IRC-Galleria

Satuin ihan muuten vaan vilkaisemaan Stadin lipaston nettisivuja eilen ja totesin, että pääsykokeeni ovat jo 6. päivä. Olin elänyt uskossa, että ne ovat vasta 16.. Olin siinä hiljaisena iltana joskus kahdeksan maissa potemassa pientä krapulaa, mutta se krapula päätti poistua ruumiistani, kun sydän meinasi pysähtyä. Vedin sitten vain syvään henkeä, laitoin koneen kiinni ja hain pääsykoekirjan käsiini. Jos sitä vaikka alkais lukemaan. Puoltoista viikkoa aikaa, enkä oo lukenu kirjaa kertaakaan läpi. Huh huh.

Ei mikään yllätys, että näin käy mulle.

Tänään 100 sivua. Mielenkiintoisin tieto oli, että mongolit asensivat tykkejä kameleidensa selkään 1700-luvulla. Selvä. Veikkaisin, että saatto olla aika kertakäyttökameleita. Mene tiedä.

500 sivua koko maailman historiaa. Sosiaalinen ja taloudellinen aines. Alkaen ekoista keräilijöistä ja päättyen nykyaikaan. Ei tota ihan tämmönen perusmeikäläläinen opi tässä ajassa.

Samalla tavoin kuin aavikolle janoon kuolemaan jätetty sielu askeltaa koko ajan eteenpäin, vaikka tiedossa varma kuolema, niin mä luen viimeseen asti. Only quitters quit.

Kyl mä silti realisti oon. Harmi vaan, et tällä kertaa en todellakaan halua ajatella koko asiaa.

Jos joku lukee tätä paskaa, ni tietää, et mua on turha pyytää kaatamaan viinaa (ainakaan hirveitä määriä) pieneen aikaan. Katotaan sit 6. päivä illalla, kun hirtän itseäni katulyhtyyn.

Toi tiivistää oikeestaan paljon. Jos siihen lisätään vielä tendenssi alistua muottiin, joka on valheista valettu, niin saadaan aikaan monivivahteinen soppa.

Joskus sitä, siis ihan joskus harvoin, tulee mietittyä, että mitä varten pitää esittää jotain muuta kuin on. Sitten lopulta vaan tajuaa, että se tulee niin luonnostaan, että muuhun ei juuri enää kykene. Ja jos yrittää olla omana itsenään, niin siinäkin käytös menee niin tarkoin kontrolloiduksi, että sitä ei voi enää kutsua normaaliksi - tai vapaaksi.

Eilen ilta alko semmosella jutulla, että oli pakko vaan pyrkiä poistamaan mielestä se, mitä juuri kuuli. Se ei tuntunu yhtään hyvältä, kun paras kaveri pyytää anteeksi päätöstään, joka ei ole sinänsä mitenkään ajankohtainen. Ja kun perustelut on sitä, että kuuntelijalta ei löydy voimavaroja toimia tehtävässä, niin sitä ottaa luonnollisesti itseensä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että jos näytöt olisi olleet muunlaisia kuluvien vuosien aikana, niin tilanne olisi eri. Itse olen sänkyni pedannut. Tai jättänyt petaamatta.

Tosin päätös oli järkevä. Tai se voi olla. Se oli edelleen hieman auki ja siinä on semmonen villikortti, jonka pöytään iskeminen sattuu mua henkilökohtasesti jo niin paljon, että teen luultavasti sen seurauksena jotain tyhmää. Tai sitten mä vaan hymyilen tyhmää hymyäni ja olen niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Perinteinen skenaario.

Mä en mieluummin mieti sitä.

---

Pari olutta ja kruisailemaan kaverin autolla. Ei kuulu mun harrastuksiini, mutta vaihtelu oli piristävää. Shaggyn luukuttaminen täysillä pitkin yö-Helsingin keskustaa oli oma elämyksensä.

Juotiin pari shottia kossua ja tajusin ettei musta tuu koskaan venäläistä. Juotiin pikkushottilaseista ja venakot imee vodkansa helposti yli 4 senttilitran laseista. Ei kykenis.

Jossain vaiheessa tunne, että nyt Mamaan perkele. En muista mikä siihen ideaan ajoi, mutta jostain se kuitenkin kumpusi. Jos se tuli sydämestä, niin pitänee ottaa huomioon, että se pumppas aika terästettyä verta.

Soitto tytölle, joka olis saattanu olla Mamassa. Ei ollu, mutta oli Man's Streetillä. Kutsu sinne. Multa pieni harkinta, koska se paikka on jo aika karhu mesta. Oisin kuitenkin loppujen lopuks jopa menny sinne, mutta tyttö soitti takas, että ehti lähteä sieltä. Ehkä se oli parempi niin.

Törmättiin jätkään, joka oli löytäny itselleen naisen. Ja se nainen oli harvinaisen mukava ihminen. Huomas, että sillä oli graafista talenttia, kun satuin tsekkailemaan joitain sen valokuvia ja töitä. Onnea niille. Joo joo.

Oli uskomaton sumu, eli jännä ajokeli. Käytiin Seurasaaressa. Tai sen liepeillä. Vein porukat siellä sijaitsevaan rautakautiseen kylään, joka oli siinä säässä, niin sairaan vaikuttava, että melkeen itki sitä, että kameraa ei ollu mukana. Ja se vanhanaikanen purje/soutuvene siinä yössä lillumassa sumuisessa, synkässä vedessä. Eikä mitään merkkejä nykypäivästä. Oltiin aika suut auki. Vau. Yllätin jopa itseni, kun löydettiin sinne mestaan. Samalla tiesi, että sitä hommaa ei voi uusia, koska niitä olosuhteita ei tule juuri koskaan.

Illan viimeset tunnit mattolaiturilla. Istuttiin ja katseltiin merelle vienon tuulen puhaltaessa. Olin antanut takkini kaverin tytölle, koska sillä oli kylmä. Sää oli silti kohtuullisen lämmin. Kello läheni kuutta.

Autolla oven eteen himaan. Päässä sykki sen verran, että osas odottaa jysäriä aamuks.

Ja viisuvoittaja oli lepakko.

Ja Kitkerät neitsyet on tänään Mamassa.

Meinasin ratketa ilosta eilen. Oli vaan niin ihanan vapaa tunne ja... paskanvitut!

Kärsin ehkä eilen semmosen ns. lievän pettymyksen. Kiinnitin itsekin vasta eilen huomiota siihen, että jos mulla on fiilis, että olisin mieluummin jossain muualla, niin poltan ketjussa. Tällä hetkellä keuhkoissa tuntuu siltä, että oon syöny sisääni kadullisen maantiepölyä.

Ja kaikki ne viinat? Joojoo ihan sikana tenutin eilen. Oksentelin vaan ympäri Stadia, eli en. Join 2 olutta ja 2 lonkeroa ja menin kiltisti nukkumaan klo 12. Nyt niin freesi olo, ettei mitään.

Kun kaveri eilen mut tuntien huomautti, että varmaan poistan kaikkien heolaisten numerot tänään vittuuntuneisuuksissani kännykästä, ni ei se kovin väärässä ollu. Se nimittäin kävi mielessä. Jouduin kuitenkin toteemaan, ettei se nyt ihan noin voi mennä. Ei ollu munaa, ja mietin mahdollisuutta nähdä ne ihmiset vielä kesän aikana kertaalleen. (Vähän niinku yläastekaveritkin.) Mut ei siitä varmaan mitään tuu. Tai siis ei tule.

Varmasti helpompi keskittyä lukemiseen, kun tietää mitä kaikkea on jättäny vuoden aikana tekemättä. Vaan niin paljon asioita, joille ei oo saanu tehtyä mitään. Jos saan 5 sivua luettua tänään, ni pidän sitä onnistuneena suorituksena.

Ynnättynä, eilinen oli kokonaisvaltaisesti perseestä. Paska päivä. Ja ei tehny tippaakaan hyvää mennä nukkumaan. Ei tehny.

Amnestylla on samanniminen kampanja. Mut se koskee naisten oikeuksia. Do I care?

Ignacio lay dying in the sand, a single red rose clutched in a dying hand.
The women wept to see their hero die.
And big black birds gathered in the sky...

Aaaaaaaaaaaaaahhhhhhhh!!!!!!!!

En pystyny lukemaan sanaakaan. Tuijotin kirjan kantta melkeen 2 tuntia. So I gave up.

Some other time, some other place... Vitut, aina se on sama.

Nyt pointtina saada perse ylös sängystä ja se pystyyn. Tj. Eli jotain bilemusaa niin täysillä, että tärykalvot särkyy. Sit Romanoon syömään ja vois tänään käydä vaikka Alkossa. Ihan muuten vaan. Vaikka kattomassa löytyykö sieltä Lindeman's Kriekkiä. (Pidin siitä jo ennen, ku se tuli tavallisten ihmisten tietoon lehtien kautta.)

Tomorrow I'll be sipping beer in Pattaya beach.
Singha beer, don't ask no questions, Singha beer, won't tell you no lies...

Pää täyteen. Kytken vaikka ristiin jos menovesi loppuu. Tänään ei välitetä elämästä. On vaan pakko vetää, ku huomista ei ois ollenkaan.

Eikä sitä tässä maailmassa olekaan, ei millään väliä enää vittujakaan.

Tänään kirkasta, neutraalia ja puhdasta sekä tummaa, mausteista ja tuimaa VIINAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!

Gimme one, two, three, four, five, six, seven, eight, nine, ten bottles of gin.

If I had the guts to do it, I'd take the long goodbye, instead I love her long and hard, and love 'till I die...

12345678910BottlesOfGin!

GIIIIIIIIIN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

...

Ei mun pitäny, mut halusin ite muistaa.

Vika päivä. Aulassa tuttuja naamoja. Pari kuukautta enkä muista niistä yhtäkään. Sama tilanne tytön kanssa, jonka näin Swengissä. Oli pakko tervehtiä, koska en ollu koskaan hyvästelly sitä, mutta nyt olin jo unohtanu sen nimen. Sillä sama juttu. Ihminen jaksaa, koska se kykenee unohtamaan.

Joku hyvin energinen mies päätti runoilla, eli laulaa, yhden hölmön laulun draamalinjalle. Esiintymisvarmuus sata ja päälle. Tuleva pastori tai jo valmis sellanen. Arvaus.

Ku kaikki ei mene niin kuin elokuvissa, niin ihmisillä on pääsykokeita, ja ne haluu lukea niihin. Ei mitään kovaa yritystä illan suhteen. Mua ei edes hirveemmin kiinnostanu. Kaikki mitä siinä ympärillä tapahtu tuntu niin irralliselta. Olin ihan väärässä paikassa, väärien ihmisten ympäröimänä. Helvetti sentään, enhän mä edes tunne niitä!

Ylläri.

Sain lippua ja lappua ja ruoka oli perseestä. Kuitenkin piti syödä paljon ja hartaasti ettei tullu tuhlattua vikaa ateriaa. Oisin silti halunnu olla jossain muualla.

Kävelin tahallisesti hidastetusti ympäri sitä taloa ja koitin painaa mieleen yksityiskohtia, joita muistella joskus. Meinasin hakea koneelta talteen kaikki siellä olevat tietoni, mutta kun tajusin, että usb-palikka oli himassa, niin iski väsymys. Jos oltais oltu DOSsin puolella, niin komento ois ollu "delete *.*". Turha kysellä mitä kaikkea meni.

Lopulta oli pakko astua ovesta ulos. Ja kun se ovi sitten paukahti takanani kiinni, niin käännyin vielä katsomaan sitä olkani yli. Se ovi oli tosin vain ovi. Ja siitä voi kulkea ohi. Kaikki sen takana tapahtunut oli mennyttä aikaa. Jäikö mulle muistoja? Hyviä semmosia?

Kävelin ehkä hitaammin kuin koskaan himaan. Matkalla kuuntelin epätavalliseen tapaan Christyä, koska sen biisit sopi jotenki tunnelmaan. Vastaan käveli vanhempi mies ja suorastaan odotin, että se kyselis kuka on kuollu.

Seuraavaks lukemaan. Eli valehtelemaan itselleen. Miks mä yritän ja kenen takia? Ja enhän mä edes lue...

Olin niin fiksu, että jätin tietenkin kaikki paperini toimitukseen. Kiva käydä aamulla hakemassa ne sieltä. Plussaa oli etten myöhästyny (varmaan ekaa kertaa) koulusta.

Mun piti tuoda joku tai jotain juttuja mukanani tunnille, mutten kehdannu. Paskaa mikä paskaa. Who fucking cares anyway?

Olin päättäny vetää päälleni mummin ostaman puseron, jotta sitä tulis edes kerran käytettyä. Se ei ollu oikeen... no... ihan sama. Raitapaita. Jee. Se ois saattanu mennä jos oisin ollu nuorempi. Nyt tunsin itseni niissä kuteissa idiootiks. Tosin idiootilta musta tuntuu aina muutenkin.

Kaikilla oli ollu erilaista. Mun hyöty oli ollu, et opin miljoona asiaa. Tulenko koskaan enää käyttämäään niitä opittuja juttuja on ihan toinen asia erikseen. Toivottavasti kaikilla oli hauskaa. En tietenkään jaksanu juuri kuunnella.

Tauolla näin kadulla tytön, jota en ollu nähny vuoteen. Moikattiin, mutta sillä oli kiire töihin. Harmi. Tosin se ois varmaan ihmetelly miks näytän ihan idiootilta, mut...

Piti miettiä porukalla, että mitä tehdään huomenna. Päätös: ei mitään. Ensin ketutti, mutta loppujen lopuks ihan hyvä vaan. Voi lukee. (Not that it's of any use.)

Perjantaina vika päivä. Loppujuhla ja jotain sontaa. Väsyneitä kommentteja puolilta ja toisin, että ei oikeen jaksais lähteä juhlistamaan koko hommaa mihinkään. Juueivittu. Ei lähdetä! Vitun tyhmää ois kuitenki! Mulle sopii vitun hyvin, että perjantaina käyn koululla hakemassa jonkun vitun valkosen mustalla töhrityn paperinpalan ja haistatan vitun ruususta elämää noille kaikille linjalaisille. Ei mua niitä kiinnosta enää ikinä nähdä. Ei varmasti. Vois oikeestaan koko perjantainkin skipata.

Ja jotkut oikeesti kuvittelee, et niillä on jotain tähdellisempää elämää ja v ä s y t t ä ä. Vitut. Hokkasen sanoin: Ei pysty, liian hapokasta.

Taas pirtee olo, kun pääs pois. Puolessa matkassa himaan tajusin, että mulla oli kädet koko ajan puristettuna nyrkkiin. Vähän tense-olo. Ei vituttanu. Ei missään nimessä. Sain oikeesti pysähtyä ja tapella itseni kanssa, että sain ne kädet auki.

Tää on paska maa. Kaikki kuvittelee olevansa jotain, vaikka on ihan paskoja. Mitään muuta täällä ei voi tehdä kuin nussia. Saatana. Ja oikeestaan vaan sitä mä aion tehdäkin, ja sitten mä lähden helvettiin täältä.

Nukuin huonosti. Mun eilen kirjottama juttu oli niin paska etten halunnu nähdä sitä aamulla. Olin jättäny koko jutun uutisen ihan sinne jutun perille. Kärjessä mulla ei ollu mitään. Näin pahoja unia ja muistan katsoneeni kelloa joka tunti.

Tänään kuitenkin toimitukseen. Kuvittelin, että voisi päästä saman tien pois, kun oli sentään viimenen päivä. En kuitenkaan toivonu mitään. Mulle ihan sama. Ja päivän uutistilanteestahan se oli kiinni kanssa.

Aamupalaverissa ei ensin mulle mitään. Menin tsekkaamaan koneelta vanhoja juttujani. Sitten kuulin nimeni huudettavan ja hölkkäsin keskuspöydälle. Siellä briiffi: Katajanokan vankila klo 11 tiedotustilaisuus. Ei ole ilmoitettu etukäteen, sovi itses sisään. Tässä numero, osote ja tiedote. Päivyriin juttu huomiseks. --> Selvä. Suoraan sanottuna olin ihan kiinnostunu siitä hommasta. Tykkään käydä tiekkareissa.

Tsekkasin Nokan taustat ja miten sinne pääsee helpoiten. Ryti oli ollu siellä. (Lopulta se tieto oli jopa mun valttikortti.) Vankila 1800-luvulta asti ja nyt hotelli. Olin valmis lähtemään. Sovin nopeesti uutispäätoimittajan kanssa, et hoidetaan mun paperit ja palaute myöhemmin. Matkakortti sihteeriltä taskuun ja ulos toimituksen ovesta.

Toimitus sijaitsee siis 17:ssä kerroksessa. Joten hissillä ylös ja hissillä alas. Alas sieltä rakennuksesta pääsee toki muillakin tavoin - hyvinkin nopeasti. Tällä kertaa alakerrassa oli kuitenkin vastassa ylläri. Tai ei oikeestaan edes siellä, vaan siinä just vähän ennen ekaa kerrosta tokan kerroksen jälkeen. Eli joo, hissi jumiutu; Töks.

En ihan heti tajunnu tilannetta. Kattelin, että kerrosmittari näytti ykköstä, mutta stoppi oli ollu tavallista pikasempi. Odotin hetken ja paineskelin ovienvapautus-nappia. Ei mitään. Eikä kerrospainikkeistakaan. "Jaahas", totesin siinä ääneen. Oli pakko painaa hälytysnappulaa. Pitkään, että valo syttyy. Joojoo. Rasittava ääni.

Mielenkiintosta oli, että Koneen hissiohjeissa luki, että kun hälytysnapin valo syttyy, niin se yhdistyy suoraan Koneen päivystyspalveluun ja sinne voi kertoa huolensa. Ja joo, kyllä näin tapahtuikin, mutta ois ollu paljon hyödyllisempää jos siellä ois ollu joku paikalla.

Toivottavasti ne äänittää ne keskustelut, kun siististi pääsin laukomaan parit (tarkkaan) valitut lauseet sinne päivystykselle. Keskustelunikin alkoi, että "teillä ei taida olla ketään paikalla".

No kakkossuunnitelma. Soitto sinne Koneen päivystysnumeroon. Harmi vaan, että meni mun laskuuni ja jouduin jonoon odottamaan. (Onneks vaan ihan hetkeks.) Sieltä vastas ilonen naisääni, joka lopulta lupaili, että Koneelta saapuu korjaaja 10-15 minuutissa. Ja siinä samalla se Koneen hissin sisäisen puhelimen vastaajakin saapu paikalle. Selitin sitte kahdelle naiselle, jotka oli samassa rakennuksessa ja samassa huoneessa, että joo hankkikaa mulle joku setä tai täti korjaamaan tää hissi. Mun pitää ehtiä juttukeikalle. "En kyllä pysty lupaamaan, että ehdit." Ihanaa.

No apu saatiin matkaan ja lopetin puhelun. Samalla kans sen hissipuhelun. Se toinen nainen kerto siinä vaiheessa, että se oli samassa mestassa sen toisen naisen kanssa. Lähetin terveisiä ja keskityin odottelemaan.

Mun suurin hätä oli, että en ehdi sinne tiekkariin. Ei muita ongelmia. Soitin toimitukseen keskuspöytään ja kerroin, että sitä juttua ei välttämättä tuu. Eipä ollu ongelma. Ei kriittistä.

Kuuntelin musiikkia ja Koneen setä tuli. Se kyseli kuulumisia ja meni kakkoseen. Puuhaili hetken ja totesi, että hissiä ei saa liikutettua. Oven se sai kuitenkin auki. Olin jääny siististi kahden kerroksen väliin. Hissin yläreunassa semmonen just ja just mun mentävä aukko. Päädyttiin, että kipasen siitä välistä pois. Tuntu hyvältä olla pitkä ja hoikka. Lyhyet ei olis ylettyny sinne ja tippaakaan mua leveemmät ei ois mahtunu ulos ollenkaan. Pääsin kuitenkin ulos. Aikaa tuhlaantu noin 20 min.

Hakanimessä katselin kuinka mun spårat ja bussit meni nenän edestä. Ja seuraavat tuli yli kymmenen minuutin päästä. Kirosin. 3T tuli ja menin sillä Kaisaniemeen. Lopun matkaa juoksin Katajanokan päähän. Ei tullu hiki ei. Ehdin silti.

Olin ihan kuollu siellä vankilassa. Etuoven sähköt ei toiminu ja ne jouduttiin veivaamaan auki. Ihan jännää, koska hotellin oli idea aueta samalla hetkellä.

Alakertaan ravintolaan. Tiesin saavani lounasta. Paikalla oli toimittajia melkeen kaikkialta, eli paljon. Olin alhaalla ensimmäisten joukossa, kun muut palloili ja sain tosi hyvän istumapaikan. Lasi kuohuviiniä, kyllä kiitos. Se keittiömestari koitti keksiä jotain fiksua, mutta meni jumiin mun kohdalla. Jouduin ottamaan semmosen "herätys äijä!" -ilmeen.

Kuunneltiin juttuja. Kirjotin asioita ylös ja sain hyvää taustaa ja kirjotettava juttu tulis olemaan helppo. Tsekkailin samalla ympärille. Paikalla oli myös entinen MoonTV:n naistoimittaja, joka seikkaili yhdessä niiden laivajaksossa alasti. Teki mieli mennä mennä kysymään, että oliko ne jaksot koskaan ollu minkäänlaisen käsikirjotuksen alaisena, mutten sitte viittiny. Luulen, että se vaan halus unohtaa sen tapauksen.

Viiniä niin paljon ku halus. Kanasalaattia, koska keittiömestari "laihdutti, joten muutkin joutuu kärsimään". Ihan sama. Hyvää oli. Ja viini oli muuten makeeta, ja ihmettelin miks sitä tarjottiin sen kanasalaatin kanssa. Onneks oli jälkiruokakakkuja ja leivonnaisia.

Join kuitenkin kaiken, vaikka vähän mietin kannattaako. Ilmaset perseet pitkästä aikaa why not? Lähdin viimeiselle esittelykierrokselle mukaan. Semmonen 30-v sairaan kaunis nainen esittelemässä. Pulla kävi. Samalla kävi pulla siinä, että mukana ihmisiä, jotka kyseli semmosia asioita, joihin se nainen ei osannu vastata. Eli se kutsu paikalle toimitusjohtajan. Just the man who I wanted to see. Se piti meille erityiskierroksen.

Kyselin siltä kaikki asiat, joita tarvitsin. Ja sitten kysyin Rytin huoneesta. Muut joukon toimittajat innostu samalla. Joten herra johtaja vei meidät erityistutustumiskierrokselle sinne. Jee. Saatiin kuulla jänniä juttuja, mitä muut ei. Hihii.

Mukaan sai näkkäriä ja silakkaa. Ja lippalakin. Kello oli 1. Takas toimitukseen.

Sympatiapisteitä kaikilta hissitapauksesta. 3-4 tuntia jutun kirjottelua ja uutispäätoimittajan puheille. Loppupalaute. Sain lypsää kritiikkiä, enkä lopulta saanu mitään semmosta, mitä en itse ehtiny sille sedälle kertoa. "Kuten sä itse just sanoit..." Damn, en mä ihan sokee oo, ku tajuun sentään omat virheeni. --> Paperit käteen, morjes kaikille, pikavisiitti kahvikoneelle (jota jään kaipaamaan) ja ulos ovesta.

Kadulla laitoin ämppärin kuulokkeet korville ja kaikki oli taas aivan kuten ennenkin.

No niin. Tämmösiä suuria valaistumisia tulee aika harvoin. Tällä kertaa tajusin yht'äkkiä, että puhuttu kieli on paljon täsmällisempää kuin kirjoitettu. Tavallaan. Tavallaan myös toisinpäin.

Kun ihminen puhuu, niin se pystyy puhumaan monimerkityksellisiä lauseita niin, että kuulija ymmärtää niistä vain yhden tarkoituksen. Jos näitä lauseita kirjoitetaan paperille, niin niistä tulee hankalasti tulkittavia ja täysin monimerkityksisiä.

Ja tämä sen takia, että onnistuin kirjottamaan lehteen yhden naisen kommentin, jonka itse ymmärsin, mutta joka auki kirjoitettuna tarkoittikin ihan muuta. Hyvä minä. Toimittajan tehtävä on pitää huoli, että lehdessä olevaa kieltä voi ymmärtää vain yhdellä tavalla - oikein. Eli mokasin. Totaalisesti.

Ainoo säkä on, että kokoomuslaiset harvoin lukee demarilehtiä. Täytyy vaan toivoa, että tätä naista ei kiinnosta. Tai jos se haluu oikasua, ni toivon hartaasti, että en oo enää toimituksessa. Enää yks päivä...

Muita virheitä: Kansanedustajien kuvat meni painoon RGB-muodossa. Hyvähyvä. Aivan kamalan näkösiä.

Taittajalta oli unohtunu yks piste tokavikasta lauseesta ja lopputulos oli epämääränen. Mut ei voi mitään.

Ja jutun sisältö oli paskaa, mut siitä ei oo huolta. Voin jopa pitää itseäni jonkun verran osaavana, että sain edes ton suollettua ulos.

Ja tosi hauska tehdä jotain kalajuttua, johon en keksi mitään JÄRKEVÄÄ sisältöä. Taas yks uutinen, josta puuttuu se uutinen. Ja varmaan yks setä vetää herneen nenään, ku löytää nimensä tommosesta tekstistä. Ja on se niin kivaa, että se sattuu olemaan faijan tuttu. Ihan niinku kaikki Suomen kala-asioissa kahlaavat tädit ja sedät.

Ois ehkä parempi kirjottaa nimettä. Ainakin joitan juttuja. Ihan oman itsen vuoks. Tai lähiympäristön. Kyllä mä nimeni laitan alle mihin tahansa, missä sitä tarvitaan, mutta ei se silti kivaa oo päätyä asemaan, jossa haastateltavat tuntee haastattelijan. Varsinkaan jos oikeesti etsitään niitä totuuksia.

Tässä maailmassahan ei saa missään nimessä puhua suoraan. Tai useissa mestoissa edes totta.

+Ja ulkona paistaa aurinko ja mun jutun pääkuvassa on kadut valkosena lumesta.

Olin eilen tapaamassa tuttuja puistossa. Osa niistä oli menny sinne jo neljäks. Mä saavuin paikalle joskus ysiltä. Huono esitys. Romanoon matkalla Eino Grön ja pizzeriasta Aleen tsekkaamaan miltä näyttää. Ei ollu kummonen rotisko. Ihan sama ku HB ja kalliimpi ku Ale. Eli täys paska.

Korjatakseni eilisen oman juomiseni vähyyden, ajattelin tänään tehdä jotain.

Heolaiselta tytöltä kutsu tulla seuraamaan nähtävästi runonlausuntaa. Päätin mennä, kun kuulosti ihan kiinnostavalta. Mokasin kuitenkin. Se oli puol ysi ja pääsin ovesta ulos 10 vaille.

Kävelin lopulta Kallion nuorisotalolle, kun siellä oli Kallio Kukkii -tapahtuman festari-ilta. Sieltä soitin sille tytölle ja pyysin anteeks, etten ehtiny paikalle siihen sen hommaan. Kaikki oli ihan ok.

Harjulla oli lavalla alottamassa just Vallilan Tango -niminen tanssibändi. Hassu veto, että laulajaks oli valittu englantia vääntävä, vissiin joku turkkilainen tj, suomea tiikeriärrällä murtava iskelmälaulaja. Ihan hyvä se oli. Liikkeetkin oli ulkomaalaiset.

Ekan biisin aikana pari paria tanssimaan, sitten lisää ja lisää. Huomasin taputtavani. Ne oli hyviä ja ihmisillä oli hauskaa. Katselin ympärilleni ja totesin, että vaikka Kallio Kukkii -tapahtumaa on mainostettu huonommin kuin ennen, niin silti se oli oikeen hieno päätapahtumailta. Kaikkialla juotiin tosin kaljaa ja paikalla oli paljon rastapäitä - ja palaneet koivunlehdet haisi. Mut kaikilla oli kivaa.

Katselin siinä ympärille tälläytyneenä biletysvaatteisiin ja tajusin, että en ollu sopinu kenenkään kanssa meneväni mihinkään. Pyöritin silmiäni siinä ihmismassassa, jossa kaikilla näytti olevan hauskaa, ja tajusin olevani yksin. Selailin kännykän nimiluetteloa, mutten halunnu soittaa kenellekään siihen aikaan enää, että tulkaa viihdyttämään mua.

Ja mä päässäni odotin ja toivoin, että se kännykkä sois.

Tuli viileä ja tein lähtöä. Tuli orpo olo olla yksin siinä ihmisvilinässä. Päädyin pienelle kävelyretkelle.

Mä mietin sitä, kuinka mulla on miljoona ihmistä, jotka "tunnen", mutta sitte en ikinä vaikuta niiden seurassa. En tapaa niitä ku vahingossa ja sitte sovitaan aina, että pitää joskus tehdä jotain. Joskus tehdäänkin. Mutta jotenkin lopulta, kun saan kännykkään viestin joltain vanhalta tutulta, ni mua ei kiinnostaiskaan hirveästi lähteä mihinkään.

Se on kenelle tahansa tärkeetä, että on kavereita, joiden kanssa voi vaan "olla".

Kallion Pörssi on uusittu ja mietin, että menenkö sinne yksin juomaan olutta ja polttamaan tupakkaa. Päätin kuitenkin olla menemättä.

Kun kuljeskelin ympäri baarikatuja, niin jotkut paikat näytti tosi kutsuvilta. Mulla oli jopa hiukan nälkä ja Soul Kitchenin ohi kulkiessani tuli vastustamaton tunne mennä sisään sinne. Se paikka suorastaan huus mun nimeä. "Tule tänne lepuuttamaan jalkojasi ja nauttimaan hyvästä ruuasta." Joku mystinen päätös sai mut silti kävelemään ohi.

Eri juottoloista kuulu juottoloiden ääniä. Oli karaokea, lasien kilistelyä, kovaäänistä keskustelua. Halusin olla mukana siinä kaikessa. Harmaa todellisuus oli silti se, että kävelin yksin pitkin Helsingin katuja.

Huomasin miettiväni yhtä tyttöä. Ja jos asiat ois eri tavalla. Jos kaikki ois vaan... toisin. Mutta jokaista ruusua kohti oli kymmeniä piikkejä. Mä turvauduin taas tilastoihin ja sitä kautta päädyin tuomitsemaan itseni paljon suurempaan kurjuuteen.

Mutta mä voin silti aina opettaa...

Totesin kärsiväni yksinäisyydestä lauantai-iltana näinkin suuressa kaupungissa kuin Helsinki. Ehkä ois ollu parempi olla jossain muualla. Maalla? Mä oon kuitenkin kaupunkilainen.

Turha kysyä mitä mä haluan. Kaikkihan tahtoo.