IRC-Galleria

""luin taas päiväkirjaani. Selkäpiitäni pitkin meni tutut kylmät väreet. Olin tahalleen siirtänyt sen lukemista, se satuttaisi liikaa. Se kertoisi jotain menneestä. En tahtonut, mutta tänään oli hyvä päivä. Tänään oli normi päivä ja tänään olin päättänyt lukea päiväkirjaani. Oli tosiaan kulunut jo kaksi kuukautta yöstä, joka oli muuttanut elämäni yhden illan aikana. Mutta kuten sadutkin ne loppuvat lyhyeen. Niin kuin tämäkin. Hän oli hävinnyt elämästäni. En ollut kuullut öisien tekstiviestin jälkeen hänestä mitään. Jokaikinen keltainen auto sai sydämeni värisemään, jos se olikin hän. Joka ikinen kerta kun kävelin rannan ohi haaveilin, jos hän olisi siellä. Jos hän huomaisi minut.
Tämä on kohtaloa. Kohtalo määrää aina väärät ihmiset törmäämään. Olin unohtanut hänet pikku hiljaa. Olin antanut viimeisienkin muistojen karusti lipua ulottumattomiin. Mutta nyt. Tunsi nsen tunteen, taianomaisuuden, ajan häviämisen. Ne hänen vihertävät silmät ja kuinka yksi katse sulatti jään sydämestäni. Kuinka rauhallinen ja hyvä olo hänestä huokui.
Yksi sana pyöri mielessäni.. tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä... miksi en voinut mennä hänen mukaansa. Miksen antautunut vietäväksi. Miksi en ollut antanut sydäntäni rikottavaksi, miksi en ollut antanut itseäni kokonaan. Sillä nyt kaikki voisi olla toisin. Hän....
Tekstiviestini ei enää mennyt perille, olin yrittänyt. kysynyt kuulumisia.. mutta ilman vastauksia... kuinak monta tyttöä hän viekoitteli matkaansa.. en tiennyt.. tunsin vain itseni niin spesiaaliksi, kalliiksi, arvostetuksi. Mikään tai kukaan ei ollut saanut minua tuntemaan niin.
Minua ahdisti. En enää menisi baariin, en enää löytäisi hänen kaltaistaan...

Kohtalo on kummallinen. Sillä kotona minua odotti töiden jälkeen jo joku. Joku jonka sain tilalle. Joku jonka hyväksyin ja joka hyväksyi mut. Se ei ollut niin selkeää kuin rakkaus. Eikä niin hyvältä tuntunut kuin rakkaus. Mutta kuitenkin joku, jonka kanssa pystyi olemaan. Elämä ei koskaan ollut niin selkeää. Suunnitelmat muuttui. Sitä tyytyi usein helpompaan, eikä jaksanut juosta unelmien ja haaveiden perässä. Sitä tahtoi päästä itsekin helpommalla.
yksinäisyys, kauhea mikä sana. Sana joka sai kylmyyden tulvahtamaan, ahdistuksen ja pelon rintaan. Ajatukset mustuivat ja sinertyivät... kukaan ei voinut elää yksin, en voinut kuvitella olevani yksin, yksinäinen. turhaa siis valitin, turhaa siis kaivelin menneitä. Unohtaisin hänet ja sen hetken. Unohtaisin unelmani ja haaveeni ja palaisin takaisin maanpinnalle todellisuuteen. Siihen arkiseen tappeluun ja kiireeseen.
Mä istun ja katson tyhjää. Mietin, mitä elämältäni oikein tahdon. Tahtoisin vaan rakkautta, yksinkertaisen kaunista. Perheen, kodin, naimisiin ja kuolla onnellisen vanhana. Sellaista yksinkertaisen perinteistä. Sen otti vastaan helpolla ja väkisin. Mutta en tiennyt olisiko se asia, joka tekisi onnelliseksi. Katsoin tyhjää ja unohduin.
Juttelimme autossa niitä näitä, yö oli loppunut liian nopeasti ja aamukoittanut. Silloin kuulin sen ensimmäisen kerran pitkään pitkään aikaan, ne kolme taikasanaa. Ne sanat jotka jokainen haluu kuulla. Kyyneleet hänen kasvoillaan sai minun sydämeni sulamaan. Unohdin välittömästi menneen. Unohdin kaiken. Ei ollut kuin tulevaisuus. Tulevaisuus joka oli taas avoinna. Auki. Hän katsoi viiltävästi minuun. Hän tarkoitti jokaista sanaa enemmän kuin olin pitkään aikaan kuullut, nähnyt, kokenut ja ehkä jopa ansainnut. Kuinka monesti olin nähnyt sanoja ilman tunnetta, katse tyhjänä, eleet ilmeettöminä. Nyt tunsin jotain muuta.
Samassa jo kodissamme olimme. Tappelimme naurettavasta asiasta ja hän käänsi selkänsä ja ovesta melkein ampasi ulos. Tunsin vihaa ja nöyryytystä. Anosin hänet takaisin. Hän kääntyi, hänen silmänsä salamoi. En tiennyt olisinko saanut iskuja viiltäviä, jos olisimme olleet kahdestaan. Hän oli pelottavampi kuin ikinä... olinko ansainnut tämän. Anteeksi annoimme ja unohdimme. Mutta kylmä katse ei koskaan unohtunut.""