolta varsin mykistävä näky. Samalla oli hieno huomata kuinka paikallinen työkulttuuri ei ole aivan täysin täynnä Ins Allah -asennetta, vaan sähköt löysivät kadotuksesta melko nopeasti takaisin paikalleen. Ainoa harmittava puoli tässä yllättävässä työn tehokkuudessa oli mahdollisuuden menettäminen, sillä en ehtinyt kovin montaa katua tästä uudesta perspektiivistä käymään lävitse. Ehkäpä kuitenkin ennen takaisin paluutani vielä pääsen tämän ihmeen kokemaan. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä Luoja meille suo.

---

Päivän kuvakimara: Paikallisille paloturvallisuus ei tunnu olevan niin nöpön nuukaa. Tämäkin havaitsin oli jätetty asennettaessa pakkausmuoveihin, liimattu kattoon vain toisesta reunasta ja sisällä ollut konkka oli liitetty niinkin näppärästi kupareihin kuin kieputtamalla jalkaa johdon ympärille. Kaiken tämän lisäksi itse palokellokin riippuu seinällä komeasti ylösalaisin.

Joinakin päivinä sitä tulee kertakaikkiaan yllätetyksi kuin kettu kanalasta. Tänään vuorossa oli taksikuski, jolla oli sekä paljon asiaa, että kuumia tunteita. Hän nimittäin oli homo. Ja minä hänen mielestään niin kovin kaunis, ja hiuksetkin niin kauniisti kerällä. Yhteystietoja emme sentään vaihtaneet, mutta muuten pyörähdimme ympäri kaupunkia pirssillä paikkaan jos toiseenkin, ja juttua riitti.

Oli erittäin virkistävää, vaikkakin samalla erittäin hämmentävää törmätä Jordaniassa tähän iloiseen mieheen - varsinkaan kun en olisi olettanut että alle minuutin juttelun jälkeen ihminen uskaltautuu vielä olemaan hyvin avoin asiasta. Yllätyksen astetta lisäsi myös sellainen todellisuutta taivuttava tosiseikka että olen nyt ollut luvuin sata ja nolla useammin miehen kuin naisen iskuyrityksen kohteena täällä suhteellisen homofibisessa ympäristössä.

Miehen kanssa jutteleminen oli hyvin helppoa ja luontevaa, sillä hän oli avoin kommunikoimaan ja omasi suhteellisen hyvän englannin kielen taidon. Siitä huolimatta varsinaisesta aiheesta tai sen ympäriltä ei tullut keskusteltua, sillä sekä kielimuuri että hiljaisuuden muuri olivat informaation saamisen esteenä, kun aihetta yritettiin lähestyä turhan analyyttisesti. Epäonnistuneista tutkimusyrityksistä huolimatta taksissa huokui selvästi tunnelma, joka kertoi omaa totuuttaan ympäristön suhtautumisesta näihin poikkeusyksilöihin. Siitäpä syystä ja asiasta rohkaistuneena osallistuinkin keskusteluun seuralaiseni kanssa ehkäpä jopa hieman tavallista aktiivisemmin. Keskustelu lähtikin käyntiin taksiin astuessani melko nopeasti, ja suurin piirtein seuraavasti:

- How are you?
- Fine, thanks.
- Were are you from?
- From Finland.
- Nice. I like your hair. May I touch it?
- It's all right.
- It's so funny... and your skin also, so white!
- Heh, that's true. It's very easy for me to get burned in here, you know...
- Yes yes... you're really beautiful!
- Uh, oh... thanks
- Do you have a girlfriend?
- No
- Do you like girls?
- Yes, very much.
- Oh. I like boys...
. . . et cetera.


Päivän kokemus herätti muistivasteen joka kertoi, että vastaavia hetkiä on tullut puskan takaa kyllä suomessakin. Kotimaassamme ihmiset tosin ovat usein sen verran ujoja että kommentteja saa kuulla lähinnä välikäsien kautta. Ja eipä siinä, kohteliaisuuksiahan nämä aina ovat. Silti näin oudossa ympäristössä ja yksin tilanne tuntui hetken aikaa jopa kevyen uhkaavalta, mutta koska mies oli todella mukava ja iloinen, en ehtinyt matkan aikana oikeastaan paljoakaan asiaan kiinnittämään ajatustani. Asia palasi ajoittain mieleeni kun mies halusi tietää missä asun ja olisi halunnut vaihtaa puhelinnumeroita, jotta voisi myöhemmin ajattaa minua ympäri kaupunkia. Kieltäydyin kohteliaasti ja vetäydyin tilanteesta herrasmiehen tavoin takavasemmalle yhtä kädenpuristusta rikkaampana. Sen lisäksi sain kyydittelystä vielä sievoisen 30% alennuksenkin.

Mitä miehen ammatilliseen osaamiseen tulee, voin ainoastaan kehua. Ajelun aikana vierailimme parissa kaupunginosassa yrittämässä etsiä musiikkiliikettä josta olisin saanut ostettua mikrofonin. Mies teki todella kaikkensa jotta olin saavuttanut päämääräni, mutta valitettavasti sekä aika että neuvot loppuivat kesken. Toimivaa, auki olevaa musiikkikauppaa on täältä kylästä aivan uskomattoman vaikea löytää, mutta pidän silti lippua edelleen korkealla asian tiimoilta. Musiikkiliikkeen lisäksi kävin antamassa paholaiselle pikkusormea ja syömässä elämäni ensimmäistä - ja luultavasti myös viimeistä - kertaa Kentucky Fried Chicken -ravintolassa. Tämä sinänsä täysin syömäkelpoinen eines oli todella maineensa veroinen, enkä muista syöneeni koko elämäni aikana mitään niin härskisti rasvattua pikaruokaa kuin miten nämä kuolleen kanan kehonosat olivat valmistettu. Suoraan sanottuna syömissäni puikuloissa ei oikein tuntunut olevan enää jäljellä sitä kanaisaa koostumusta, mitä tältä linnulta on tottunut odottamaan. Ehkäpä kuitenkin tämän rasva-annoksen syöminen ennen taksiajelulle lähtöä oli ihan hyvä idea; ainakin olin valmiiksi rasvattu niin fyysisesti kuin henkisestikin kohtaamaan tämän maanteidemme ritarin kellertävässä sateenkaariautossaan.

---

Päivän kuvakimara: Ystäviä tulee monessa muodossa. Nämä paikalliset, uudet tuttavani eivät kuitenkaan ole taksikuskin veroisia pelaimiehiä, vaan aivan tavallisia heteroita. Vasemmalla Yousef, oikealla Hussein.

Huomenna rauha, tänään ei. Kovasti mieltä nyt työt multa vei. Enempää ei jaksa mistä kukaan ei maksa, löyhä on toivo kun on vain raivo. Hilpeästi tehden, kellon jo kahta lyöden, esitelmä tää ei taaksemme jää.

Ei auta, jalat särki. Puhki, poikki on mieli ja järki. Aavikon jälkeen ei mehuja oo, ei tippaa, ei puroa, ei pirteyden saloja. Oi miksi, oi miksi, meitä näin piinaat. Oi miksi, oi miksi, on järkemme niin köyhää.

Vanhasta muistista töitämme teimme. Ei tulevaisuus pelastanut vaan turmioon heitti. Syvältä kuilusta vaimean vaikerruksen suomme, toivoen samalla että kuitenkin iloa luomme.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, tämä on sananlasku ja totuus varsin suuri. Jos huomenna herään en koskaan enää, mutta kuitenkin taas jo petaan uutta erää.

Olkoon tämä varoituksena kaikille teille, jotka mieron teille ja raiteille, heille, olette toivonne heittäneet. Muistakaa, ystäväni, tehdä työnne ajoissa, älkää vain laiskotelko, paistatelko parrasvaloissa.

---

Päivän kuvakimara: Death.

Paikallisilla on omanlaisensa käsitys aamusaunasta. Auringon noustessa horisontista ei mennyt järin kauaa kun telttamme sisältä puuttuivat enää kivet ja vesipalju. Tämä sinänsä humoristisia ajatuksia herättänyt aamuinen hetki vaihtui kuitenkin epämiellyttävän horkkaiseen oloon, jota vasen käsi rupesi ennen aivojen heräämistä autonomisesti paikkaamaan sängyn viereeni jättämäni vesipullon avulla. Vaikka sen sisältö muistuttikin enemmän napalmia kuin juotavaksi tarkoitettua vettä, tämä elämän eliksiiri toimi jälleen kerran todistettavalla tavalla miestä virvoittaen.

Aamupuhteista selvittyäni sain jo toistamiseen todistaa paikallisten osaavan laittaa pöydän koreaksi. Jälleen kerran kasvissyöjän mieltä ilahduttaen täysipainoisen aterian pystyi kasaamaan pöydän antimista ilman vaihtoehtoisia ruokavalioita, ja matka makumaailmaan tarjottiinkin paljoudesta notkuvan seisovan pöydän avulla. Teen ja leivän lisäksi tarjolla olivat myös allekirjoittaneen elämän maukkaimmat oliivit. Nämä suolassa ja chilissä pyöräytetyt vihreät herkkupallot olivat paikallisen kasvatuksen tulosta, ja näin ollen elämys jo sinänsäkin. Jonkun takarivin sankarin vielä huikkatessa oliivien olevan huonosti tehtyjä ja kakkoslaatuisia taisi vielä syntyä uusi henkinen velvoite, jonka johdosta Jordanialaisia oliiveja tarvitsee vielä joku toinenkin päivä käydä maistelemassa.

Aamun nautintohetket jäivät kuitenkin harmittavan lyhyiksi, ja paremmin puolustusvoimista tutun aikataulun jälkeen olikin jo aika laittaa rätti päähän ja kiivetä avolavan kyytiin. Nelivedolla dyynien läpi paahtaessa ja huivi tukevasti pään ympärille kiedottuna kieron mieleni syövereistä tuli ajatus ak-47:stä selässä ja parista singosta kyydissä. Populaarikulttuurin ja kieroutuneiden medioidemme marinoimat aivoni kuitenkin nauttivat tästä ajatuksesta, ja dyynien vaihtaessa muotoansa matkan edetessä pyörittelin omaa pientä virtuaalimaailmaani jossa horisonttiin tähtäilemäni kamera edusti pääkallon paikkaa. Haaveilut saivat kuitenkin väistyä, kun huomasin yhtäkkiä autojen jo pysähtyvän ensimmäiseen kohteeseensa. Tällä paikalla oli tarjottavanaan ikivanha kivinen kartta, jossa olivat kaiverrettuna muutaman sadan kilometrin säteellä olevat olennaiset kohteet. Vaikka kartasta ei enää ollut jäljellä kuin kuopat kivessä, pystyi hyvin saamaan käsityksen siitä, millaisilla keinoilla beduiinit ovat vuosisadasta toiseen selvinneet näissä ankarissa oloissa. Hyvä ympäristön tuntemus on näillä lakeuksilla hengissä pysymisen a ja o, ja kaikki muut taidot kamelin satuloimista lukuunottamatta tulevat erittäin toisisijaisina.

Kartan nähtyämme ja aikamme aavikolla jeepeillä paahdettuamme palasimme takaisin leirille, jossa lavalta hyppäsimme enemmän tai vähemmän suoraan kamelien selkään. Nämä pahalle haisevat ja mökkälää pitävät veijarit olivat paljon suurempia kuin olin kuvitellut, eikä niiden kanssa halunnut suurin surminkaan joutua poikkiteloille. Muutama seurueemme jäsen tuntuikin aika ajoin olevan kauhuissaan ratsastaessaan kahden metrin korkeudella kun kulkupelillä tuntui olevan yllättävän oma mieli ja kova polttoaineen kulutus. Aavikolla sieltä täältä hiekasta esiin pilkistävät puskat saivat seurueeltamme kovaa kyytiä, ja kamelilauman läpi kuljettua aavikon vihreysaste tuntui vähintäänkin puolittuneen. Mitään yllättävää tai katastrofaalista ei näiden isojen eläinten selässä istuessa kuitenkaan päässyt tapahtumaan, ja mieli jatkaa matkaa vielä tunnin kierroksen jälkeen olisikin ollut kova. Olisi hyvin mielenkiintoista kokea päivän mittainen matka paikasta toiseen siten, että matkalla ei päivän trendin mukaan tämän tästä pysähdyttäisikään puskan äärelle kyttäämään.

Viimeisenä etappina ennen kotimatkaa oli vapaamuotoinen kalliokiipeily pienemmällä porukalla. Koska alkuperäinen jeeppiajelureissumme ei ollut täysin toteutunut, muutama ryhmästämme koki että aavikosta oli jäänyt merkittäviä piirteitä näkemättä maatessamme jatkuvasti dyynien tasolla. Ja niinhän siitä olikin. Neljän kymmenen minuutin kiipeäminen ajoittain haastaviakin kallioseinämiä palkittiin sydäntä pysäyttävän jylhällä maisemalla, jota katsellessaan tunsi itsensä samaan aikaan olevansa niin maailman valtias kuin mitättömän pieni muurahainen. Vuorilta alas laskeuduttuamme ja bussiin jälleen kerran astuessamme mieli oli jälleen kerran siirtynyt aivan toisaalle; näitä kokemuksia sulatellessa menee varmasti hetki jos toinenkin. Lopputuloksena reissusta syntyi väsynyt, punoittava mutta onnellinen suomalainen mies.

---

Päivän kuvakimara: Wadi Rumin aavikko Jordaniassa on miedosti ilmaistuna upeaa seutua.

Tyly kahdeksan aamu iski lomapäivänä vasten kasvoja kuin betoniin kastettu märkä pyyhe. Tänään ei kuitenkaan ollut tiedossa mitään edes etäisesti kosteaa, vaan tappavan paahtava päivä Petrassa ja Wadi Rumissa. Shokeeraavasta lomapäivän aamusta huolimatta odotukset olivat hyvin korkealla, ja jalka nousi vuoteesta tavallista motivoituneemmin jo hieman seitsemän jälkeen. Ja tuolle motivaatiolle onneksi myös tarjottiin katetta koko rahan edestä.

Heti alkuun paahdoimme maan halki bussissamme, jonka ilmastointi jostain syystä tuntui toimivan vartti kerrallaan. Matkan ensimmäisen kahden tunnin aikana tämä pahan onnen ilmastointi ei tosin toiminut lainkaan, ja pääsimmekin jo heti aamusta maistelemaan tulevia. Hieman jo nestehukasta nuokkuen ja omaa kuntoani epäillen, mutta siitä huolimatta edelleen toiveekkaana saavuimme matkan puoliväliin, Petra nimiselle huoltoasemalle. Tämän loukon nimellä ei valitettavasti kylläkään ollut mitään tekemistä itse kaupungin tai niin ikään matkailukohteenkaan kanssa, mutta hinnat olivat aivan yhtä kohdallaan kuin kiveen hakatussa kaupungissakin. Noin kuusin kertaisiin hintoihin yritettiin tuputtaa yhtä jos toistakin kamelin kakkaa, ja tuotteet olivatkin täysin samaa sutta ja sekundaa kuin mitä muissakin matkamuistomyymälöissä tuputetaan. Tämän valheen lävitse taidokkaasti luovittuani päädyin ostamaan vain pakan postikortteja ja juoman. Tulos: kortit, halpoja; Juoma: kallista kuin vesi helvetissä. Paikan vessa oli myös varsin ovelasti suunniteltu loukku, sillä kusella käytyään ja kädet pestyään sai huomata, että käsipyyhkeet irtoavat ovenvartijalta vain dinaareja vastaan. Nakkasin puolikkaan dinaarin lootaan, ja pappa ojensi ystävällisesti käsipyyhkeen tukkurasiasta, jonka hinnan on täytynyt olla vähemmän kuin mitä pelkästään omaan kappaleeseeni tulin sijoittaneeksi. Kovasti olisi tehnyt mieli pyyhkiä perse tuohon liinaan, mutta tähän suuntaan vessan portista käveltäessä se oli jo piirun verran myöhäistä. Turistiloukkuja tässä maassa todellakin kannattaa varoa. Jos liikkeen nimessä mainitaan mikään maan nähtävyyksistä, on olemassa vain yksi oikea toimenpide. Juokse - ja muista pitää lompakosta tiukasti kiinni.

Uudestaan tien päälle päästyäni aloin lipittelemään huoltoasemalta ostamaani, tilanteeseen nähden varsin osuvasti nimettyä Bitter Lemon -soodaa. Maisemat alkoivat pikkuhiljaa vaihtumaan, ja parin tunnin vuoristotieajelun jälkeen saavuimmekin viimein aitoon Petraan. Jälleen kerran lippuluukulla käytiin opiskelijan taskuilla, mutta tällä kertaa sentään rahallensa sai suhteellisen rehellistä vastinetta. Portista sisään päästyämme näkymät olivat todella ällistyttävät. Ensimmäisenä silmään paistoivat muutamat pienemmät haudat, mutta todellista herkkua oli vasta kävely läpi huimaavan korkean ja mutkittelevan solan, jonka sisälle oli jo vuosituhansia sitten kaivettu yksityiskohta jos toinenkin. Aivan kaikki yksityiskohdat eivät edes olleet puhtaan kosmeettisia, vaan paikallinen insinööritaidonnäyte vaelteli pitkin kellertäviä, kapeita seinämiä. Tällä polven korkuisella kuorulla oli aikoinaan tyydytetty seudun veden tarve sateen ja kosteuden avulla, jotka tiivistyivät ja putosivat solan reunoja alas ja jatkoivat matkaansa kouruissa kulkusuuntaamme nähden pienoisen alamäen vallitessa.

Pidemmälle päästyämme saimme kasvojemme eteen nykyään jo valkokankaallekin tallennetun näkymän. Petran suurin hauta, Indiana Jonesin Viimeisessä ristiretkessäkin vilahtanut kallioon hakattu monumentti oli jotain todella ällistyttävää. Valkokankaalla rakennelman koko ei todellakaan tule oikeuksiinsa. Tämä kallioon hakattu hautakammio on aivan valtavan massiivinen laitos. Tunnelma ehti olemaan turistien määrästä huolimatta useamman minuutin henkeä salpaava, ja tuon mielen tilan vallitessa erheellisesti yhdyinkin paikalliseen kamerakompaniaan napsimaan kuvia kuin hölmöläinen. Puolustuksekseni sentään voin sanoa, että ottamistani, noin viidestätoista järjestelmäkameran kuvasta pitäisi luultavasti saada koostettua vähintäänkin kohtuullisen korkearesoluutionen versio tästä mahtavasta kulttuuriaarteesta. Vaikka puolet rullasta menikin kertaheitolla jakoon, paikalla ei ollut kauheasti muuta kuvattavaa. Petra on nimittäin siitä haastava kohde valokuvaajalle, että sen taikaa on lähes mahdotonta tallentaa filmirasiaan. Solan läpi tarvitsee jokaisen itse päästä kulkemaan ymmärtääkseen mitä paikalla tarjottavanaan.

Hengityksen taas tasaantuessa ja palatessani maan pinnalle alkoi kuulokeskukseen saapua runsaasti ärsykkeitä. Ympäristössä sattuu olemaan niin turistien, oppaiden ja kameleiden lisäksi paljon paikallisia kauppaamassa rihkamaansa. Nämä kohteen tunnelman pilaavat paskabasaarit ihmetyttävät suuresti. Asiakaskunta näytti jatkuvasti olevan hyvin lähellä nollaa, mutta siitä huolimatta kauppa tuntuu kannattavan päivästä toiseen. Kauppiaitahan ei sinänsä yrittelijäisyydestä sovi syyttää, mutta sormen voikin hyvillä mielin suunnata suoraan turistin idioottien suuntaan, jotka näihin ansoihin päivästä toiseen lankeavat. Värillisten kivien, muovipuukkojen ja tuhannen dinaarin vesipullojen lisäksi tarjolla oli ah-niin-järkevää-tällä-kelillä kahvia, pullaa ja korvia vihlovaa markkinapuhetta. Jälleen kerran muistui mieleen toivomukseni siitä, että ihmiskunta vielä joskus saavuttaisi edes jonkinlaisen älykkyyden tilan. Tällä kertaa ei kuitenkaan onni ollut mukana, vaan hampaita kiristellen piti väistellä kauppiaiden verbaalisia täsmäaseita samalla kun parhaansa mukaan yritti nauttia näkymistä. Ja tämä, rakkaat veljet ja siskot, ei ole ollenkaan niitä mieluisimpia kokemuksia mitä elämässäni on vastaan kävellyt. Niin kun paikallinen ystäväni sanoi, olisi pitänyt muistaa ottaa puukko taskuun bussista lähtiessä.
Muinaisesta kaupungista ulos selvittyämme eräs toinen huono-onninen ystäväni päätti käydä kokeilemassa bazaarien sijaan porttien ulkopuolella sijainnutta Indiana Jones -kauppaa. Tämänkin putiikin sisältä löytyi kuitenkin - yllätys yllätys - aito aavikkopiraatti sivistyneen seikkailija-arkeologin sijaan. Reissun ainoana positiivisena myyntitilanteena jäikin mieleen muinaisen kaupungin ainoa virallinen asukas, porttien sisäpuolella jo iät ja ajat asunut vanhempi kaupustelija. Tämä suloinen jääräpää ei edes valtion lupaaman puolentoista miljoonan dinaarin edestä ole kotiaan vielä tähänkään päivään mennessä jättänyt. Eikä ihme, kielitaitoa muukalaisten kanssa jo useamman vuosikymmenen harjoitettuaan miehellä olikin melkoista momenttia. Täydellisen englannin lisäksi muita hyvin osattuja kieliä ei enää yhden käden sormilla lasketa.

Iltapäiväauringon paistaessa astuimme jälleen minibussiimme ja lähdimme kohti Wadi Rumin aavikkoa. Perille päästyämme ja pariin otteeseen poliisien kanssa sekoiltuamme saavuimme beduiinileirille, josta jo etukäteen olimme maksaneet alun perin suolaiselta tuntuneen hinnan. Ilta kuitenkin lähti pimeyden jo vallitessa mukavasti käyntiin, ja erittäin miellyttävän illallisen jälkeen pistimme virtuaaliset levyt pyörimään ja aloimme riehua paikalle rakennetun tanssilattian ympärillä shishoinemme. Valitettavasti emme kuitenkaan illan mittaan olleet ainoat paikalla riehuneet, vaan eräs leirimme beduiineista oli päättänyt illan aikana nauttia turhan paljon miestä väkevämpää, ja tilanne raukesikin vasta poliisien avulla. Kohtauksen sivutuotteena jo maksamamme keskiyön kävelyretki katosi kuin pieru saharaan, sillä yhtäkkiä matkaoppaamme päätti olla asiasta kiinnostumatta. Tunnin kuitenkin kärsivällisesti odoteltuamme paikalla olleet, hieman paremmat asiakaspalvelijat päättivät lähteä toteuttamaan toiveemme, joten pääsimme tarpomaan keskelle ei mitään ilman minkäänlaista käryä ympäristöstä. Vaan eipä reissun aikaan ympäristöä enää katseltukaan, vaan silmät ohjautuivat pystysuoraan ylös päin selän koskettaessa hiekkadyyniä. Tätä aivan käsittämättömän yksityiskohtaista tähtitaivasta silmillä syödessä arkiset murheet katosivat, ja tilalle saapuivat näkymiä vastaavat mietteet, joita ajoittain ohitse kulkevien tähdenlentojen aikana tuli usein lausuttua hiljaa ääneen.

---

Päivän kuvakimara: Tapani mukaan asiasta toiseen ja härkää sarvista: Jordaniassa graafinen suunnittelu ja printti ei ole ihan maailman luokan tasoa. Tämäkin kaunis nainen on saanut annoksen jos toisenkin kuolleen meren hiekkaa naamalleen, ja kas, kaunishan se on kuin lehmän raato. Tällä kertaa syypää on tosin photoshopin ääressä ollut artisti, eikä malli itse.

Jordanian yön tummuessa, kahvimuki kädessä ja sisha toisessa. Kavereiden kanssa on todella mukavaa lähteä hieman katsastamaan kaupungin katuja, kun mahan saa täyteen muutamalla eurolla. Hyvät pastat naamaan lapattuamme, jäimme avoimen wlanin päähän roikkumaan ja käyttelemään facebookia. Erittäin sosiaalista siis. ;)

Nettiyhteyksien toimimiseen ei kuitenkaan ole maassa luottamista, kuten olemme viimeisen kahden päivän yliopistolla joutuneet huomaamaan. On täysin käsittämätöntä, kuinka sellainenkin organisaatio kuin yliopisto on niin epäjärjestynyt että tekee mieli itkeä. En täysin ymmärrä mistä on kyse kun langatonta verkkoa ei vaan saada toimimaan edes kolmessa päivässä, mutta sen tiedän että kurssityömme nimi on todellakin käymässä toteen. Failtrace tuskin valmistuu seuraavan viikon aikana, vaikka nopeasti hyvään alkuun netin vielä toimiessa ehdimmekin jo päästä. Ei ihmekään että tietojenkäsittelytieteiden opiskeleminen on täällä maassa hieman haastavaa.

Mutta pois koneiden parista. Huomenna lähdemme porukalla paahtamaan aavikolle, ja ensimmäistä kertaa maassa ollessa pitkälle paidalle ja housuille tulee oikeasti tarvetta. Sinänsä maassa ei olisi mitenkään suotavaa toki shortseja yleisesti käyttää, mutta minkäs teet kun nestehukka kohtaa jos pukeutuu säädyllisesti. En yksinkertaisesti ymmärrä, kuinka paikalliset pystyvät päivästä toiseen kulkemaan pitkissä housuissa ja siisteissä paidoissa kaduilla, mutta ilmeisesti kaikkeen tottuu. Vielä vähemmän ymmärrän, kuinka paikalliset naiset selviävät kokomustissa kaavuissaan elossa edes kymmentä minuuttia, mutta ehkä näihin perinnevaatteisiin on vain synnyttävä.

Joka tapauksessa nyt on kiire. Huomenna pääsemme Indiana Jones -tunnelmiin Petralla, ja sen jälkeen toden totta aavikolle juhlimaan beduiinien kanssa :)


Ps. Pahoittelut tämän päivän huonosta kieliasusta. Piti kirjoittaa tämä leiska alle kymmenessä minuutissa kun kaikilla oli olevinaan neljän tunnin istumisen jälkeen niin helvetin kiire :P
---

Päivän kuvakimara: Ravintolassa oli viihtyisää.

Tänä iltana päätimme ottaa rennosti, ja vuorossa olikin tutustuminen saksalaisiin tovereihimme hostellimme kotoisassa ympäristossä. Samalla kun opiskelutoverimme pakersivat huomiseksi palautettavaa koettansa lainakoneilla, suomalaiset heittivät tyylikkäästi perseet olalle - ja syystä.

Kommunikointikurssimme vetovastuuseen on nousi tämän viikon alusta aito suomalainen yliopistopersoona. Luentojen luonne muuttui kerralla. Tahti tiukkeni eikä armoa annettu, mutta toisaalta materiaalikin on varsin antoisaa. Vaikka muistiinpanojen tekeminen luennoilta muuttuikin puolimahdottomaksi, tunneista saa silti irti varsin hyviä pointtereita. Tällaista kotimaista tietotaitoa ei nimittäin muualta ole helpolla saatavilla. Niin kuin tohtorimme asian sanoin: "The last time when I spoke to our president...".

Mutta mitä muuta tuli opittua päivästä? Ainakin paikallisten kokeiden arvostelu ei ole mitenkään murskaava. Vaikka en omaa paperiani ehtinyt takaisin saamaankaan, muiden grafiikkakurssin oppilaiden riemu paistoi naamoilta Naantaliin asti. Ja syystä. Ilmeisesti kukaan ei alkuvaikeuksista huolimatta epäonnistunut välikokeessa, ja siitä syystä tänään olikin transnationaalinen kansallispäivä. Yhteenkuuluvuuden tunne päivän laboratoriotyöskentelyssä oli lähes käsittämättömän vahva, siitä huolimatta että yliopiston verkko toimi heikosti ja tulostinpalvelin oli rikki.

Mutta entäs ne saksalaiset? Ahkeran leppoisaa porukkaa, sanoisin. Samalla kun toisen kokeemme kysymyspaperit alkoivat hitaasti saada vastauksista, nautimme ensimmäistä kertaa paikallisesta kulttuurista asunnoillamme. Ohrapirtelön, sishan ja tietenkin hurtin huumorin parissa ilta sujui kotoisammin kun koskaan aikaisemmin näillä leveysasteilla. Ja päivällä syödyt pullatkin maistuivat taas pitkästä aikaa astetta paremmalta.

---

Päivän kuvakimara: Tällä Nokian ihmeellä päiväkirjaa on koostettu koko matkan ajan. Vaikka tätä päivää lukuunottamatta lopullisia versioita tarinoistani en suinkaan ole Internet tabletilla kirjoittanut, olen matkan aikana löytänyt uudestaan muistiinpanojen kirjoittamisen jalon taidon.