IRC-Galleria

Jotkut ihmiset viettävät viikonloppunsa esimerkiksi kavereiden kanssa... ja minä vietän omani lukien kirjoja! Heh. Pari viikkoa sitten hehkutin Khaled Hosseinin Leijapoikaa, ja heti sen jälkeen oli pakko hankkia käsiini Hosseinin tuorein, toinen teos, Tuhat loistavaa aurinkoa! Perjantaina Siilinjärven Infosta mukaan tarttui kympillä tuore pokkariversio Sofi Oksasen kirjasta Baby Jane, jonka olen aina halunnut lukea!

Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa

Kirja kertoo karua kieltään Afganistanin naisten elämästä. Tarinaa viedään eteenpäin välillä Mariamin, välillä nuoremman Lailan, näkökulmasta.

Naisten asema on parantumassa 60- ja 70-luvun Afganistanissa. Afganistan elää ja uudistuu, kaupunkien keskustoissa voi nähdä naisia vähissä pukeissa. Burqa alkaa olemaan vanhanaikaisuus. Pian kaikki muuttuu, kun talebanit astuvat valtaan ja tekevät Afganistanista islamimilaisen tasavallan. Nainen ei saa liikkua julkisuudessa ilman miestä pieksämisrangaistuksen ohella. Jos nainen tavataan ilman burqaa, hänet piestään. Television katselu, laulaminen ja tanssiminen on kiellettyä. Aviorikoksesta seuraa kivitystuomio.

Ja ei elämä kotonakaan ole mukavaa: kotona nainen on nyrkin ja hellan välissä. Mariamin aviomies Rashid raivostuu vaimolleen liian kovasta riisistä ja pakottaa tämän syömään pikkukiviä. "Tältä minusta tuntuu kun joudun syömään kovaa riisiäsi!"

Sisällissotaa käyvä Afganistan ja sen pääkaupunki Kabul ovat kaikkea muuta kuin turvallisia paikkoja. Läheiset kuolevat, ihmiset muuttavat muualle pakoon... kohta et enää tunnekaan ketään naapureistasi. Etkä voi koskaan olla varma herätessäsi aamulla, näetkö auringonlaskua. Etkä voi tietää, nousetko ylös yön jälkeen vai onko ruumiisi verisinä klöntteinä pitkin Kabulin katuja.

Kirjan järkyttävimpiä puolia lieneekin juuri se, että sen tapahtumat jatkuvat vielä 2000-luvun alkuun. Tämä on totta, tämä oli Afganistanin arkipäivää vielä muutama vuosi sitten.

Hosseinin molemmat kirjat ovat sekä itse tarinaltaan aivan upeita, mutta ne ruotivat myös mielenkiintoisella tavalla Afganistanin historiaa ja kulttuuria viime vuosikymmenten ajalta.

En ole lukenut kuin vain kerran lukiessani kirjaa... Mutta nyt kävi lähellä. Mahtava kirja, suosittelen kaikille!

Sofi Oksanen - Baby Jane

Sofi Oksasen vähiten tunnettu romaani Baby Jane kertoo kahden mielenterveysongelmaisen lesbonaisen elämästä 90-luvun jälkipuoliskon Helsingissä. Kirja kerrotaan nuoremman naisen näkökulmasta. Hän päätyy seurustelemaan itseään reilusti vanhemman Pikin kanssa. Piki, "vanha lepakko", on yksi Helsingin lesbopiirien kuumimpia ja suosituimpia tapauksia. Kaikki tuntevat hänet, ja hän tuntee jokaisen.

Ruusuinen suhteen alku tyssää kuitenkin varsin nopeasti. Pikin mielenterveysongelmat valkenevat romaanin minälle hiljalleen, baarien kiertely loppuu rahapulan takia ja myös ex-tyttöystävät tuovat suhteeseen kitkaa.

Romaani käsittelee varsin rajusti lesbojen yhteiskunnallista asemaa vuosituhannen vaihteen Suomessa, lesbosuhteissa esiintyvää väkivaltaa, fetisismiä, mielenterveysongelmaisten asemaa...

Yksi kirjan suurimmista anneista on loistava kuvaus -90-luvun arjesta ja Helsingistä yleensäkin. Juoni itsessään on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti joudun myöntämään, että useat kohtaukset kirjassa tuntuvat jo aiemmin toistetulta. Toisaalta, ehkä se on tarkoituksellista?

Meidän maamme on nyt nimeltään Afganistanin islamilainen emiraatti. Tässä ovat lait, joita me valvomme ja joita te noudatatte:

Naiset huomio:
Te pysytte kotonanne kaikkina vuorokauden aikoina. Naisen ei ole sopivaa vaellella päämäärättä kaduilla. Jos menette ulon, teillä täytyy olla mukananne mahram, miespuolinen sukulainen. Jos teidät tavataan kulkemasta yksin kadulla, teidät piestään ja lähetetään kotiin.
Te ette saa missään tapauksessa näyttää kasvojanne. Te peitätte itsenne burqalla ulos mennessänne. Jos ette tee näin, teidät piestään ankarasti.
Kosmetiikka on kielletty.
Korut on kielletty.
Te ette käytä vietteleviä vaatteita.
Te ette puhu ellei teitä puhutella.
Te ette katso miehiä silmiin.
Te ette naura julkisesti. Jos teette niin, teidät piestään.
Te ette lakkaa kynsiänne. Jos teette niin, menetätte sormen.
Tyttöjä kielletään käymästä koulua. Kaikki tyttöjen koulut suljetaan välittömästi.
Naisia kielletään tekemästä työtä.
Jos teidät todetaan syylliseksi aviorikokseen, teidät surmataan kivittämällä.
Kuunnelkaa. Kuunnelkaa tarkoin. Totelkaa. Allahu akbar.


Mua i n h o t t a a

Tuhannet silmät porautuivat Mariamiin. Tupaten täydessä katsomossa ihmiset kurottelivat kaulojaan nähdäkseen paremmin. Kielet naksuivat. Vaimea kohahdus kiiri yli katsomon, kun Mariamia autettiin alas lavalta. Hän kuvitteli miten päitä pudisteltiin, kun kovaääninen kuulutti hänen rikoksensa. Mutta hän ei kohottanut katsettaan nähdäkseen, pudistettiinko niitä tuomitsevasti vai suvaitsevasti, moittien vai säälien. Hän sulki kaiken tuon silmistään.
Aiemmin aamulla Mariam oli pelännyt, että nolaisi itsensä, että tekisi itsestään anelevan, nyyhkivän spektaakkelin. Hän oli pelännyt, että alkaisi kirkua tai oksentaa tai jopa laskisi alleen, että hän joutuisi viimeisellä hetkellään jonkin alkukantaisen vaistonsa tai ruumiinsa häpäisemäksi. Mutta kun hänen käskettiin laskeutua lavalta, hänen polvensa eivät notkahtaneet. Hänen kätensä eivät alkaneet huitoa. Häntä ei tarvinnut raahata. Ja tuntiessaan horjahtavansa hän ajatteli Zalmaita, jolta hän oli riistänyt tämän rakkaimman ihmisen ja jonka elämää leimaisi tästä lähin isän katoamisesta kumpuava suru. Hänen askeleensa muuttuivat taas vakaiksi ja hän pystyi etenemään vastustelematta.
Hänen luokseen tuli aseistettu mies, joka käski hänen kävellä kohti eteläpään maalitolppaa. Mariam tunsi yleisön jännittyvän odotuksesta. Hän ei nostanut katsettaan. Hän katsoi maahan, omaa varjoaan ja pyövälinsä varjoa, joka seurasi hänen omaansa.
Vaikka mukaan oli mahtunut jokunen kaunis hetki, Mariam tiesi että kaiken kaikkiaan elämä oli kohdellut häntä kaltoin. Mutta astuessaan viimeisiä kahtakymmentä askeltaan hän ei mahtanu mitään sille, että olisi halunnut silti lisää. Hän olisi tahtonut nähdä taas Lailan, tahtonut kuulla tämän helisevän naurun, halunnut vielä kerran istua hänen kanssaan tähtien alla juomassa kannullisen chaita ja syömässä tähteeksi jäänyttä halvaa. Häntä suretti, ettei hän näkisi Azizan varttuvan, ei näkisi sitä kaunista nuorta naista, joka tytöstä vielä sukeutuisi, ei saisi maalata hänen käsiään hennalla eikä heitellä noqul-makeisia hänen häissään. Hän ei saisi koskaan leikkiä Azizan lasten kanssa. Hän olisi niin mielellään tahtonut vanheta ja leikkiä Azizan lasten kanssa.
Maalin kohdalla mies Mariamin takana käski hänen pysähtyä. Mariam totteli. Burqan verkon takaa hän näki miehen varjon nostavan varjokalasnikovin. Noina viimeisinä hetkinään Mariam oli täynnä kaipausta. Mutta kun hän sulki silmänsä, suru väistyi ja hänen sydämensä täytti suuri rauha. Hän ajatteli alkuaan, syntymistään alhaisen kylännaisen haramiksi, surkuteltavaksi ja ikäväksi vahingoksi. Rikkaruohoksi. Ja kuitenkin, kun hän nyt jättäisi tämän maailman, hän jättäisi sen ystävänä, kumppanina, suojelijana. Äitinä. Ihmisenä, jolla vihdoin oli jotain merkitystä. Ei. Ei ollut niinkään huono asia kuolla näin, Mariam ajatteli. Ei lainkaan huono. Tämä oli sopiva loppu niin sopimattomasti alkaneelle elämälle.
Viimeiseksi Mariamin mielen täyttivät Koraanin sanat, joita hän mumisi hiljaa itsekseen. " Hän on todella luonut taivaan ja maan ja Hän käärii päivän yöhön ja yön päivään. Hän on pannut auringon ja kuun kulkemaan rataansa määräajan mukaan. Eikö Hän olekin Mahtava, Anteeksiantava?".
"Polvistukaa", taliban sanoi.
"Herrani, anna minulle anteeksi ja armahda minua, sillä Sinä olet paras armahtaja".
"Polvistukaa siihen, hamshira. Ja katsokaa alas."
Vielä viimeisen kerran Mariam teki kuten käskettiin.