IRC-Galleria

Kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi!

Muistan kerran kun pienenä poikana, en ollut ehtinyt syntyäkään
Lauloi äitini minulle laulun, se hältä lopulta räjäytti pään!

Lumoutuneena tuon laulun voimasta
ryömin esiin kosteasta kätköstä.

Ulkona oli niin
kylmää ja kirkasta.
Ilmassa virtasi
tuoksuja maailmasta.
Tämän on oltava
elämää ajattelin.
kunnes huomasin
äitini räjähtäneen pään.

Kirkasta ja kosteaa
Tulista ja tummuvaa
On pään tuotosvoima tää

Mikä on maailman julmuuden ja jakoisuuden hinta
Ei pysy verettömänä ees asvaltin pinta

Asvaltin, joka nyt punaisena kiiltää, äitini aivonesteistä
Asvaltin, jossa lakaistavaa riittää, äitini laulun toimesta.

Äiti oli kaunis
Äiti oli reipas
Äiti oli pullantuoksuinen.

Pulla on hyvää
ilman sitä elämä olisi pelkkää
hylaa (http://en.wikipedia.org/wiki/Hyla)

Äidin silmät tuijottivat minua tienpinnasta vihreänä.
Nostin toisen niistä käteeni ja silmä sanoi minulle:
Mene ja tiedä!
Tuhoa maasta Hyla-pullaa

Hyvinkin Yltiömäisen Lipevää Alikulkua

Tiesin nyt
mitä tehtävä on
ja vaikka sieluni paloi
olin huoleton.
Empimättä enempää
ilman aatosta syvempää,
pakkasin laukkuni
ja juotin hevoseni.
Latasin kiväärini
ja teroitin kirveeni.

Ja niin kultaisen aamuauringon vielä synkkien, teräväreunaisten vuorien takana piileskellessä nousin ratsaille aloittaakseni loputtoman taipaleen täyttymystään huutaen vaativan tehtäväni ajamana kohti tuntematonta, synkkää, paheellista, kirkuvan kimeän happaman terveellistä, vähäkalorista ja ruokavammaisia paapovaa maailmaa.

Tapasin matkalla vanhan viisaan kojootin.
Kojootti kirkui kamalasti:
Mitä sitä siinä salakavalasti matkustat maillani, ryhdy taistoon jos rohkenet mailleni astua!

Vedin miekan, sivalsin ja kuulin ulahduksen.
Kojootti makasi maassa ketarat suorassa.
Hyvä veli, mieti mitä teet, senkin silakka!

Kuollut se ei, ketale, kumminkaan
vaikka hengettä makasikin aloillaan.
Kuin haudan takaa kostaen
kohotti kojootti kämmenen.
Maa järisi!
Kiviä putoili kuin rakeita keväisen kuuron aikana.
Pakenin luolaan huutaen
maan alle tuota koiraa kiroten!

Empä päätynytkään luolaan mihin vaan, vaan aitoon peliluolaan
Sieraimeni täyttyivät pian hajusta hien ja sormeni tunsivat jo kaipauksen
Löytyi halu, löytyi vehkeet
Kelkkaan muoviseen asettelin varovasti levyn jaloimman
Sen pintaan siloiseen oli kirjoitettu nuo maagiset sanat...

..., cee äs
Siinä minä pelailin
frägitin ja häsläsin
lopulta aloin wineen
kun otsaan tarttui hikee..

Tempaisin taskustani paperin.
Siihen otsaa hinkkasin.
Katsoin tarkemmin tuota märkää, rutattua kasaa
huomasin jotain kamalaa...

Oli ihoni irrallaan
paperissa selällään
pää poies syöpyy
nyt kun tarpeeksi
ääressä koneen yöpyy

Tälle on tultava
ajattelin loppu
heti nyt eikä
15. päivä

Totuushan, kuten tiedosto kertoo, on kuitenkin nimeomaan tuolla ulkona.
Niinpä kirjauduin ulos galleriasta ja kynäristä.
Ja lähdin pihalle.
Oikesti.
Ulos.
->

Tapasin siellä hilkan punaisen
Kedolla kukkien
Ja hänen kanssaan kävelin kohti sirkusta
Pilliä viheltäen

Torvet jo siellä ilmaa halkoivat
Lapset posket pullollaan nauroivat
Pellet ihmiskuulina tykeistä lensivät
Eikä loppunut heti nähtävät

Vaan karnivaali kauneinkin taaksensa
voi kätkeä synkän salaisuuden
Kutsui teltta tuo tuomittu luoksensa,
ja tajusin pian sen kauheuden
joka sinne eksyjää odotti
Sinne hän sielunsa kadotti

Raotin verhoa varovasti.
Astuin askeleen alati arvaamattoman.
Näin naisen nyrikki nyrjällään,
miehen rajut ranteet.

Mies liikkui luikerrelle lähemmäksi,
sormeaan heilutti merkiksi.
Astuin askeleen alttarille
huomasin hopeisen hahmon.
Parkaisin kovaakin kovemmin,
hopeinen valo valkeni.

Sitten pyörryin ja
aamulla varhain härän tapasin

Se oli hämärä härkä ja se härän pyllyä
heitteli ja lauleli "on pakarat nää
irrallaan". Melkoinen jonglööri.
Aikani katseltuani, tunnin tuhlattuani
päätin poistua ja paikalta haihtua.
Oven jälleen ulos avatessani ajattelin
millainen mahtaa seuraava olla skenaario vapaaäly mnea juodun tousta ovsta ulso as.t..uta.

Olin pyörtynyt kerran, nyt sen uudelleen tein.
Ei ulkona odottanut maailma tuttu,
oli kadonnut taivas ja moni muukin juttu.
Kirottujen sielut tanssivat ja nauroivat.
Oli sirkus tuo minutkin napannut,
kadotukseenko oli henkeni pudonnut?
Silloin näin sen. SEN. Klovnin kamalan.
Se nauroi, mutta naurua se ei ollut.
Tuo kamala,
raastava ruokapöytä.

Teemaa teemaaa!
Huutavat sissarit sisätiloissa.
Kehtaa nauraa, kehtaa valittaa.
Vittuakos ne mun mausta mitään tietää.
Päällään on uutta villaa vaan silti näyttäis kun hän vain sisällään pelleä grillais.

Tehkää nyt jotain!

Pelle pyöri vartaassa, jeee, wiii!
Oksensin sammakon siinä samassa, Purb.
Mitä helvettiä,
kultainen kökkö, mikä se on, mitä sillä tekee?
Puraisin sitä, ja kauas jäi klovnivarras!
Gabuum...

Siitäkin huolimatta
ikävä kyllä on todettava,
klovnin maku jättää toivomisen varaa.
Sinapinkin kera maistuu lähinnä
pienten lasten kyyneliltä.
Seuraavana listalla:
Unohdettua rock-tähteä


Ville Kuhmo, go ->

Kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi!

Muistan kerran kun pienenä poikana, en ollut ehtinyt syntyäkään
Lauloi äitini minulle laulun, se hältä lopulta räjäytti pään!

Lumoutuneena tuon laulun voimasta
ryömin esiin kosteasta kätköstä.

Ulkona oli niin
kylmää ja kirkasta.
Ilmassa virtasi
tuoksuja maailmasta.
Tämän on oltava
elämää ajattelin.
kunnes huomasin
äitini räjähtäneen pään.

Kirkasta ja kosteaa
Tulista ja tummuvaa
On pään tuotosvoima tää

Mikä on maailman julmuuden ja jakoisuuden hinta
Ei pysy verettömänä ees asvaltin pinta

Asvaltin, joka nyt punaisena kiiltää, äitini aivonesteistä
Asvaltin, jossa lakaistavaa riittää, äitini laulun toimesta.

Äiti oli kaunis
Äiti oli reipas
Äiti oli pullantuoksuinen.

Pulla on hyvää
ilman sitä elämä olisi pelkkää
hylaa (http://en.wikipedia.org/wiki/Hyla)

Äidin silmät tuijottivat minua tienpinnasta vihreänä.
Nostin toisen niistä käteeni ja silmä sanoi minulle:
Mene ja tiedä!
Tuhoa maasta Hyla-pullaa

Hyvinkin Yltiömäisen Lipevää Alikulkua

Tiesin nyt
mitä tehtävä on
ja vaikka sieluni paloi
olin huoleton.
Empimättä enempää
ilman aatosta syvempää,
pakkasin laukkuni
ja juotin hevoseni.
Latasin kiväärini
ja teroitin kirveeni.

Ja niin kultaisen aamuauringon vielä synkkien, teräväreunaisten vuorien takana piileskellessä nousin ratsaille aloittaakseni loputtoman taipaleen täyttymystään huutaen vaativan tehtäväni ajamana kohti tuntematonta, synkkää, paheellista, kirkuvan kimeän happaman terveellistä, vähäkalorista ja ruokavammaisia paapovaa maailmaa.

Tapasin matkalla vanhan viisaan kojootin.
Kojootti kirkui kamalasti:
Mitä sitä siinä salakavalasti matkustat maillani, ryhdy taistoon jos rohkenet mailleni astua!

Vedin miekan, sivalsin ja kuulin ulahduksen.
Kojootti makasi maassa ketarat suorassa.
Hyvä veli, mieti mitä teet, senkin silakka!

Kuollut se ei, ketale, kumminkaan
vaikka hengettä makasikin aloillaan.
Kuin haudan takaa kostaen
kohotti kojootti kämmenen.
Maa järisi!
Kiviä putoili kuin rakeita keväisen kuuron aikana.
Pakenin luolaan huutaen
maan alle tuota koiraa kiroten!

Empä päätynytkään luolaan mihin vaan, vaan aitoon peliluolaan
Sieraimeni täyttyivät pian hajusta hien ja sormeni tunsivat jo kaipauksen
Löytyi halu, löytyi vehkeet
Kelkkaan muoviseen asettelin varovasti levyn jaloimman
Sen pintaan siloiseen oli kirjoitettu nuo maagiset sanat...

..., cee äs
Siinä minä pelailin
frägitin ja häsläsin
lopulta aloin wineen
kun otsaan tarttui hikee..

Tempaisin taskustani paperin.
Siihen otsaa hinkkasin.
Katsoin tarkemmin tuota märkää, rutattua kasaa
huomasin jotain kamalaa...

Oli ihoni irrallaan
paperissa selällään
pää poies syöpyy
nyt kun tarpeeksi
ääressä koneen yöpyy

Tälle on tultava
ajattelin loppu
heti nyt eikä
15. päivä

Totuushan, kuten tiedosto kertoo, on kuitenkin nimeomaan tuolla ulkona.
Niinpä kirjauduin ulos galleriasta ja kynäristä.
Ja lähdin pihalle.
Oikesti.
Ulos.
->

Tapasin siellä hilkan punaisen
Kedolla kukkien
Ja hänen kanssaan kävelin kohti sirkusta
Pilliä viheltäen

Torvet jo siellä ilmaa halkoivat
Lapset posket pullollaan nauroivat
Pellet ihmiskuulina tykeistä lensivät
Eikä loppunut heti nähtävät

Vaan karnivaali kauneinkin taaksensa
voi kätkeä synkän salaisuuden
Kutsui teltta tuo tuomittu luoksensa,
ja tajusin pian sen kauheuden
joka sinne eksyjää odotti
Sinne hän sielunsa kadotti

Raotin verhoa varovasti.
Astuin askeleen alati arvaamattoman.
Näin naisen nyrikki nyrjällään,
miehen rajut ranteet.

Mies liikkui luikerrelle lähemmäksi,
sormeaan heilutti merkiksi.
Astuin askeleen alttarille
huomasin hopeisen hahmon.
Parkaisin kovaakin kovemmin,
hopeinen valo valkeni.

Sitten pyörryin ja
aamulla varhain härän tapasin

Se oli hämärä härkä ja se härän pyllyä
heitteli ja lauleli "on pakarat nää
irrallaan". Melkoinen jonglööri.
Aikani katseltuani, tunnin tuhlattuani
päätin poistua ja paikalta haihtua.
Oven jälleen ulos avatessani ajattelin
millainen mahtaa seuraava olla skenaario vapaaäly mnea juodun tousta ovsta ulso as.t..uta.

Olin pyörtynyt kerran, nyt sen uudelleen tein.
Ei ulkona odottanut maailma tuttu,
oli kadonnut taivas ja moni muukin juttu.
Kirottujen sielut tanssivat ja nauroivat.
Oli sirkus tuo minutkin napannut,
kadotukseenko oli henkeni pudonnut?
Silloin näin sen. SEN. Klovnin kamalan.
Se nauroi, mutta naurua se ei ollut.
Tuo kamala,
raastava
NAURU.

Josko Nasse M. Pappa jatkaisi?

Kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi!

Muistan kerran kun pienenä poikana, en ollut ehtinyt syntyäkään
Lauloi äitini minulle laulun, se hältä lopulta räjäytti pään!

Lumoutuneena tuon laulun voimasta
ryömin esiin kosteasta kätköstä.

Ulkona oli niin
kylmää ja kirkasta.
Ilmassa virtasi
tuoksuja maailmasta.
Tämän on oltava
elämää ajattelin.
kunnes huomasin
äitini räjähtäneen pään.

Kirkasta ja kosteaa
Tulista ja tummuvaa
On pään tuotosvoima tää

Mikä on maailman julmuuden ja jakoisuuden hinta
Ei pysy verettömänä ees asvaltin pinta

Asvaltin, joka nyt punaisena kiiltää, äitini aivonesteistä
Asvaltin, jossa lakaistavaa riittää, äitini laulun toimesta.

Äiti oli kaunis
Äiti oli reipas
Äiti oli pullantuoksuinen.

Pulla on hyvää
ilman sitä elämä olisi pelkkää
hylaa (http://en.wikipedia.org/wiki/Hyla)

Äidin silmät tuijottivat minua tienpinnasta vihreänä.
Nostin toisen niistä käteeni ja silmä sanoi minulle:
Mene ja tiedä!
Tuhoa maasta Hyla-pullaa

Hyvinkin Yltiömäisen Lipevää Alikulkua

Tiesin nyt
mitä tehtävä on
ja vaikka sieluni paloi
olin huoleton.
Empimättä enempää
ilman aatosta syvempää,
pakkasin laukkuni
ja juotin hevoseni.
Latasin kiväärini
ja teroitin kirveeni.

Ja niin kultaisen aamuauringon vielä synkkien, teräväreunaisten vuorien takana piileskellessä nousin ratsaille aloittaakseni loputtoman taipaleen täyttymystään huutaen vaativan tehtäväni ajamana kohti tuntematonta, synkkää, paheellista, kirkuvan kimeän happaman terveellistä, vähäkalorista ja ruokavammaisia paapovaa maailmaa.

Tapasin matkalla vanhan viisaan kojootin.
Kojootti kirkui kamalasti:
Mitä sitä siinä salakavalasti matkustat maillani, ryhdy taistoon jos rohkenet mailleni astua!

Vedin miekan, sivalsin ja kuulin ulahduksen.
Kojootti makasi maassa ketarat suorassa.
Hyvä veli, mieti mitä teet, senkin silakka!

Kuollut se ei, ketale, kumminkaan
vaikka hengettä makasikin aloillaan.
Kuin haudan takaa kostaen
kohotti kojootti kämmenen.
Maa järisi!
Kiviä putoili kuin rakeita keväisen kuuron aikana.
Pakenin luolaan huutaen
maan alle tuota koiraa kiroten!

Empä päätynytkään luolaan mihin vaan, vaan aitoon peliluolaan
Sieraimeni täyttyivät pian hajusta hien ja sormeni tunsivat jo kaipauksen
Löytyi halu, löytyi vehkeet
Kelkkaan muoviseen asettelin varovasti levyn jaloimman
Sen pintaan siloiseen oli kirjoitettu nuo maagiset sanat...

..., cee äs
Siinä minä pelailin
frägitin ja häsläsin
lopulta aloin wineen
kun otsaan tarttui hikee..

Tempaisin taskustani paperin.
Siihen otsaa hinkkasin.
Katsoin tarkemmin tuota märkää, rutattua kasaa
huomasin jotain kamalaa...

Oli ihoni irrallaan
paperissa selällään
pää poies syöpyy
nyt kun tarpeeksi
ääressä koneen yöpyy

Tälle on tultava
ajattelin loppu
heti nyt eikä
15. päivä

Totuushan, kuten tiedosto kertoo, on kuitenkin nimeomaan tuolla ulkona.
Niinpä kirjauduin ulos galleriasta ja kynäristä.
Ja lähdin pihalle.
Oikesti.
Ulos.
->

Tapasin siellä hilkan punaisen
Kedolla kukkien
Ja hänen kanssaan kävelin kohti sirkusta
Pilliä viheltäen

Torvet jo siellä ilmaa halkoivat
Lapset posket pullollaan nauroivat
Pellet ihmiskuulina tykeistä lensivät
Eikä loppunut heti nähtävät

Vaan karnivaali kauneinkin taaksensa
voi kätkeä synkän salaisuuden
Kutsui teltta tuo tuomittu luoksensa,
ja tajusin pian sen kauheuden
joka sinne eksyjää odotti
Sinne hän sielunsa kadotti

Ja Ansku Bansku Pomppis Pompompoo voi jatkaa!

Kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi!

Muistan kerran kun pienenä poikana, en ollut ehtinyt syntyäkään
Lauloi äitini minulle laulun, se hältä lopulta räjäytti pään!

Lumoutuneena tuon laulun voimasta
ryömin esiin kosteasta kätköstä.

Ulkona oli niin
kylmää ja kirkasta.
Ilmassa virtasi
tuoksuja maailmasta.
Tämän on oltava
elämää ajattelin.
kunnes huomasin
äitini räjähtäneen pään.

Kirkasta ja kosteaa
Tulista ja tummuvaa
On pään tuotosvoima tää

Mikä on maailman julmuuden ja jakoisuuden hinta
Ei pysy verettömänä ees asvaltin pinta

Asvaltin, joka nyt punaisena kiiltää, äitini aivonesteistä
Asvaltin, jossa lakaistavaa riittää, äitini laulun toimesta.

Äiti oli kaunis
Äiti oli reipas
Äiti oli pullantuoksuinen.

Pulla on hyvää
ilman sitä elämä olisi pelkkää
hylaa (http://en.wikipedia.org/wiki/Hyla)

Äidin silmät tuijottivat minua tienpinnasta vihreänä.
Nostin toisen niistä käteeni ja silmä sanoi minulle:
Mene ja tiedä!
Tuhoa maasta Hyla-pullaa

Hyvinkin Yltiömäisen Lipevää Alikulkua

Tiesin nyt
mitä tehtävä on
ja vaikka sieluni paloi
olin huoleton.
Empimättä enempää
ilman aatosta syvempää,
pakkasin laukkuni
ja juotin hevoseni.
Latasin kiväärini
ja teroitin kirveeni.

Ja niin kultaisen aamuauringon vielä synkkien, teräväreunaisten vuorien takana piileskellessä nousin ratsaille aloittaakseni loputtoman taipaleen täyttymystään huutaen vaativan tehtäväni ajamana kohti tuntematonta, synkkää, paheellista, kirkuvan kimeän happaman terveellistä, vähäkalorista ja ruokavammaisia paapovaa maailmaa.

Tapasin matkalla vanhan viisaan kojootin.
Kojootti kirkui kamalasti:
Mitä sitä siinä salakavalasti matkustat maillani, ryhdy taistoon jos rohkenet mailleni astua!

Vedin miekan, sivalsin ja kuulin ulahduksen.
Kojootti makasi maassa ketarat suorassa.
Hyvä veli, mieti mitä teet, senkin silakka!

Kuollut se ei, ketale, kumminkaan
vaikka hengettä makasikin aloillaan.
Kuin haudan takaa kostaen
kohotti kojootti kämmenen.
Maa järisi!
Kiviä putoili kuin rakeita keväisen kuuron aikana.
Pakenin luolaan huutaen
maan alle tuota koiraa kiroten!


Heitän tästä taas pallon Nasselle!

Kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi!

Muistan kerran kun pienenä poikana, en ollut ehtinyt syntyäkään
Lauloi äitini minulle laulun, se hältä lopulta räjäytti pään!

Lumoutuneena tuon laulun voimasta
ryömin esiin kosteasta kätköstä.

Ulkona oli niin
kylmää ja kirkasta.
Ilmassa virtasi
tuoksuja maailmasta.
Tämän on oltava
elämää ajattelin.
kunnes huomasin
äitini räjähtäneen pään.

Kirkasta ja kosteaa
Tulista ja tummuvaa
On pään tuotosvoima tää

Mikä on maailman julmuuden ja jakoisuuden hinta
Ei pysy verettömänä ees asvaltin pinta

Asvaltin, joka nyt punaisena kiiltää, äitini aivonesteistä
Asvaltin, jossa lakaistavaa riittää, äitini laulun toimesta.

Äiti oli kaunis
Äiti oli reipas
Äiti oli pullantuoksuinen.


Kyy, GO FOR IT!

UUSI HAUSKA SEIKKAILU! Kun viimeksi kehitettiin tarina jonka kuluessa yksi jos toinenkin osanottaja osoitti riimittelijän kykynsä, niin kehitetään nyt RUNO/LAULU! Tässä pari ensimmäistä lainia ja sen nimi on:

Kaikki mihin kosken muuttuu kullaksi!

Muistan kerran kun pienenä poikana, en ollut ehtinyt syntyäkään
Lauloi äitini minulle laulun, se hältä lopulta räjäytti pään!


ANTAA PALAA, hippula! Jatka niin paljon kun hotsittaa.

Olipa kerran pieni mustiin pukeutuva tyttö, joka asui pienessä mustassa veneessä keskellä Aurajokea. Tyttö eleli yksinään vain tv seuranaan, sillä hän ei pitänyt muista ihmisistä. Tyttö oli varsin tyytyväinen laatusarjojen aikatauluttamaan elämäänsä. Mutta eräänä aamuna matkalla Siwaan tuo tyttö (oikealta nimeltään Annastiina, mutta hän halusi ystäviensä, joita hänellä tosin ei ollut, kutsuvan häntä nimellä Dark Ravenheart) huomaamattaan, synkkiin goottiajatuksiinsa uppoutuneena, tönäisi jalkansa syrjällä pienen pientä, viatonta sorsanpoikaa. Sorsa joutui tästä tietenkin täydellisen paniikin valtaan ja alkoi päästellä kurkustaan mitä ihmeellisempiä ääniä ja Annastiinan suureksi yllätykseksi myös selkeitä kirosanoja. "Vittuako siinä tönit?" rääkäisi pieni sorsis ja mulkoili Annastiinaa kuin pahemmankin teiniangstin vallassa. Annastiina havahtui synkistä ajatuksistaan ja katsoi ihmeissään jalkoihinsa. Mutta kas kummaa! Olio, joka aluksi oli vaikuttanut pienen pieneltä viattomalta sorsanpoikaselta olikin ruma karvainen menninkäinen sorsapuvussa!
Annastiina ei ollut uskoa silmiään. Hänen vampyyrien, verisien tikareiden ja demonien turruttama goottimielensä ei ollut koskaan joutunut käsittelemään mitään niin hirveää.
Menninkäinen tuijotti häntä edelleen kysyvästi sorsapukunsa sisältä. Annastiinan käsi hakeutui kuin vaistomaisesti mustan takin alle piilotetulle, "Headless Zombie"-nettikaupasta tilatulle goottiveitselle...
Annastiina sai kuitenkin yllätyksekseen huomata veitsen sielua riipivän poissaolon. Sen sijaan mustan takin uumenista hänen hentoon käteensä tarttui pussillinen nallekarkkeja. Tilanteen aiheuttaman pehmopaniikin edessä Miss Dark Ravenheart löysi itsensä tilanteesta, josta hänen vanhempansa olivat rukoilleet viimeiset pari vuotta.. Hän ojensi pussia kohti menninkäistä ja hänen verenpunaisiksi maalattujen huulien välistä pääsi hennolla äänellä kaksi pientä sanaa: alea jacta est. Hänet valtasi kummallinen olo, ihan kuin kakkosesta olisi tullut kolmonen. Miten voi sanoa kolme sanaa, jos pyydetään kahta? Ehkä tämä on enne jostain tulevasta, jostain pahasta. Liittyykö nallekarkit mahdollisesti tulevaan?
Mutta Annastiinan pohtiessa näitä syviä kysymyksiä, ehti menninkäinen puikkelehtia pakoon ja hän jäi vaille vastauksia.

Annastiinaa jäi kuitenkin kohtaaminen menninkäisen kanssa vaivaamaan ja hän suoritti varmuudenvuoksi muutaman suojeluriitin ja uhrasi vielä erittäin harvinaisen, lähes sukupuuttoon kuolemassa olevan lammasrodun toiseksi viimeisen elossa olevan pässin. Hän joutui kuitenkin hukuttamaan sen vessanpönttöön, sillä kaikki uhriveitset olivat teroituksessa.

Tämä pieni poikkeus uhrausmenoissa tuli kuitenkin osoittautumaan suureksi virheeksi. Sillä neljäntenä iltana menninkäisen tapaamisesta, Annastiinan ollessa yksin kotonaan keskellä Aurajokea, hän kuuli keittiöstä outoa kolinaa, kuin luun iskeytymistä puuta vasten. Hän laski sylistään paperit, joihin hän oli piirrellyt muinaisia norjalaisia pakanariimuja taannoisesta uhrauksesta ylijääneellä verisellä WC-pönttö-vedellä, ja asteli kohti keittiötä. Keittiössä kaikki oli kuten aina ennenkin: vuohenkallosta koverrettu veitsiteline, teroituksesta palanneine veitsineen, istui nurkassa mikroaaltouunin vieressä ja japanilaisia vampyyribändejä esittävät julisteet irvistelivät yhä seinillä. Kolina tuntui kuuluvan lieden yläpuolella oleilevasta astiakaapista. Annastiina raotti kaapin ovea ja kirkaisi kuten naissankarit kaikissa hänen näkemissään vamppyyrielokuvissa. Eikä ihme, sillä kaapissa odotti kammottava yllätys! Uhrimenojen ylijäämälle, veriselle pässin päälle oli kasvanut kolmas sarvi keskelle päätä. Vihaten itseään Annastiina antoi periksi heikkoudelleen ja pyörtyi. Mutta juuri ennen kuin kaikki musteni hänen silmissään hän näki, että liedellä muhineeseen maksalaatikkoon oltiin koskettu ja kuten kaikki tiedämme, se on hapankaalin ohella menninkäisten mieliruokaa.

Mutta aamulla herätessään sai Annastiina kokea elämänsä yllätyksen. Pluton pinta ei näyttänyt lainkaan sellaiselta kuin se 4D-dokumentin luotainkuvissa oli vaikuttanut. Se oli vihreä. Oliivinvihreä. Maasto oli karua ja kivikkoista. Ilma oli ohutta, mutta hengityskelpoista. Menninkäiset tanssivat kauempana ringissä suuren sinisen nuotion ympärillä. Tanssiessaan ne lauloivat kolkkoa, sydäntäriipivää melodiaa yhden paukuttaessa tahtia luisella rummulla. Annastiina yritti nousta, mutta hänen jalkansa eivät tahtoneet liikkua. Hädissään hän rukoili avukseen kaikkia tuntemiaan pakanajumalia. Vain yksi neljästätoista vastasi, ja sekin käski pirullisesti nauraen leikata hiukset ja hankkia työpaikan. Annastiinan pieni ja synkeä goottimieli alkoi hyvin nopeasti, mutta erittäin varmasti ahdistua rankasti huolimatta siitä, että vielä teini-ikäisenä tämä oli ollut yksi hänen suurimmista haave-skenaarioistaan. "Perkeleen ironista", ajatteli Annastiina yrittäessään yhä potkia jalkojaan liikkeelle. Hetken aikaa ähkittyään hän tajusi, että luisen rummun kumina oli lakannut, ja nuotion ympärillä tanssineet menninkäiset olivat kaikki, ilmeisesti vasta hänet huomanneina, kääntyneet katsomaan hänen avutonta pyristelyään. Annastiina tarrasi paniikissa ensimmäiseen käteensä sattuneeseen esineeseen, joka ei-niin-yllättäen sattui olemaan oliivinvihreä kivenlohkare. Hän heristi sitä uhmakkaasti lähimmäksi uskaltautuneelle, muita karvaisemmalle menninkäiselle. Annastiina herkisti jo lihaksensa äärimmäiseen tonukseen, mutta mennikäinen ei käynytkään hänen kimppuunsa vaan laittoi peukalonsa sieraimiinsa. Pian Annastiinan silmät saivat jälleen todistaa yhtä elämänsä psykedeelisintä näkyä: menninkäinen rupesi haukkomaan ilmaa sisäänsä, puhaltaen itsestänsä 7*8 metrisen Michelin-ukon (vihreällä pintamaalilla varustettuna tosin). Refleksinomaisesti kivi sinkoutui irti Annastiinan kädestä kohti planeetan-saletisti-isointa kaveria kohti. Luonnollisesti kivi kimmahti örpelistä takaisin kuin fat-kid-from-the-bounce-castlesta. Uusi lentorata rikkoi kuitenkin kaikki nykyisen fysiikan maailmankuvan raamit ja sinkoutui suoraan kohti kuudetta olottuvuutta, mutta maailmankaikkeuden epätäydellisyyden takia se osuikin herra Kuusistoa eturaivoon 1600-luvun orjamarkkinoilla. Kivi sattui myös repäisemään aukon aika-avaruus -jatkumoon, ja Annastiina tiesi voivansa käyttää tätä pakotienä, joten hän manasi paikalle kaikista wannabe-goottien väritetystä vuosipainoksesta löytyvistä hirviöistä hirvittävimmän: kilon emmental-juuston painoisen, perunan näköinen, 27 levelisen, full battlearmorin omaava, axe-handling championin, rouva Räkärohmun (Mucusmountain) joka ei antanut armoe kellekkään. Virne naamalla Annastiina pakeni ulottuvuuksien välisestä reiästä ja katsoessaan taakseen hän näki kuinka koko maailma alkoi sortua pienen pieniin palasiin. Palaset olivat possunpunaisia aivan kuten siinä eräässä häälaulussa, jonka Anna Hanski tai joku muu yhtä kammottava laulaja jokus lauloi. Annastiina alkoi hyräilemään kyseistä laulua ja huomasi pian olevansa jossain kaukana ja etäällä sekä pukeutuneena kammottaviin neonvihreisiin spandexeihin. Sillä voi kauhistusten lintuinfluenssahäkki! Annastiina oli joutunut suoraan keskelle pahinta painajaistaan, alimpaan helvettiin, 80-luvulle. Tuo olkatoppausten, kreppirautojen ja purkkapopin aikakausihan merkitsee true-gootille samaa kuin pulsuille viinaveron korotus. "Gabba gabba hey, dude!", huutaa joku vihreätukkainen friikki ohi ajavan Mustangin sivuikkunasta. Samanlaisia autonrumiluksia ja kirkuvan neonvärisiä kaksijalkaisia parveili jokaisessa ilmansuunnassa. Annastiinasta alkoi hiljalleen tuntua osapuilleen samalta, kuin pienestä 2000-luvun goottitytöstä, joka yllättäen paiskataan ajan ja avaruuden halki alimman helvetin pohjan lävitse jonnekkin sanoinkuvaavamattoman syvälle. Toisinsanottuna; jos Annastiinasta edellisenä päivänä olikin tuntunut siltä ettei elämä voisi rankemmin viiltää, oli hänellä nyt oikein hyvät saumat kokea vitutuksen multihuipennus funktion arvolla 9*10^200.
Juuri kun hän oli luopumassa toivosta saada enään koskaan kuunnella "Godless Savage Garden"-albumia, taivas löi tulta ja maa repesi jalkojen alta. Ja silloin Anna heräsi lintujen lauluun, mukavassa kaksiossaam Töölänlahdella.

Viimeöinen painajainen oli selvästikkin ollut erittäinen intensiivinen, Anna tuumi, sillä hänen lilan värine öykerrastonsa oli täysin hiestä märkä. Hän huomasi myös oudon oliivinvihreän kiven pöydällä vesisängyn viressä. Silloin Annasta alkoi tuntua, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan ja rynnätessään olohuoneeseen hän huomasi pöydällä 1,25 metriä pitkän miekan ja kirjeen jonka kannessa luki suurilla punaisilla kirjaimilla: "A.A.". Annastiinan kädet yrittivät vaistomaisesti suorittaa kirjeen aukaisua tylppätekniikalla - kuitenkin huonoin tuloksin. Hän kokeili myös kirjeveistä, puukkoa, voiveistä ja jopa väliovea tukenutta kiilaa saamatta kuitenkaan edes pienintäkään jälkeä mystisesti suojeltuun kirjeeseen. Vanne alkoi pahasti kiristyä hänen päässään, kunnes kuin salaman iskusta se iski hänen silmiensä eteen ratkaisun: VATSAHAPOT! Annastiina suuntasi keittiöön ja alkoi toteuttaa hehkulampun lailla syttynyttä suunnitelmaansa. Hän leipoi kirjeen pitsan sisään, paistoi sitä noin 20 minuuttia 250 celsius-asteessa, antoi sen jäähtyä hetken ja haukkasi. Maku oli taivaallinen. Oli kuin hänen suussaan olisi järjestetty cocktail-kutsut, joiden kunniavieraana on Sami Graham ja illan artistina Popeda! Annastiina unohti itsensä muutamaksi hetkeksi pohdiskelemaan tätä metaforaa, mutta havahtui kun Pate Mustajärvi putosi humalapäissään lavalta jättäen alleen kolme keski-ikäistä, ylipainoista naista. Kirje oli saatava ulos! Ja ulos se myös tuli: Annastiina työnsi pöydällä lojuneen miekan kurkkuunsa, se lävisti kirjeen, ja Annastiina nykäisi. Kirje oli vapaa kuorestaan!

"Arvon neiti Ravenheart", kirje alkoi ja jatkui: "Toimitushäiriöistä johtuen emme valitettavasti voi uusia tilaustanne. Tuotteemme "Menninkäisfantasiat" on poistumassa katalogistamme. Tämä ilmoitus vapauttaa teidät kaikista velvoitteista Intergalaktisten Loisto-Unimatkojen suhteen.
Ystävällisin terveisin,
Timo Tamikkonen,
IgLU

P.S. Olkaa hyvä ja ottakaa yhteyttä, jos löydätte tuotevalikoimastamme jonkin toisen teitä ilahduttavan tuotteen. Viime yönä saittekin jo esimakua uusimmasta hitistämme "Gruuvit kasarit". "

Kirje tippui pöyristyneen Annastiinan käsistä, kun uutinen hiljaa upposi hänen tajuntaansa. Hänen kämmenensä alkoivat hiota ensioireina vieroitusoireista. Mistä Annastiina nyt saisi päivittäisen annoksensa karvaisia seksikkäitä menninkäisiä, kun luotettava toimittaja vuosien takaa hänet näin hylkäsi? Jätti kuin nalllin kalliolle, kuin... Ja silloin hän sen keksi! Oliivinvihreä kivi. Annastiina ryntäsi hakemaan kiven niin nopeasti kuin vain tiukalta pvc-vaatteiltaan pääsi ja istutti sen suureen mustaan kukkaruukkuun. Hän kasvattaisi ihkaoman menninkäisen! Siitä tulisi suuri, karvainen ja kaikki ruokainen. Mutta Annastiina tiesi...

Mullan valuessa Annastiinan sirojen sormien välistä kohti kukkaruukun pohjaa häneen tajuuntansa iski radion viranomaistiedotus: "..Saksasta on löytyneet ensimmäiset viruskannat menninkäisestä ihmiseen tarttuvasta menninkäiskuumeesta.." Samassa häneen iski paniikki ja ahdistus. Miten hän voisi ikinä elää vapaasti tämän jättimäisen menninkäisen kanssa, jos koko maailma olisi valmiina tuhoamaan nämä ihanat luontokappaleet pienen kuumenpoikasen takia? Hänen täytyis tehdä jotain parannuksia hänen suunnitelmaansa, niin parannuksia.. Par-annuksia...

"Nää kai parantaa minkä vaan", ajatteli Annastiina kaivaessaan lääkekaapista Ibumax-pakkauksen. Hän kylväisi ruukkuun lääkkeiden lisäksi myös huulirasvaa, laastareita ja jokakodin desinfiointi-ainetta. Menninkäisestä kasvaisi terve ja puhdas ja kaikkien rakastama.
Mutta mitä helvettiä?!? Oliivinvihreä kivi oli poissa! Multaakaan ei ruukussa enään ollut, lattia kyllä oli kuin navetassa. Näytti siltä kuin jotakin olisi noussut ruukusta... Annastiinan sydän alkoi hakata. "Ollos tervehditty!". sanoi siinä samassa nariseva ääni kaakosta Annastiinan takavasemmalta. Hätkähtäen Annastiina käännähti ympäri ja näki nyt edessään ilmielävän muumin. "Mitävittua?", sanoi Annastiina ja oli pitkän tovin kykenemätön muodostamaan parempaa toteamusta tilanteesta. Hiljaisuus katkesi kun hölmistynyt muumi lopulta kohotti kätensä, kuin tervehtiäkseen, ja sanoi ystävällisellä narisevalla äänellä "Mitävittua arvon neiti."

"Mi-TÄ VITTUA?!" toisti Annastiina, painottaen viimeistä 80% huudahduksensa jo ennestään varsin painokkaista tavuista. "Suonette anteeksi, ymmärrä en", lausui, ei, ikään kuin... LAULOI tuo pieni valkoinen pulska muumi. Eikä siinä kaikki. Laulahtelun lisäksi muumi TANSSI, tai oikeammin hypähteli jalalta toiselle virnistellen samalla leveää raiskaaja-paloittelusurmaajan virnettä. Annastiina ei saanut sanaa suustaan, kun muumi jo jatkoi: "Mä muumi olen, pyöreä. Sä tänne minut kutsua tahdoit, God'Larkin kivellä kutsuhuutoni jaoit." Samalla muumin hypähtely kiihtyi kiihtymistään. "Hy- hyvä on," aloitti Annastiina haparoiden. "Mitä sinä nyt sitten... niinkun... TEET täällä? Mitä varten sinut yleensä kutsutaan?" "Voi, neiti hyvä, tiedäkö et? Kun minut kutsut, maailmasta lopun teeee-eeeet!" lauloi muumi jatkuvasti massiivisemmalla äänellä. Yllättäen Annastiina huomasi ulkoa kajastaneen valon punertuneen. Hän huomasi myös pahaa enteilevien varjojen tanssivan seinillään. Hän huomasi myös muumin, joka ei näyttänyt niin leppoisan pulskalta ja valkealta. Sen silmissä paloivat infernaaliset liekit ja hännän pieni karvatupsu oli muuttunut teräviksi piikeiksi, joista roikkui LIHAA. Annastiina ehti juuri noteerata olennon jaloissa hajonneen kanasuikalepakkauksen, kun hänen hänen huomionsa jälleen tuo helvetin petoja ja takatukkia kauheamman muumin! Kimeästi vinkuen demonimuumi jatkoi yhä kiihtyvää pyörähtelyään keräten ympärilleen tuhoisan trombin. Viime hetkellä Annastiina ryntäsi ulos ja sitoi itsenä kiinni läheiseen puuhun käsiraudoilla, joita piti aina mukanaan varmuuden vuoksi. Ja juuri ajoissa! Viimeinen asia, jonka Annastiina näki ennen kuin yhä voimistuva ilmavirta tainnutti hänet, oli valtava virne paisuneen muumin kasvoilla, kun se seisoi Annastiinan talon raunioilla...
Tyyli muumin vaihtui nyt runoon, äänikin painui samalla siroks&heleeks.

'Annastiina Annastiina
Missä on noususuhdanne
Ei löydy kurvia ei kanttia

Kootkaa itsenne
Järjestäkää rivinne
Sokean lootuksen aika on koittanut

Kohdata meidän toisemme täytyy
Virta ja valkeus unissani lumeksi yhtyy
Sekularismi verestämme viimein iäksi kadotkoon!'

Tämän sanottuaan "muumi" ja pyörremyrsky katosivat silmänräpäyksessä.

Muutamaa tuntia myöhemmin Annastiina heräsi raapaisevaan ritinään, joka kuului viereisestä huoneesta. Huoneesta, jonka sisällöstä hänellä itsellään ei ollut hajuakaan. Jopa hänen sillä hetkellä asuttamansa huone oli täysin vieras. Seinät olivat värjäytyneet ilmeisesti kuivuneesta verestä. Katosta, joka oli monen metrin korkeudella, riippui hirtettyjä kasvottomia ruumiita. Seinien tapetointi oli monin paikoin repeytynyt ja sen raoista paistoi metallikehikko, jonka takaa kaikuivat tuhansien kidutettujen sielujen korviariipivät huudot. Annastiina ehti jo luulla kuolleensa ja päätyneensä goottimetallistien yksityisTaivaaseen, kun hän huomasi että huoneen neljästä seinästä yksi oli täysin normaali. Se oli tumman sininen ja sen keskellä oli suljettu puinen ovi. Se oli Annastiinan makuukamarin ovi.

Annastiina raotti ovea. Hän ei ehtinyt edes kirkaista kun sokaiseva valkoinen valo syöksähti hänen lävitseen ja viereiseen huoneeseen avautunut ulottuvuusrepeämä irroitti jokaisen hänen ruumiinsa atomin toisistaan, ja hajotti nekin aina vain pienemmiksi osiksi. Protoneiksi, neutroneiksi, elektroneiksi. Sitten kvarkeiksi. Sitten puhtaaksi ja nimettömäksi kauhuksi.

Maailmallamme oli nyt uudet hallitsijat. Ikuinen pimeys laskeutui päittemme ylle.

Olipa kerran pieni mustiin pukeutuva tyttö, joka asui pienessä mustassa veneessä keskellä Aurajokea. Tyttö eleli yksinään vain tv seuranaan, sillä hän ei pitänyt muista ihmisistä. Tyttö oli varsin tyytyväinen laatusarjojen aikatauluttamaan elämäänsä. Mutta eräänä aamuna matkalla Siwaan tuo tyttö (oikealta nimeltään Annastiina, mutta hän halusi ystäviensä, joita hänellä tosin ei ollut, kutsuvan häntä nimellä Dark Ravenheart) huomaamattaan, synkkiin goottiajatuksiinsa uppoutuneena, tönäisi jalkansa syrjällä pienen pientä, viatonta sorsanpoikaa. Sorsa joutui tästä tietenkin täydellisen paniikin valtaan ja alkoi päästellä kurkustaan mitä ihmeellisempiä ääniä ja Annastiinan suureksi yllätykseksi myös selkeitä kirosanoja. "Vittuako siinä tönit?" rääkäisi pieni sorsis ja mulkoili Annastiinaa kuin pahemmankin teiniangstin vallassa. Annastiina havahtui synkistä ajatuksistaan ja katsoi ihmeissään jalkoihinsa. Mutta kas kummaa! Olio, joka aluksi oli vaikuttanut pienen pieneltä viattomalta sorsanpoikaselta olikin ruma karvainen menninkäinen sorsapuvussa!
Annastiina ei ollut uskoa silmiään. Hänen vampyyrien, verisien tikareiden ja demonien turruttama goottimielensä ei ollut koskaan joutunut käsittelemään mitään niin hirveää.
Menninkäinen tuijotti häntä edelleen kysyvästi sorsapukunsa sisältä. Annastiinan käsi hakeutui kuin vaistomaisesti mustan takin alle piilotetulle, "Headless Zombie"-nettikaupasta tilatulle goottiveitselle...
Annastiina sai kuitenkin yllätyksekseen huomata veitsen sielua riipivän poissaolon. Sen sijaan mustan takin uumenista hänen hentoon käteensä tarttui pussillinen nallekarkkeja. Tilanteen aiheuttaman pehmopaniikin edessä Miss Dark Ravenheart löysi itsensä tilanteesta, josta hänen vanhempansa olivat rukoilleet viimeiset pari vuotta.. Hän ojensi pussia kohti menninkäistä ja hänen verenpunaisiksi maalattujen huulien välistä pääsi hennolla äänellä kaksi pientä sanaa: alea jacta est. Hänet valtasi kummallinen olo, ihan kuin kakkosesta olisi tullut kolmonen. Miten voi sanoa kolme sanaa, jos pyydetään kahta? Ehkä tämä on enne jostain tulevasta, jostain pahasta. Liittyykö nallekarkit mahdollisesti tulevaan?
Mutta Annastiinan pohtiessa näitä syviä kysymyksiä, ehti menninkäinen puikkelehtia pakoon ja hän jäi vaille vastauksia.

Annastiinaa jäi kuitenkin kohtaaminen menninkäisen kanssa vaivaamaan ja hän suoritti varmuudenvuoksi muutaman suojeluriitin ja uhrasi vielä erittäin harvinaisen, lähes sukupuuttoon kuolemassa olevan lammasrodun toiseksi viimeisen elossa olevan pässin. Hän joutui kuitenkin hukuttamaan sen vessanpönttöön, sillä kaikki uhriveitset olivat teroituksessa.

Tämä pieni poikkeus uhrausmenoissa tuli kuitenkin osoittautumaan suureksi virheeksi. Sillä neljäntenä iltana menninkäisen tapaamisesta, Annastiinan ollessa yksin kotonaan keskellä Aurajokea, hän kuuli keittiöstä outoa kolinaa, kuin luun iskeytymistä puuta vasten. Hän laski sylistään paperit, joihin hän oli piirrellyt muinaisia norjalaisia pakanariimuja taannoisesta uhrauksesta ylijääneellä verisellä WC-pönttö-vedellä, ja asteli kohti keittiötä. Keittiössä kaikki oli kuten aina ennenkin: vuohenkallosta koverrettu veitsiteline, teroituksesta palanneine veitsineen, istui nurkassa mikroaaltouunin vieressä ja japanilaisia vampyyribändejä esittävät julisteet irvistelivät yhä seinillä. Kolina tuntui kuuluvan lieden yläpuolella oleilevasta astiakaapista. Annastiina raotti kaapin ovea ja kirkaisi kuten naissankarit kaikissa hänen näkemissään vamppyyrielokuvissa. Eikä ihme, sillä kaapissa odotti kammottava yllätys! Uhrimenojen ylijäämälle, veriselle pässin päälle oli kasvanut kolmas sarvi keskelle päätä. Vihaten itseään Annastiina antoi periksi heikkoudelleen ja pyörtyi. Mutta juuri ennen kuin kaikki musteni hänen silmissään hän näki, että liedellä muhineeseen maksalaatikkoon oltiin koskettu ja kuten kaikki tiedämme, se on hapankaalin ohella menninkäisten mieliruokaa.

Mutta aamulla herätessään sai Annastiina kokea elämänsä yllätyksen. Pluton pinta ei näyttänyt lainkaan sellaiselta kuin se 4D-dokumentin luotainkuvissa oli vaikuttanut. Se oli vihreä. Oliivinvihreä. Maasto oli karua ja kivikkoista. Ilma oli ohutta, mutta hengityskelpoista. Menninkäiset tanssivat kauempana ringissä suuren sinisen nuotion ympärillä. Tanssiessaan ne lauloivat kolkkoa, sydäntäriipivää melodiaa yhden paukuttaessa tahtia luisella rummulla. Annastiina yritti nousta, mutta hänen jalkansa eivät tahtoneet liikkua. Hädissään hän rukoili avukseen kaikkia tuntemiaan pakanajumalia. Vain yksi neljästätoista vastasi, ja sekin käski pirullisesti nauraen leikata hiukset ja hankkia työpaikan. Annastiinan pieni ja synkeä goottimieli alkoi hyvin nopeasti, mutta erittäin varmasti ahdistua rankasti huolimatta siitä, että vielä teini-ikäisenä tämä oli ollut yksi hänen suurimmista haave-skenaarioistaan. "Perkeleen ironista", ajatteli Annastiina yrittäessään yhä potkia jalkojaan liikkeelle. Hetken aikaa ähkittyään hän tajusi, että luisen rummun kumina oli lakannut, ja nuotion ympärillä tanssineet menninkäiset olivat kaikki, ilmeisesti vasta hänet huomanneina, kääntyneet katsomaan hänen avutonta pyristelyään. Annastiina tarrasi paniikissa ensimmäiseen käteensä sattuneeseen esineeseen, joka ei-niin-yllättäen sattui olemaan oliivinvihreä kivenlohkare. Hän heristi sitä uhmakkaasti lähimmäksi uskaltautuneelle, muita karvaisemmalle menninkäiselle. Annastiina herkisti jo lihaksensa äärimmäiseen tonukseen, mutta mennikäinen ei käynytkään hänen kimppuunsa vaan laittoi peukalonsa sieraimiinsa. Pian Annastiinan silmät saivat jälleen todistaa yhtä elämänsä psykedeelisintä näkyä: menninkäinen rupesi haukkomaan ilmaa sisäänsä, puhaltaen itsestänsä 7*8 metrisen Michelin-ukon (vihreällä pintamaalilla varustettuna tosin). Refleksinomaisesti kivi sinkoutui irti Annastiinan kädestä kohti planeetan-saletisti-isointa kaveria kohti. Luonnollisesti kivi kimmahti örpelistä takaisin kuin fat-kid-from-the-bounce-castlesta. Uusi lentorata rikkoi kuitenkin kaikki nykyisen fysiikan maailmankuvan raamit ja sinkoutui suoraan kohti kuudetta olottuvuutta, mutta maailmankaikkeuden epätäydellisyyden takia se osuikin herra Kuusistoa eturaivoon 1600-luvun orjamarkkinoilla. Kivi sattui myös repäisemään aukon aika-avaruus -jatkumoon, ja Annastiina tiesi voivansa käyttää tätä pakotienä, joten hän manasi paikalle kaikista wannabe-goottien väritetystä vuosipainoksesta löytyvistä hirviöistä hirvittävimmän: kilon emmental-juuston painoisen, perunan näköinen, 27 levelisen, full battlearmorin omaava, axe-handling championin, rouva Räkärohmun (Mucusmountain) joka ei antanut armoe kellekkään. Virne naamalla Annastiina pakeni ulottuvuuksien välisestä reiästä ja katsoessaan taakseen hän näki kuinka koko maailma alkoi sortua pienen pieniin palasiin. Palaset olivat possunpunaisia aivan kuten siinä eräässä häälaulussa, jonka Anna Hanski tai joku muu yhtä kammottava laulaja jokus lauloi. Annastiina alkoi hyräilemään kyseistä laulua ja huomasi pian olevansa jossain kaukana ja etäällä sekä pukeutuneena kammottaviin neonvihreisiin spandexeihin. Sillä voi kauhistusten lintuinfluenssahäkki! Annastiina oli joutunut suoraan keskelle pahinta painajaistaan, alimpaan helvettiin, 80-luvulle. Tuo olkatoppausten, kreppirautojen ja purkkapopin aikakausihan merkitsee true-gootille samaa kuin pulsuille viinaveron korotus. "Gabba gabba hey, dude!", huutaa joku vihreätukkainen friikki ohi ajavan Mustangin sivuikkunasta. Samanlaisia autonrumiluksia ja kirkuvan neonvärisiä kaksijalkaisia parveili jokaisessa ilmansuunnassa. Annastiinasta alkoi hiljalleen tuntua osapuilleen samalta, kuin pienestä 2000-luvun goottitytöstä, joka yllättäen paiskataan ajan ja avaruuden halki alimman helvetin pohjan lävitse jonnekkin sanoinkuvaavamattoman syvälle. Toisinsanottuna; jos Annastiinasta edellisenä päivänä olikin tuntunut siltä ettei elämä voisi rankemmin viiltää, oli hänellä nyt oikein hyvät saumat kokea vitutuksen multihuipennus funktion arvolla 9*10^200.
Juuri kun hän oli luopumassa toivosta saada enään koskaan kuunnella "Godless Savage Garden"-albumia, taivas löi tulta ja maa repesi jalkojen alta. Ja silloin Anna heräsi lintujen lauluun, mukavassa kaksiossaam Töölänlahdella.

Viimeöinen painajainen oli selvästikkin ollut erittäinen intensiivinen, Anna tuumi, sillä hänen lilan värine öykerrastonsa oli täysin hiestä märkä. Hän huomasi myös oudon oliivinvihreän kiven pöydällä vesisängyn viressä. Silloin Annasta alkoi tuntua, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan ja rynnätessään olohuoneeseen hän huomasi pöydällä 1,25 metriä pitkän miekan ja kirjeen jonka kannessa luki suurilla punaisilla kirjaimilla: "A.A.". Annastiinan kädet yrittivät vaistomaisesti suorittaa kirjeen aukaisua tylppätekniikalla - kuitenkin huonoin tuloksin. Hän kokeili myös kirjeveistä, puukkoa, voiveistä ja jopa väliovea tukenutta kiilaa saamatta kuitenkaan edes pienintäkään jälkeä mystisesti suojeltuun kirjeeseen. Vanne alkoi pahasti kiristyä hänen päässään, kunnes kuin salaman iskusta se iski hänen silmiensä eteen ratkaisun: VATSAHAPOT! Annastiina suuntasi keittiöön ja alkoi toteuttaa hehkulampun lailla syttynyttä suunnitelmaansa. Hän leipoi kirjeen pitsan sisään, paistoi sitä noin 20 minuuttia 250 celsius-asteessa, antoi sen jäähtyä hetken ja haukkasi. Maku oli taivaallinen. Oli kuin hänen suussaan olisi järjestetty cocktail-kutsut, joiden kunniavieraana on Sami Graham ja illan artistina Popeda! Annastiina unohti itsensä muutamaksi hetkeksi pohdiskelemaan tätä metaforaa, mutta havahtui kun Pate Mustajärvi putosi humalapäissään lavalta jättäen alleen kolme keski-ikäistä, ylipainoista naista. Kirje oli saatava ulos! Ja ulos se myös tuli: Annastiina työnsi pöydällä lojuneen miekan kurkkuunsa, se lävisti kirjeen, ja Annastiina nykäisi. Kirje oli vapaa kuorestaan!

"Arvon neiti Ravenheart", kirje alkoi ja jatkui: "Toimitushäiriöistä johtuen emme valitettavasti voi uusia tilaustanne. Tuotteemme "Menninkäisfantasiat" on poistumassa katalogistamme. Tämä ilmoitus vapauttaa teidät kaikista velvoitteista Intergalaktisten Loisto-Unimatkojen suhteen.
Ystävällisin terveisin,
Timo Tamikkonen,
IgLU

P.S. Olkaa hyvä ja ottakaa yhteyttä, jos löydätte tuotevalikoimastamme jonkin toisen teitä ilahduttavan tuotteen. Viime yönä saittekin jo esimakua uusimmasta hitistämme "Gruuvit kasarit". "

Kirje tippui pöyristyneen Annastiinan käsistä, kun uutinen hiljaa upposi hänen tajuntaansa. Hänen kämmenensä alkoivat hiota ensioireina vieroitusoireista. Mistä Annastiina nyt saisi päivittäisen annoksensa karvaisia seksikkäitä menninkäisiä, kun luotettava toimittaja vuosien takaa hänet näin hylkäsi? Jätti kuin nalllin kalliolle, kuin... Ja silloin hän sen keksi! Oliivinvihreä kivi. Annastiina ryntäsi hakemaan kiven niin nopeasti kuin vain tiukalta pvc-vaatteiltaan pääsi ja istutti sen suureen mustaan kukkaruukkuun. Hän kasvattaisi ihkaoman menninkäisen! Siitä tulisi suuri, karvainen ja kaikki ruokainen. Mutta Annastiina tiesi...

Mullan valuessa Annastiinan sirojen sormien välistä kohti kukkaruukun pohjaa häneen tajuuntansa iski radion viranomaistiedotus: "..Saksasta on löytyneet ensimmäiset viruskannat menninkäisestä ihmiseen tarttuvasta menninkäiskuumeesta.." Samassa häneen iski paniikki ja ahdistus. Miten hän voisi ikinä elää vapaasti tämän jättimäisen menninkäisen kanssa, jos koko maailma olisi valmiina tuhoamaan nämä ihanat luontokappaleet pienen kuumenpoikasen takia? Hänen täytyis tehdä jotain parannuksia hänen suunnitelmaansa, niin parannuksia.. Par-annuksia...

"Nää kai parantaa minkä vaan", ajatteli Annastiina kaivaessaan lääkekaapista Ibumax-pakkauksen. Hän kylväisi ruukkuun lääkkeiden lisäksi myös huulirasvaa, laastareita ja jokakodin desinfiointi-ainetta. Menninkäisestä kasvaisi terve ja puhdas ja kaikkien rakastama.
Mutta mitä helvettiä?!? Oliivinvihreä kivi oli poissa! Multaakaan ei ruukussa enään ollut, lattia kyllä oli kuin navetassa. Näytti siltä kuin jotakin olisi noussut ruukusta... Annastiinan sydän alkoi hakata. "Ollos tervehditty!". sanoi siinä samassa nariseva ääni kaakosta Annastiinan takavasemmalta. Hätkähtäen Annastiina käännähti ympäri ja näki nyt edessään ilmielävän muumin. "Mitävittua?", sanoi Annastiina ja oli pitkän tovin kykenemätön muodostamaan parempaa toteamusta tilanteesta. Hiljaisuus katkesi kun hölmistynyt muumi lopulta kohotti kätensä, kuin tervehtiäkseen, ja sanoi ystävällisellä narisevalla äänellä "Mitävittua arvon neiti."

"Mi-TÄ VITTUA?!" toisti Annastiina, painottaen viimeistä 80% huudahduksensa jo ennestään varsin painokkaista tavuista. "Suonette anteeksi, ymmärrä en", lausui, ei, ikään kuin... LAULOI tuo pieni valkoinen pulska muumi. Eikä siinä kaikki. Laulahtelun lisäksi muumi TANSSI, tai oikeammin hypähteli jalalta toiselle virnistellen samalla leveää raiskaaja-paloittelusurmaajan virnettä. Annastiina ei saanut sanaa suustaan, kun muumi jo jatkoi: "Mä muumi olen, pyöreä. Sä tänne minut kutsua tahdoit, God'Larkin kivellä kutsuhuutoni jaoit." Samalla muumin hypähtely kiihtyi kiihtymistään. "Hy- hyvä on," aloitti Annastiina haparoiden. "Mitä sinä nyt sitten... niinkun... TEET täällä? Mitä varten sinut yleensä kutsutaan?" "Voi, neiti hyvä, tiedäkö et? Kun minut kutsut, maailmasta lopun teeee-eeeet!" lauloi muumi jatkuvasti massiivisemmalla äänellä. Yllättäen Annastiina huomasi ulkoa kajastaneen valon punertuneen. Hän huomasi myös pahaa enteilevien varjojen tanssivan seinillään. Hän huomasi myös muumin, joka ei näyttänyt niin leppoisan pulskalta ja valkealta...



Go, hippis!

Olipa kerran pieni mustiin pukeutuva tyttö, joka asui pienessä mustassa veneessä keskellä Aurajokea. Tyttö eleli yksinään vain tv seuranaan, sillä hän ei pitänyt muista ihmisistä. Tyttö oli varsin tyytyväinen laatusarjojen aikatauluttamaan elämäänsä. Mutta eräänä aamuna matkalla Siwaan tuo tyttö (oikealta nimeltään Annastiina, mutta hän halusi ystäviensä, joita hänellä tosin ei ollut, kutsuvan häntä nimellä Dark Ravenheart) huomaamattaan, synkkiin goottiajatuksiinsa uppoutuneena, tönäisi jalkansa syrjällä pienen pientä, viatonta sorsanpoikaa. Sorsa joutui tästä tietenkin täydellisen paniikin valtaan ja alkoi päästellä kurkustaan mitä ihmeellisempiä ääniä ja Annastiinan suureksi yllätykseksi myös selkeitä kirosanoja. "Vittuako siinä tönit?" rääkäisi pieni sorsis ja mulkoili Annastiinaa kuin pahemmankin teiniangstin vallassa. Annastiina havahtui synkistä ajatuksistaan ja katsoi ihmeissään jalkoihinsa. Mutta kas kummaa! Olio, joka aluksi oli vaikuttanut pienen pieneltä viattomalta sorsanpoikaselta olikin ruma karvainen menninkäinen sorsapuvussa!
Annastiina ei ollut uskoa silmiään. Hänen vampyyrien, verisien tikareiden ja demonien turruttama goottimielensä ei ollut koskaan joutunut käsittelemään mitään niin hirveää.
Menninkäinen tuijotti häntä edelleen kysyvästi sorsapukunsa sisältä. Annastiinan käsi hakeutui kuin vaistomaisesti mustan takin alle piilotetulle, "Headless Zombie"-nettikaupasta tilatulle goottiveitselle...
Annastiina sai kuitenkin yllätyksekseen huomata veitsen sielua riipivän poissaolon. Sen sijaan mustan takin uumenista hänen hentoon käteensä tarttui pussillinen nallekarkkeja. Tilanteen aiheuttaman pehmopaniikin edessä Miss Dark Ravenheart löysi itsensä tilanteesta, josta hänen vanhempansa olivat rukoilleet viimeiset pari vuotta.. Hän ojensi pussia kohti menninkäistä ja hänen verenpunaisiksi maalattujen huulien välistä pääsi hennolla äänellä kaksi pientä sanaa: alea jacta est. Hänet valtasi kummallinen olo, ihan kuin kakkosesta olisi tullut kolmonen. Miten voi sanoa kolme sanaa, jos pyydetään kahta? Ehkä tämä on enne jostain tulevasta, jostain pahasta. Liittyykö nallekarkit mahdollisesti tulevaan?
Mutta Annastiinan pohtiessa näitä syviä kysymyksiä, ehti menninkäinen puikkelehtia pakoon ja hän jäi vaille vastauksia.

Annastiinaa jäi kuitenkin kohtaaminen menninkäisen kanssa vaivaamaan ja hän suoritti varmuudenvuoksi muutaman suojeluriitin ja uhrasi vielä erittäin harvinaisen, lähes sukupuuttoon kuolemassa olevan lammasrodun toiseksi viimeisen elossa olevan pässin. Hän joutui kuitenkin hukuttamaan sen vessanpönttöön, sillä kaikki uhriveitset olivat teroituksessa.

Tämä pieni poikkeus uhrausmenoissa tuli kuitenkin osoittautumaan suureksi virheeksi. Sillä neljäntenä iltana menninkäisen tapaamisesta, Annastiinan ollessa yksin kotonaan keskellä Aurajokea, hän kuuli keittiöstä outoa kolinaa, kuin luun iskeytymistä puuta vasten. Hän laski sylistään paperit, joihin hän oli piirrellyt muinaisia norjalaisia pakanariimuja taannoisesta uhrauksesta ylijääneellä verisellä WC-pönttö-vedellä, ja asteli kohti keittiötä. Keittiössä kaikki oli kuten aina ennenkin: vuohenkallosta koverrettu veitsiteline, teroituksesta palanneine veitsineen, istui nurkassa mikroaaltouunin vieressä ja japanilaisia vampyyribändejä esittävät julisteet irvistelivät yhä seinillä. Kolina tuntui kuuluvan lieden yläpuolella oleilevasta astiakaapista. Annastiina raotti kaapin ovea ja kirkaisi kuten naissankarit kaikissa hänen näkemissään vamppyyrielokuvissa. Eikä ihme, sillä kaapissa odotti kammottava yllätys! Uhrimenojen ylijäämälle, veriselle pässin päälle oli kasvanut kolmas sarvi keskelle päätä. Vihaten itseään Annastiina antoi periksi heikkoudelleen ja pyörtyi. Mutta juuri ennen kuin kaikki musteni hänen silmissään hän näki, että liedellä muhineeseen maksalaatikkoon oltiin koskettu ja kuten kaikki tiedämme, se on hapankaalin ohella menninkäisten mieliruokaa.

Mutta aamulla herätessään sai Annastiina kokea elämänsä yllätyksen. Pluton pinta ei näyttänyt lainkaan sellaiselta kuin se 4D-dokumentin luotainkuvissa oli vaikuttanut. Se oli vihreä. Oliivinvihreä. Maasto oli karua ja kivikkoista. Ilma oli ohutta, mutta hengityskelpoista. Menninkäiset tanssivat kauempana ringissä suuren sinisen nuotion ympärillä. Tanssiessaan ne lauloivat kolkkoa, sydäntäriipivää melodiaa yhden paukuttaessa tahtia luisella rummulla. Annastiina yritti nousta, mutta hänen jalkansa eivät tahtoneet liikkua. Hädissään hän rukoili avukseen kaikkia tuntemiaan pakanajumalia. Vain yksi neljästätoista vastasi, ja sekin käski pirullisesti nauraen leikata hiukset ja hankkia työpaikan. Annastiinan pieni ja synkeä goottimieli alkoi hyvin nopeasti, mutta erittäin varmasti ahdistua rankasti huolimatta siitä, että vielä teini-ikäisenä tämä oli ollut yksi hänen suurimmista haave-skenaarioistaan. "Perkeleen ironista", ajatteli Annastiina yrittäessään yhä potkia jalkojaan liikkeelle. Hetken aikaa ähkittyään hän tajusi, että luisen rummun kumina oli lakannut, ja nuotion ympärillä tanssineet menninkäiset olivat kaikki, ilmeisesti vasta hänet huomanneina, kääntyneet katsomaan hänen avutonta pyristelyään. Annastiina tarrasi paniikissa ensimmäiseen käteensä sattuneeseen esineeseen, joka ei-niin-yllättäen sattui olemaan oliivinvihreä kivenlohkare. Hän heristi sitä uhmakkaasti lähimmäksi uskaltautuneelle, muita karvaisemmalle menninkäiselle. Annastiina herkisti jo lihaksensa äärimmäiseen tonukseen, mutta mennikäinen ei käynytkään hänen kimppuunsa vaan laittoi peukalonsa sieraimiinsa. Pian Annastiinan silmät saivat jälleen todistaa yhtä elämänsä psykedeelisintä näkyä: menninkäinen rupesi haukkomaan ilmaa sisäänsä, puhaltaen itsestänsä 7*8 metrisen Michelin-ukon (vihreällä pintamaalilla varustettuna tosin). Refleksinomaisesti kivi sinkoutui irti Annastiinan kädestä kohti planeetan-saletisti-isointa kaveria kohti. Luonnollisesti kivi kimmahti örpelistä takaisin kuin fat-kid-from-the-bounce-castlesta. Uusi lentorata rikkoi kuitenkin kaikki nykyisen fysiikan maailmankuvan raamit ja sinkoutui suoraan kohti kuudetta olottuvuutta, mutta maailmankaikkeuden epätäydellisyyden takia se osuikin herra Kuusistoa eturaivoon 1600-luvun orjamarkkinoilla. Kivi sattui myös repäisemään aukon aika-avaruus -jatkumoon, ja Annastiina tiesi voivansa käyttää tätä pakotienä, joten hän manasi paikalle kaikista wannabe-goottien väritetystä vuosipainoksesta löytyvistä hirviöistä hirvittävimmän: kilon emmental-juuston painoisen, perunan näköinen, 27 levelisen, full battlearmorin omaava, axe-handling championin, rouva Räkärohmun (Mucusmountain) joka ei antanut armoe kellekkään. Virne naamalla Annastiina pakeni ulottuvuuksien välisestä reiästä ja katsoessaan taakseen hän näki kuinka koko maailma alkoi sortua pienen pieniin palasiin. Palaset olivat possunpunaisia aivan kuten siinä eräässä häälaulussa, jonka Anna Hanski tai joku muu yhtä kammottava laulaja jokus lauloi. Annastiina alkoi hyräilemään kyseistä laulua ja huomasi pian olevansa jossain kaukana ja etäällä sekä pukeutuneena kammottaviin neonvihreisiin spandexeihin. Sillä voi kauhistusten lintuinfluenssahäkki! Annastiina oli joutunut suoraan keskelle pahinta painajaistaan, alimpaan helvettiin, 80-luvulle. Tuo olkatoppausten, kreppirautojen ja purkkapopin aikakausihan merkitsee true-gootille samaa kuin pulsuille viinaveron korotus. "Gabba gabba hey, dude!", huutaa joku vihreätukkainen friikki ohi ajavan Mustangin sivuikkunasta. Samanlaisia autonrumiluksia ja kirkuvan neonvärisiä kaksijalkaisia parveili jokaisessa ilmansuunnassa. Annastiinasta alkoi hiljalleen tuntua osapuilleen samalta, kuin pienestä 2000-luvun goottitytöstä, joka yllättäen paiskataan ajan ja avaruuden halki alimman helvetin pohjan lävitse jonnekkin sanoinkuvaavamattoman syvälle. Toisinsanottuna; jos Annastiinasta edellisenä päivänä olikin tuntunut siltä ettei elämä voisi rankemmin viiltää, oli hänellä nyt oikein hyvät saumat kokea vitutuksen multihuipennus funktion arvolla 9*10^200.
Juuri kun hän oli luopumassa toivosta saada enään koskaan kuunnella "Godless Savage Garden"-albumia, taivas löi tulta ja maa repesi jalkojen alta. Ja silloin Anna heräsi lintujen lauluun, mukavassa kaksiossaam Töölänlahdella.

Viimeöinen painajainen oli selvästikkin ollut erittäinen intensiivinen, Anna tuumi, sillä hänen lilan värine öykerrastonsa oli täysin hiestä märkä. Hän huomasi myös oudon oliivinvihreän kiven pöydällä vesisängyn viressä. Silloin Annasta alkoi tuntua, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan ja rynnätessään olohuoneeseen hän huomasi pöydällä 1,25 metriä pitkän miekan ja kirjeen jonka kannessa luki suurilla punaisilla kirjaimilla: "A.A.". Annastiinan kädet yrittivät vaistomaisesti suorittaa kirjeen aukaisua tylppätekniikalla - kuitenkin huonoin tuloksin. Hän kokeili myös kirjeveistä, puukkoa, voiveistä ja jopa väliovea tukenutta kiilaa saamatta kuitenkaan edes pienintäkään jälkeä mystisesti suojeltuun kirjeeseen. Vanne alkoi pahasti kiristyä hänen päässään, kunnes kuin salaman iskusta se iski hänen silmiensä eteen ratkaisun: VATSAHAPOT! Annastiina suuntasi keittiöön ja alkoi toteuttaa hehkulampun lailla syttynyttä suunnitelmaansa. Hän leipoi kirjeen pitsan sisään, paistoi sitä noin 20 minuuttia 250 celsius-asteessa, antoi sen jäähtyä hetken ja haukkasi. Maku oli taivaallinen. Oli kuin hänen suussaan olisi järjestetty cocktail-kutsut, joiden kunniavieraana on Sami Graham ja illan artistina Popeda! Annastiina unohti itsensä muutamaksi hetkeksi pohdiskelemaan tätä metaforaa, mutta havahtui kun Pate Mustajärvi putosi humalapäissään lavalta jättäen alleen kolme keski-ikäistä, ylipainoista naista. Kirje oli saatava ulos! Ja ulos se myös tuli: Annastiina työnsi pöydällä lojuneen miekan kurkkuunsa, se lävisti kirjeen, ja Annastiina nykäisi. Kirje oli vapaa kuorestaan!

"Arvon neiti Ravenheart", kirje alkoi ja jatkui: ...

hippula, do your magic!
MEGATÄRKEÄ TURBOEDIT: Siirretään vastuu sitten sorkkaraudalle, kun hippula ei jaksakaan enää. Täytyy pitää pyörät pyörimässä. :(

Olipa kerran pieni mustiin pukeutuva tyttö, joka asui pienessä mustassa veneessä keskellä Aurajokea. Tyttö eleli yksinään vain tv seuranaan, sillä hän ei pitänyt muista ihmisistä. Tyttö oli varsin tyytyväinen laatusarjojen aikatauluttamaan elämäänsä. Mutta eräänä aamuna matkalla Siwaan tuo tyttö (oikealta nimeltään Annastiina, mutta hän halusi ystäviensä, joita hänellä tosin ei ollut, kutsuvan häntä nimellä Dark Ravenheart) huomaamattaan, synkkiin goottiajatuksiinsa uppoutuneena, tönäisi jalkansa syrjällä pienen pientä, viatonta sorsanpoikaa. Sorsa joutui tästä tietenkin täydellisen paniikin valtaan ja alkoi päästellä kurkustaan mitä ihmeellisempiä ääniä ja Annastiinan suureksi yllätykseksi myös selkeitä kirosanoja. "Vittuako siinä tönit?" rääkäisi pieni sorsis ja mulkoili Annastiinaa kuin pahemmankin teiniangstin vallassa. Annastiina havahtui synkistä ajatuksistaan ja katsoi ihmeissään jalkoihinsa. Mutta kas kummaa! Olio, joka aluksi oli vaikuttanut pienen pieneltä viattomalta sorsanpoikaselta olikin ruma karvainen menninkäinen sorsapuvussa!
Annastiina ei ollut uskoa silmiään. Hänen vampyyrien, verisien tikareiden ja demonien turruttama goottimielensä ei ollut koskaan joutunut käsittelemään mitään niin hirveää.
Menninkäinen tuijotti häntä edelleen kysyvästi sorsapukunsa sisältä. Annastiinan käsi hakeutui kuin vaistomaisesti mustan takin alle piilotetulle, "Headless Zombie"-nettikaupasta tilatulle goottiveitselle...
Annastiina sai kuitenkin yllätyksekseen huomata veitsen sielua riipivän poissaolon. Sen sijaan mustan takin uumenista hänen hentoon käteensä tarttui pussillinen nallekarkkeja. Tilanteen aiheuttaman pehmopaniikin edessä Miss Dark Ravenheart löysi itsensä tilanteesta, josta hänen vanhempansa olivat rukoilleet viimeiset pari vuotta.. Hän ojensi pussia kohti menninkäistä ja hänen verenpunaisiksi maalattujen huulien välistä pääsi hennolla äänellä kaksi pientä sanaa: alea jacta est. Hänet valtasi kummallinen olo, ihan kuin kakkosesta olisi tullut kolmonen. Miten voi sanoa kolme sanaa, jos pyydetään kahta? Ehkä tämä on enne jostain tulevasta, jostain pahasta. Liittyykö nallekarkit mahdollisesti tulevaan?
Mutta Annastiinan pohtiessa näitä syviä kysymyksiä, ehti menninkäinen puikkelehtia pakoon ja hän jäi vaille vastauksia.

Annastiinaa jäi kuitenkin kohtaaminen menninkäisen kanssa vaivaamaan ja hän suoritti varmuudenvuoksi muutaman suojeluriitin ja uhrasi vielä erittäin harvinaisen, lähes sukupuuttoon kuolemassa olevan lammasrodun toiseksi viimeisen elossa olevan pässin. Hän joutui kuitenkin hukuttamaan sen vessanpönttöön, sillä kaikki uhriveitset olivat teroituksessa.

Tämä pieni poikkeus uhrausmenoissa tuli kuitenkin osoittautumaan suureksi virheeksi. Sillä neljäntenä iltana menninkäisen tapaamisesta, Annastiinan ollessa yksin kotonaan keskellä Aurajokea, hän kuuli keittiöstä outoa kolinaa, kuin luun iskeytymistä puuta vasten. Hän laski sylistään paperit, joihin hän oli piirrellyt muinaisia norjalaisia pakanariimuja taannoisesta uhrauksesta ylijääneellä verisellä WC-pönttö-vedellä, ja asteli kohti keittiötä. Keittiössä kaikki oli kuten aina ennenkin: vuohenkallosta koverrettu veitsiteline, teroituksesta palanneine veitsineen, istui nurkassa mikroaaltouunin vieressä ja japanilaisia vampyyribändejä esittävät julisteet irvistelivät yhä seinillä. Kolina tuntui kuuluvan lieden yläpuolella oleilevasta astiakaapista. Annastiina raotti kaapin ovea ja kirkaisi kuten naissankarit kaikissa hänen näkemissään vamppyyrielokuvissa. Eikä ihme, sillä kaapissa odotti kammottava yllätys! Uhrimenojen ylijäämälle, veriselle pässin päälle oli kasvanut kolmas sarvi keskelle päätä. Vihaten itseään Annastiina antoi periksi heikkoudelleen ja pyörtyi. Mutta juuri ennen kuin kaikki musteni hänen silmissään hän näki, että liedellä muhineeseen maksalaatikkoon oltiin koskettu ja kuten kaikki tiedämme, se on hapankaalin ohella menninkäisten mieliruokaa.

Mutta aamulla herätessään sai Annastiina kokea elämänsä yllätyksen. Pluton pinta ei näyttänyt lainkaan sellaiselta kuin se 4D-dokumentin luotainkuvissa oli vaikuttanut. Se oli vihreä. Oliivinvihreä. Maasto oli karua ja kivikkoista. Ilma oli ohutta, mutta hengityskelpoista. Menninkäiset tanssivat kauempana ringissä suuren sinisen nuotion ympärillä. Tanssiessaan ne lauloivat kolkkoa, sydäntäriipivää melodiaa yhden paukuttaessa tahtia luisella rummulla. Annastiina yritti nousta, mutta hänen jalkansa eivät tahtoneet liikkua. Hädissään hän rukoili avukseen kaikkia tuntemiaan pakanajumalia. Vain yksi neljästätoista vastasi, ja sekin käski pirullisesti nauraen leikata hiukset ja hankkia työpaikan. Annastiinan pieni ja synkeä goottimieli alkoi hyvin nopeasti, mutta erittäin varmasti ahdistua rankasti huolimatta siitä, että vielä teini-ikäisenä tämä oli ollut yksi hänen suurimmista haave-skenaarioistaan. "Perkeleen ironista", ajatteli Annastiina yrittäessään yhä potkia jalkojaan liikkeelle. Hetken aikaa ähkittyään hän tajusi, että luisen rummun kumina oli lakannut, ja nuotion ympärillä tanssineet menninkäiset olivat kaikki, ilmeisesti vasta hänet huomanneina, kääntyneet katsomaan hänen avutonta pyristelyään. Annastiina tarrasi paniikissa ensimmäiseen käteensä sattuneeseen esineeseen, joka ei-niin-yllättäen sattui olemaan oliivinvihreä kivenlohkare. Hän heristi sitä uhmakkaasti lähimmäksi uskaltautuneelle, muita karvaisemmalle tontulle...


Nasse, se on sinun!