IRC-Galleria

Olipa kerran pieni mustiin pukeutuva tyttö, joka asui pienessä mustassa veneessä keskellä Aurajokea. Tyttö eleli yksinään vain tv seuranaan, sillä hän ei pitänyt muista ihmisistä. Tyttö oli varsin tyytyväinen laatusarjojen aikatauluttamaan elämäänsä. Mutta eräänä aamuna matkalla Siwaan tuo tyttö (oikealta nimeltään Annastiina, mutta hän halusi ystäviensä, joita hänellä tosin ei ollut, kutsuvan häntä nimellä Dark Ravenheart) huomaamattaan, synkkiin goottiajatuksiinsa uppoutuneena, tönäisi jalkansa syrjällä pienen pientä, viatonta sorsanpoikaa. Sorsa joutui tästä tietenkin täydellisen paniikin valtaan ja alkoi päästellä kurkustaan mitä ihmeellisempiä ääniä ja Annastiinan suureksi yllätykseksi myös selkeitä kirosanoja. "Vittuako siinä tönit?" rääkäisi pieni sorsis ja mulkoili Annastiinaa kuin pahemmankin teiniangstin vallassa. Annastiina havahtui synkistä ajatuksistaan ja katsoi ihmeissään jalkoihinsa. Mutta kas kummaa! Olio, joka aluksi oli vaikuttanut pienen pieneltä viattomalta sorsanpoikaselta olikin ruma karvainen menninkäinen sorsapuvussa!
Annastiina ei ollut uskoa silmiään. Hänen vampyyrien, verisien tikareiden ja demonien turruttama goottimielensä ei ollut koskaan joutunut käsittelemään mitään niin hirveää.
Menninkäinen tuijotti häntä edelleen kysyvästi sorsapukunsa sisältä. Annastiinan käsi hakeutui kuin vaistomaisesti mustan takin alle piilotetulle, "Headless Zombie"-nettikaupasta tilatulle goottiveitselle...
Annastiina sai kuitenkin yllätyksekseen huomata veitsen sielua riipivän poissaolon. Sen sijaan mustan takin uumenista hänen hentoon käteensä tarttui pussillinen nallekarkkeja. Tilanteen aiheuttaman pehmopaniikin edessä Miss Dark Ravenheart löysi itsensä tilanteesta, josta hänen vanhempansa olivat rukoilleet viimeiset pari vuotta.. Hän ojensi pussia kohti menninkäistä ja hänen verenpunaisiksi maalattujen huulien välistä pääsi hennolla äänellä kaksi pientä sanaa: alea jacta est. Hänet valtasi kummallinen olo, ihan kuin kakkosesta olisi tullut kolmonen. Miten voi sanoa kolme sanaa, jos pyydetään kahta? Ehkä tämä on enne jostain tulevasta, jostain pahasta. Liittyykö nallekarkit mahdollisesti tulevaan?
Mutta Annastiinan pohtiessa näitä syviä kysymyksiä, ehti menninkäinen puikkelehtia pakoon ja hän jäi vaille vastauksia.

Annastiinaa jäi kuitenkin kohtaaminen menninkäisen kanssa vaivaamaan ja hän suoritti varmuudenvuoksi muutaman suojeluriitin ja uhrasi vielä erittäin harvinaisen, lähes sukupuuttoon kuolemassa olevan lammasrodun toiseksi viimeisen elossa olevan pässin. Hän joutui kuitenkin hukuttamaan sen vessanpönttöön, sillä kaikki uhriveitset olivat teroituksessa.

Tämä pieni poikkeus uhrausmenoissa tuli kuitenkin osoittautumaan suureksi virheeksi. Sillä neljäntenä iltana menninkäisen tapaamisesta, Annastiinan ollessa yksin kotonaan keskellä Aurajokea, hän kuuli keittiöstä outoa kolinaa, kuin luun iskeytymistä puuta vasten. Hän laski sylistään paperit, joihin hän oli piirrellyt muinaisia norjalaisia pakanariimuja taannoisesta uhrauksesta ylijääneellä verisellä WC-pönttö-vedellä, ja asteli kohti keittiötä. Keittiössä kaikki oli kuten aina ennenkin: vuohenkallosta koverrettu veitsiteline, teroituksesta palanneine veitsineen, istui nurkassa mikroaaltouunin vieressä ja japanilaisia vampyyribändejä esittävät julisteet irvistelivät yhä seinillä. Kolina tuntui kuuluvan lieden yläpuolella oleilevasta astiakaapista. Annastiina raotti kaapin ovea ja kirkaisi kuten naissankarit kaikissa hänen näkemissään vamppyyrielokuvissa. Eikä ihme, sillä kaapissa odotti kammottava yllätys! Uhrimenojen ylijäämälle, veriselle pässin päälle oli kasvanut kolmas sarvi keskelle päätä. Vihaten itseään Annastiina antoi periksi heikkoudelleen ja pyörtyi. Mutta juuri ennen kuin kaikki musteni hänen silmissään hän näki, että liedellä muhineeseen maksalaatikkoon oltiin koskettu ja kuten kaikki tiedämme, se on hapankaalin ohella menninkäisten mieliruokaa.

Mutta aamulla herätessään sai Annastiina kokea elämänsä yllätyksen. Pluton pinta ei näyttänyt lainkaan sellaiselta kuin se 4D-dokumentin luotainkuvissa oli vaikuttanut. Se oli vihreä. Oliivinvihreä. Maasto oli karua ja kivikkoista. Ilma oli ohutta, mutta hengityskelpoista. Menninkäiset tanssivat kauempana ringissä suuren sinisen nuotion ympärillä. Tanssiessaan ne lauloivat kolkkoa, sydäntäriipivää melodiaa yhden paukuttaessa tahtia luisella rummulla. Annastiina yritti nousta, mutta hänen jalkansa eivät tahtoneet liikkua. Hädissään hän rukoili avukseen kaikkia tuntemiaan pakanajumalia. Vain yksi neljästätoista vastasi, ja sekin käski pirullisesti nauraen leikata hiukset ja hankkia työpaikan. Annastiinan pieni ja synkeä goottimieli alkoi hyvin nopeasti, mutta erittäin varmasti ahdistua rankasti huolimatta siitä, että vielä teini-ikäisenä tämä oli ollut yksi hänen suurimmista haave-skenaarioistaan. "Perkeleen ironista", ajatteli Annastiina yrittäessään yhä potkia jalkojaan liikkeelle. Hetken aikaa ähkittyään hän tajusi, että luisen rummun kumina oli lakannut, ja nuotion ympärillä tanssineet menninkäiset olivat kaikki, ilmeisesti vasta hänet huomanneina, kääntyneet katsomaan hänen avutonta pyristelyään. Annastiina tarrasi paniikissa ensimmäiseen käteensä sattuneeseen esineeseen, joka ei-niin-yllättäen sattui olemaan oliivinvihreä kivenlohkare. Hän heristi sitä uhmakkaasti lähimmäksi uskaltautuneelle, muita karvaisemmalle tontulle...


Nasse, se on sinun!