IRC-Galleria

Kävelen...
Vain omat ajatukseni
ja metsän äänet seuranani.
Pysähdyn metsän laidalla.
Nostan katseeni ylös.
Taivas on puoliksi musta,
puoliksi punainen.

Mielelläni olisin siellä.
Taivaalla taistelemassa muiden kaltaisteni lailla.
Mutta sinne en koskaan pääse.
Olen petturi...
Klaaninsa pettäjä,
sukunsa häpeä.
Pettäjä ja petetty...
Tulella ja raudalla merkitty.

Taivaalla näkyy teurastus,
ei taistelu.
katson kuinka lajini,
miehet ja naiset teurastetaan armotta.
Heidän verensä valuu maahan sateen mukana.
Eivätkä ihmiset huomaa mitään.

Musta armeija on voittanut punaisen.
Vain minä olen jäljellä.
Kuulen torvien soivan.
Metsästys alkaa.
He jahtaavat minua kuolemaan asti.
Mutta onko se heidän vai minun?

Palaan takaisin metsän pimentoon.
Metsästäjät ja jäljittäjät aloittavat työnsä.
Miksi en siis antaisi heille jotain jahdattavaa?
Ja kun he lopulta saavat minut kiinni...
He saavat tarjota minulle verensä ja henkensä.
Tämä on minulle vain peliä.
Olen pelannut tätä koko elämäni.
Joten tulkaa...
Rakkaat uhrini...

Kävelen hautausmaalla.
Täysikuu paistaa oksien takaa.
Kaunista...
Miten kaunis voikaan olla kuolema,
vaikka monet sitä pelkäävätkin...
Se on yhtä kaunis kuin Hautausmaalle hohtava kuu...
Hiljainen,
kaunis ja
Ikuinen...
Kuin Hiljainen hautausmaa,
Rauhallinen ja
Kaunis,
kaikista varjoistaan huolimatta...
Ei lainkaan pelottava hiipiessään lähelle kuin varjo.
Mustiin pukeutuneena,
Silmät ikuisuutta hohtaen.
Hän on vihdoinkin tullut...
viedäkseen pois,
Rauhaan...
Rakkaiden luokse...

Kävelen pimeyden halki.
En enää välitä näkeekö joku minut...
En enää siitä minne olen menossa...
Kävelen tähtitaivaan alla...
Näkemättä...
Kuulematta...
Olen menettänyt sen viimeisenkin asian mistä välitin...
Jotan suojelin kaikelta pahalta...
Jatkan vain matkaani...
En tiedä minne olen menossa...
En enää välitä...
En itsestäni,
en muista...

Yhtäkkiä pysähdyn...
Nostan kasvoni kuuta kohti...
Katselen sitä hiljaa...
Kuu jota rakastit on veren punainen...
Aivan kuin sekin surisi sinua...
Silti,
Sekään ei voi tuoda sinua takaisin...
Sekään ei voi pelastaa sinua...
Nostan kasvoni uudelleen..
Suljen silmäni...
En enää kestä...
Tuskan on liian suuri kannettavaksi...
Avaan suuni ja huudan tuskani yöhön...
Sitten romahdan maahan...

En pysty enää liikkumaan...
En jaksa,
en halua...
En ilman sinua...
Voi kumpa pääsisin luoksesi...
Saisin taas nähdä kasvosi,
Hymysi...
Hiljalleen nukahdan...

Lunta alkaa sataa tiuhempaan...
Tuuli ulvoo puiden välissä...
Hetken ajan valo loistaa puidenvälissä.
Sitten olet vierelläni...
En pelkää.
Itsehän minä sinut kutsuin...
Noutajakseni...
Vie minut pois täältä...
Vie minut kotiin...

Aamulla kaikki on lumen ja jään peitossa...
Kaikki on valkoista...
Puhdasta.
Mutta yhden puun alla on muutankin...
Nuoren naisen ruumis.
Jäätyneenä,
Huulillaan hymy...
Viimeinkin onnellisena...

Avaan silmäni,
mutta suljen ne saman tien...
Valo polttaa arkoja silmiäni...
Ryömin varjoon kallion alle,
Piiloon polttavaa valoa.
En tiedä missä olen.
En tiedä mistä olen tullut.
Tiedän vain että olen jälleen yksin...

Musta kyynel valuu poskeani pitkin...
Miksi sinunkin piti kuolla?
Olinko vaaraksi sinullekkin?
Tapoinko minä sinut?
Kyyneleet valuvat pitkin veristä poskeani...
Olen taas yksin...
Ainoana selviytyjänä.

Hautaan sinut pimeän tullen...
Hopeapajun alle...
Sen kauniin tähtitaivaan alle,
jota niin rakastit...
Sitten jatkan matkaani...
Minä pimeyden lapsi.

Kaikkialla minne katson on pimeää...
Tämä on paikka,
missä oma äänenikin hukkuu pimeyteen...
Missä ei ole valoa...
Missä ei koskaan kukaan kulje...
Nyt minä olen tullut tänne...
Polkua,
jonka kaikki muut hylkäsivät...

Jatkan matkaani...
Ainut,
minkä kuulen...
On vesipisaroiden ääni niiden tippuessa katosta...
Samalla lohduttaen.
Samalla tappaen luolan hiljaisuuden.

Matkani jatkuu...
Jalkani vievät minua syvemmälle pimeyteen...
Kaikki muu on poissa...
Kaikki muu on kadonnut...
Vain minä olen täällä...
Yksin....

Taas yksin...
Vain sateen ääni tappaa hiljaisuuden...
On kylmä,
Mutta en silti tunne sitä seisoessani täällä...
Metsän keskellä...
Maailmaa paossa...
En vieläkään löydä sitä...
En enää edes muista mitä etsin...
Kenties itseäni...
Kenties jotain muuta...

Kävelen eteenpäin...
En tiedä minne tämä polku vie...
Mutta toisaalta,
en enää edes välitä...
Kaikki polut joita olen seurannut,
päättyvät tuskaan...
Olen eksynyt tähän maailmaan...
Enkä löydä enää takaisin...
Muisto siitä mistä edes aloitin,
On kadonnut usvaan...
En löydä enää kotiani...
Enkä itseäni....

Makaan vuoteellani ja kuuntelen sadetta...
Kaikki muu on kadonnut...
On vain sade, tuuli, pimeys ja minä.
Kaikki yhteen kietoutuneina...
Yhdessä mutta silti erillisinä...
Voi kuinka toivonkaan voivani jäädä...
Pysähtyä tähän hetkeen...
Jatkaa vasta kun olen valmis...
Sateen, tuulen ja pimeyden uudistama...
Tasapainossa sekä valon että varjon kanssa...
Kaikkea tätä minä olen...
Siitä minut on luotu...

Mutta silti,
en ole valmis...
En voi jäädä tähän...
Sillä aika on armoton...
Se ei anna levätä,
eikä uudistua...
Kaiken se repii kappaleiksi ja tuhoaa...
Ja niin käy vielä minullekin...
Tämän armottoman ajan lapselle...

kaikki kaunis tuhoutuu
ja valtakunnat sortuvat.
elän tämän elämän
ja katoan..

Miksi kaikki aina kaatuu niskaan
ja unelmani tuhoutuvat.
Pakko jaksaa vaikka tuntuu turhalta.
sillä kun kerran täältä lähden,
niin olen viimein kotona.

Seison taas yksin...
Satutettuna ja satuttajana...
Oman mieleni ja ruumiini vankina...
Tuska vavisuttaa ruumistani...
Vedän käteni pois liekkien keskeltä...
Tuska tarkoittaa enää vain sitä,
että olen vielä täällä...
Tämän ruumiin vankina...
En tunne kuuluvani tänne...
Haluan pois...
Mutta tiedän etten voi...
Minä olen valinnut tämän tuskien tien...
Ja minun on kuljettava se loppuun...