IRC-Galleria

Olen lukenut kymmeniä määritelmiä kauhusta, mutta mikään ei tunnu kertovan kovin kattavasti sitä, mistä kauhussa oikeastaan on kyse. Niinpä pistin parastani ja kehitin kauhun määritelmän.

---

Kauhu

Kauhu on äärimmäinen ja hallitsematon pelon tunne, joka herättää kokijassaan voimakasta ahdistusta ja henkistä lamaantumista.
Fyysisesti kauhu ilmenee vapinana, itkuna, hikoiluna, hyperventilaationa, sydämentykytyksinä tai jopa aggressiona. Joissakin tapauksissa kauhistunut ihminen ääntelee hallitsemattomasti huutaen, kirkuen tai karjuen.


Useimmiten kauhun tunteet aiheuttavat purkautuessaan nopean helpotuksen. Helpotus voi ilmetä mm. hallitsemattomana naurukohtauksena.


Voimakkaat kauhukokemukset voivat traumatisoida kokijansa tai aiheuttaa pysyviä fobioita.
Tämä on hyvin yleistä mm. fyysisen väkivallan uhreille tai väkivallan välittömän uhan alle joutuneille henkilöille.


Kauhua voidaan kutsua pelkotilan ääripääksi, eräänlaiseksi shokkireaktioksi, joka tilanteesta ja yksilöstä riippuen voi laukaista monenlaisten tunteiden kirjon.
Arkisimmat kauhukokemukset liittyvät painajaistiloihin tai kauhufiktioon. Sanotaan että monet lapset pelkäävät erilaisia asioita ja tilanteita kauhunomaisesti.

Kauhukirjallisuus ja kauhuelokuvat pyrkivät käsittelemään kauhuilmiöitä tai - tilanteita, jotka koetaan olevan arkisen kuvittelun tai kokemusten ulkopuolella, kuitenkin sillä tavalla, että kohdeyleisö voi samaistua kauhistuttavaan ja pelottavaan tilanteeseen jälkikäteen.
Kauhufiktion avulla voi tutkia omia pelon tuntemuksiaan ja oppia samalla hallitsemaan tai suhteuttamaan niitä, tunnistamalla esim. fyysiset ja henkiset oireet pelon eri ilmenemismuodoista.


Jatkuvaa ja hallitsematonta pelkoa tulee kuitenkin hoitaa asiaan perehtyneiden ammattilaisten avulla, kuten psykiatrin tai psykologin vastaanotolla.

- Jani Torvinen

Siitä onkin aikaa kun kirjoitin viimeksi irc-galleriaan, mutta tuskinpa kukaan on viiltänyt sen takia ranteitaan auki, tai mistä minä tiedän mitä Tšernobyl-lapset tekevät, saati heidän jälkeläisensä.


Uusimmat kuulumiset tulevat kuitenkin tässä:


DW meni telakalle ja uudistan sivustoa vastaamaan kysyntään. Uusimpia kirjoituksiani voi lukea Blood Ceremony Magazinesta, jonka ensimmäisessä numerossa julkaistiin Vampira-artikkelini sekä yksi kolumni.
Usvan kauhunumero on edelleen ladattavissa osoitteesta: http:www.usvazine.net

Ensi kesänä olen todennäköisesti Tampereen Finnconissa, mutta en tiedä lähdenkö vetämään kauhupaneelia kutsusta huolimatta.
Joka tapauksessa siellä on kirjoittajatapaaminen, eli porukka voi tulla avautumaan tai juomaan parit oluet kauhuhörhöjen seuraan.
Toivottavasti paikalle saadaan runsaasti alasta kiinnostunutta porukkaa!


Ensi elokuussa pitäisi tulla ulos Kosmoskynän kauhunumero, joka käsittelee laajasti kauhun kirjoittamista. Minulta on pyydetty numeroon muutamaa artikkelia.


Tänään puolestaan kävin YleX-toimittajan kanssa katsomassa Stephen Kingin uusimman elokuvan The Mist - Usva.
Toimittaja teki haastattelun ja juttelimme kaikkea kivaa kauhukulttuurista ja ylipäätänsä kauhuelokuvista. Mukana on myös elokuvan jälkeiset fiilikset.

Ohjelma tulee ulos: Ma 12.5 klo. 13.20 (13.30 virallinen aika) ja Ti 13.5 klo. 20.00.

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, että kauhujutut ovat nyt uudessa nosteessa ja jopa media on kiinnostunut kotimaisen kauhun nykytilanteesta.
Olisikin äärimmäisen tärkeää saada ihmiset aktiivisesti osallistumaan tämän alan kehitykseen. Yksi tärkeä pointti olisi julkaista kauhumateriaalia alan harrastajille sekä alasta kiinnostuneille.
Koska alalla ei pyöri kovin kummalliset rahat, niin kaikki mahdollinen lukijapalaute ja yleisön aktiivinen kiinnostuminen toimii palkkana.
Tiedän monta lahjakasta kirjoittajaa, jotka ovat antaneet periksi yleisöpalautteen puutteen vuoksi.
Onhan se toki masentavaa kirjoittaa vuodesta toiseen, mikäli ei tiedä lukeeko kukaan niitä kirjoituksia. Itse olen toivottavasti kasvanut ulos tällaisesta ajattelusta, enkä edes peilaa itseäni joka kerta kun astun hissiin. ;)


Ehkä minun tosiaan käsikirjoitettava ja kuvattava se Kesäkissa-elokuva ystäväni tarinan pohjalta, jotta voimme pistää pystyyn isot kutsubileet kaikille kauhuharrastajille elokuvan ensi-iltaan.
Toki tilaisuus olisi vaatimaton, varsinkin kun etenemme oman palkkapussimme varassa, mutta ei kai tätä elämää voi elää ilman kokemuksia.
Minusta ainakin olisi hyvin surullista vaipua epätoivoon ja huomata joku päivä, että olenkin vain harmaata massaa, joka valuu hitaasti vielä harmaammassa aamussa Länsiväylällä.
Elämässä pitää olla unelmia ja rohkeutta toteuttaa mahdottomalta tuntuvat haaveet.
Jos seinä nousee pystyyn rahan takia, niin sitten soveltaa ja olla luova.


Nyt on luonnollisesti paranormaali olotila, koska näin positiivista tekstiä en ole kirjoittanut aikoihin. Ehkä kaapissani asuu ufomies, joka on salaa kussut kahvipannuuni.
Mutta nautitaan nyt kun ulkonakin paistaa aurinko.
Kyllähän tässä vielä ehtii synkistellä! ;)

Launtaina meillä oli poikein kanssa Finncon-miitti Helsingissä. Puhuimme läpi Jyväskylässä järjestettävän kauhupaneelin metkut, ja täytyy sanoa että tällä kertaa tärähtää kunnon show.
Saimme ARockin piirtämän posterin sopivasti ennen tapaamista, ja lisäsin sen nyt tuonne Kuva-arkistoon (Finncon06).


Usvan Kauhunumero tulee ulos elokuussa ja sain mukaan yhden kauhunovellin sekä runon. Mahdollisesta kuvittajasta ei ole vielä tietoa, vaikka olenkin ollut yhteydessä moneen taitavaan piirtäjään. No, onneksi tässä vielä kesä- ja heinäkuu aikaa.


Kaikin puolin kauhuala näyttäisi taas olevan nousussa. Sain sähköpostia Kosmoskynän päätoimittajalta ja hän mainitsi alustavasti kiinnostuksensa teettää Kosmoskynälle samanlainen kauhunumero kuin Usvalle. Hän jopa harmitteli sitä, että Usvan päätoimittaja Leinonen ehti viedä hyvän apajan ensin.


Omasta puolestani en osaa sanoa muuta kuin sen, että pikkuhiljaa tämä homma on ruvennut antamaan jotain takaisin. Tässä on tullut pyöriteltyä noita kirjallisuusfoorumeita jo 4,5 vuotta, joten on tämän julkaisun eteen tehty töitäkin. Ehkä tämä vuosi on ollut koko Deathwriters.comin kannalta eräänlainen läpimurto, vaikka olemmekin vielä suurimalle osalle melko tuntemattomia.
Osaltaan toimintaa on haitannut mm. julkaisujen vähäinen määrä mm. etusivulla tai foorumilla. Eri kirjoituskilpailuihin osallistuminen on estänyt uuden materiaalin julkaisemisen, mutta ehkä sitä voisi taas kirjoittaa jotain uutta matskua sivustolle.
Ainakin nyt kesäkuussa (tai viimeistään heinäkuussa) rupeamme julkaisemaan ARockin loistavaa sarjakuvastrippiä nimeltä Me Vampyyriset.
Samalla voisi paukuttaa myös perinteisiä kauhutarinoita lukijoiden iloksi (tai kauhisteluksi).


Muutenkin on todettava, että ehkä nettijulkaisusta tulee lähikuukausina merkittävä osa tätä alaa. Tällä viittaan luonnollisesti shokkiin, jonka sain vieraillessani Suomalaisessa kirjakaupassa. Katsottuani uutusteosten hintalappuja totesin, että nyt on jonkun isopyörä pettänyt pahemman kerran; 38 - 48 euroa fiktioromaanista on liikaa, katsoipa asiaa miltä tahansa kantilta. Toivottavasti tämä ilmiö on korkeintaan jonkun numeroja osaamattoman kesäharjoittelijan tyly pila, eikä yleinen koko kirjallisuusalaa koskettava idiotismin alkurysäys.


No, samapa tuo, DW jatkaa edelleen kotimaisen kauhugenren hengissä pitämistä omalla tyylillään. Ehkä nuo lukijatkin saapuvat pikkuhiljaa suurempina massoina, jahka Finncon -07 on lusittu. Ainakin edellisen conin jälkeen tuplasimme kävijämäärän.


Että näihin mietteisiin ja kesätunnelmiin.

Avasin DW:n alkuvuodesta 2005. Alku ei ollut helppo, kuten ei yleensä. Suomessa on suhteellisen kova taso kirjoittajasivustojen kanssa. En kuitenkaan lähtenyt mainostamaan DW:tä, vaan annoin sen kasvaa pikkuhiljaa. Katsoin paremmaksi rakentaa palautteelle ja keskustelulle omistetun sivuston.


Nyt meillä on taas yli 80 jäsentä listoilla, vaikka vajaa vuosi sitten poistin kaikki nollapostaajat pois. 2006 olimme pitämässä kauhupaneelia Helsingin Paasitornissa järjestetyssä Finnconissa. (Ihme kyllä, saimme salin täyteen, vaikka viereissä huoneessa oli parasta aikaa palkintojenjakotilaisuus).


Ensi kuussa, eli 14.4 järjestämme taas foorumitapaamisen Helsingissä. Alunperin tapaamisen piti ajoittua perjantaille (13.4), mutta lauantai tuntui paremmalta ajankohdalta. Juhlimme taas Horror Dayta, nautimme juomaa, jaamme palkintoja, ruodimme viime aikaisia tapahtumia ja tapaamme liudan uusia DW:läisiä. Illasta tulee hieno, vaikka hylkäsimme ravintolavaihtoehdon pois. Ehkä Horror Day-juhlistamme tulee vielä perinne kauhuharrastajille.


Haussa on myös Horror Dayn kunniaksi Paras kauhuteko! Inspiraatio tähän kilpailuun syntyi tuntemattomaksi jääneen espoolaisen (tai espoolaisten) lumiveistoksesta. H.P. Lovecraftin kunniaksi tehty lumiveistos ehti herättää hämmästystä jopa lehtien pikku-uutisia myöten.


Valmistelen myös seuraavaa haastetta, eli Deathwriters.comin logolla varustettuja T-paitoja. Tarvitsemme taitavia piirtäjiä ja luovia ihmisiä avuksemme, mutta en vielä tiedä mistä lähtisin etsimään heitä. Saa nähdä, mitä kotimaiset painolafkat tuumaavat ruumiiden naimisesta, suolenpätkistä, pääkalloista ja muuten vain herjaavista sloganeista. ;)
No, kaipa jostain löytyy tarpeeksi avarakatseinen painaja.


DW:n ja Usvan (http://www.usvazine.net) yhteinen kauhunumero edistyy hyvin. Meinasin osallistua tämän vuoden Novaan Usvaan kirjoittamallani novellilla, mutta sitten kuulin ikävän uutisen. Jos sattuisi niin hassusti, että voittaisin Novan (mihin en tällä hetkellä usko), en voisi julkaista novellia Usvan kauhunumerossa. Olisi törkeää julkaista novelli Spinissä, koska Anne on auttanut sen editoimisessa sen verran paljon, että novelli kuuluu mielestäni Usvalle.


Osallistumme myös Atorox-raatiin. (Atorox on maamme vanhin tieteiskirjallisuuspalkinto. Se myönnetään vuosittain edellisen vuoden parhaalle ensimmäistä kertaa julkaistulle kotimaiselle science fiction- tai fantasianovellille.) On hienoa osallistua kotimaisten spefikirjoittajien kannustamiseen arvostelemalla heidän tuotantoaan. Kuka tietää, ehkä deathwritersin jäsenet ovat mukana ensivuoden äänestyksessä. Siihen ainakin tähdätään. Että näin tänään!

Mitä kauhu on?

Kauhu ei genre, vaan tunne. Se ei heijasta ainoastaan pahimpia pelkojamme, vaan luo niihin uusia ulottuvuuksia. Jos ajattelet kauhua metsän keskellä olevaksi lammikoksi, mitä pelkäät näkeväsi katsoessasi veteen? Näetkö verta, suolenpätkiä vai kenties lammen hirviön? Ehkä koet nuo asiat niin lapselliseksi, ettet edes kykene katsomaan. Ehkä näetkin vain omien kasvojesi heijastuman, etkä lainkaan verta. Mutta oletko varma, ettet nähnyt samalla lammen hirviötä?


Monet liittävät kauhugenreen oppimiaan ennakkoluuloja. He näkevät veren, suolenpätkät ja ihmisiä raatelevat monsterit vain väkivallan kautta. Kauhu on sitä juuri sitä, mitä ihminen haluaa nähdä. On sallittua olla ennakkoluuloinen, koska jokainen ihminen pelkää omalla tavallaan. Toiset pelkäävät vaistonvaraisesti lammenpintaan piirtyvää kuvaa. He eivät tiedä, näkevätkö he omat vai jonkun läheisensä kasvot. Mitä jos lammesta kurkistaakin oma pikkusisko, veli tai isä (tai ehkä äitipuoli)?


Joillekin nämä käsitykset muodostavat ylitsepääsemättömän kynnyksen tutustua kauhuun. Toiset suorastaan kammoksuvat koko kauhukulttuuria, eikä sekään ole pois noiden tarinoiden voimasta. Päinvastoin; kauhukulttuuri elää vastustajiensa avustuksella. Aina kun yhteiskunnassa todetaan jokin asia inhottavaksi ja pelkoa herättäväksi seikaksi, kauhukulttuuri uudistuu. Ainoastaan sellaisessa maailmassa, jossa ei tunneta enää mitään ennakkoluuloja tai pelkoja tuntematonta kohtaan, voidaan todeta kauhun mahdollisuudet olemattomaksi. Mutta niin kauan kuin on pelkoa, on myös toivoa hyvistä kauhutarinoista.
H.P. Lovecraftin puhki lainattu sitaatti kuuluu näin: ”Pelko on vanhin ja vahvin ihmiskunnan tuntema tunne.” Lovecraft – kuten arvata saattaa – oli oikeassa. Pelko on kauhukirjallisuuden vahvin liittolainen, ja se on ollut ihmisten sydämissä aikojen alusta asti. Kaikkea mihin voi liittää sanan kauhu, ei löydy samannimiseltä osastolta. Itse asiassa nykypäivän Suomessa ei ole kauhuhyllyjä, vaan kauhutarinat ovat sulautuneet muiden kertomusten joukkoon. Moni ei edes tiedä lukeneensa kauhua ennen kuin heille kertoo totuuden. He kyllä ymmärtävät kirjan herättäneen heissä selittämätöntä pelkoa, mutta jos tarinassa ei ole verta, suolenpätkiä tai hirviöitä, sitä ei osata sisäistää kauhuksi.


Pelkääminen puolestaan on sukupuoleton ja ikäpolveton tunne. Lapsi pelkää vanhempiensa kuolemaa, vaatekomerossa asuvaa mörköä tai ettei pääsekään ensikesänä Linnanmäelle. Aikuinen puolestaan pelkää joko itsensä, puolisonsa tai lapsensa puolesta. Vanhempi ihminen voi pelätä yksinäisyyttä tai sitä että hän jää muuttuvan maailman jalkoihin.
Monet meistä jättävät valot päälle; vähintään vertauskuvallisesti. Emme nukahda ennen kuin joku tarkistanut vuoteen alta, ettei siellä lymyä odottamattomia vieraita. Jopa järkevät aikuiset kykenevät tuntemaan järjettömiä pelkoja.
Sitä ei tietenkään kutsuta pelkäämiseksi, vaan varovaisuudeksi, aivan kuten myöhässä saapunut ihminen selittää lähteneensä ajoissa, vaikka todellisuudessa hän ei ole voinut tehdä sitä, koska on joka tapauksessa myöhässä.


Useimmiten käytännön ”varovaisuudessa” on myös järkeä: pimeän puiston läpi ei kannata kävellä, vieraalle ei tarjota kyytiä, ja ovet pidetään lukittuna. Halusimme tai emme, pelko säätelee jokapäiväistä elämäämme. Kauhutarinan tarkoitus on tarjota samaistumiskohde noille peloille, opettaa meitä suhteuttamaan kokemamme tunteet todellisuuteen, opettaa meitä pelkäämään oikein, tai säikäyttää meiltä yöunet muutamaksi tunniksi. Hyvä kauhutarina on kuin huvipuiston vuoristorata-ajelu: turvavyöstä huolimatta sinulla on aina pieni epäilys pahimmasta, ja kun vaunut nytkähtävät liikkeelle, tiedät, ettet pääse pois kesken matkan. Joudut kirkumaan henkesi pitimiksi aivan kuten kaikki muut, koska se on ainoa tapa pysyä järjissäsi.


(Huom! Teksti julkaistu alunperin deathwriters.com-sivustolla)

Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan mitään todella henkilökohtaista muiden luettavaksi. Suoraan sanottuna olo on hyvin kummallinen, ehkä vähän niljakas, aivan kuin työntäisi kakkaa takaisin pyllyyn. Mutta menkööt tämän kerran.


Oikeastaan haluan kertoa kauhusta ja kirjoittamista, mutta huomaan olevani todella kypsä koko aiheelle. Rakastan edelleen sekä kauhua että sen kirjoittamista, mutta turhautuminen on perua aivan muista asioista. Yli neljä ja puolivuotta olen yrittänyt tuoda tätä alaa esille. Suurimman osan työstä olen tehnyt näkymättömissä enkä ole pitänyt asiasta kovin suurta meteliä. Epätoivon hetkillä palaan erään vanhan tarinan sanomaan: ”kun rakennat sen, he tulevat.” Kyseessä oli kertomus baseball-kentästä joka täyttyy vanhojen pelaajien haamuilla ja rakentaja näkee elämänsä ottelun.


Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvää.
FTF-foorumin tilalle syntyi deathwriters.com joka vetää edelleen porukkaa keskustelemaan kauhusta ja kaikista muistakin aiheista. En todennäköisesti jaksaisi uskoa koko alaan ja sen kiinnostavuuteen, ellei DW:llä kävisi niin hienoa porukkaa. On mukava toivottaa uutta jengiä tervetulleeksi sivustolle ja nähdä, miten he ottavat oman tonttinsa. Joskus kun olen ollut Tohtorin kanssa ryyppäämässä, olen ihmetellyt ääneen, miten helvetissä saamme niin erilaiset persoonat kiinnostumaan koko paikasta. No, se on jäänyt vieläkin jonkinlaiseksi mysteeriksi.


Deathwriters.comista on pakko sanoa, että siellä olen lukenut ehkä parhaimmat kauhutarinat vähään aikaan. Toki tämän sanominen tuo mieleen taas tuon kakkavertauksen, mutta olen tosissani. Suomessa ei kyllä ole julkaistu säännöllisesti kauhua sitten 90-luvun kulta-aikojen, joten täysin realistista kuvaa on vaikea muodostaa. Onneksi DW:n porukka on täynnä todellisia kusipäitä, jotka eivät anna toistensa kirjoittaa huonosti, vaan kritiikki on suloisen ankaraa ja ennen kaikkea rehellistä.


Kaksi asiaa tässä maassa on päin helvettiä. Ensimmäinen on se, että kauhua väheksytään edelleen kirjallisissa piireissä toisarvoisena kirjallisuutena. Toinen on se, että täällä pitäisi olla niin vitun nöyrä, että pystyy pussaamaan omaa pyllyä, vaikka kävelisi otsa maassa. Ensinnäkin, se olisi fyysisesti hyvin epämukavaa ja toiseksi, kuka nyt jaksaa vehdata oman takalistonsa kanssa?
Nöyryys ei siis missään nimessä sovi ihmisille, jotka yrittävät luoda jotain mielenkiintoista tämän maan kauhufriikeille. Muutenkin koko ala saisi uudistua vaatekomerossa runkkaamisesta joksikin isoksi ja mahtavaksi, joka kiinnostaa ja puhuttelee ihmisiä jopa kassajonoissa.


No joo, miksi ihmisen pitäisi olla nöyrä, jos hän tekee jotain mistä hän oikeasti pitää? Kyllä minä ainakin olen ylpeä siitä, että Radio Helsingistä pyydettiin minut mukaan kauhuaiheiseen keskusteluohjelmaan. Kyse ei ole julkisuuskaipuusta, vaikka jokainen kirjoittaja on jollain tavalla narsisti. Kyse on siitä, että joku on pitänyt kirjoituksiani asiantuntevina ja luottaa näkökulmaani. Mutta luterilaisessa Suomessa sellaisesta ei saisi olla ylpeä, ellei samassa yhteydessä ilmoita olevansa jollain tavalla hämillään. Kysynpä vain, kuka helvetti näkisi kuukausien tai vuosien vaivan kirjoittaakseen jotain, mitä ei edes itse ymmärrä?


Kun sain kutsun Finconiin, tajusin että minun piti toimia kauhupaneelin puheenjohtajana. Siis totta kai olin tietoinen siitä ennen paneelia, mutta vasta sunnuntaina tajusin miten suuri juttu se loppujen lopuksi oli. Kyse ei ollut siitä, että pääsimme DW-porukan kanssa puhumaan kauhusta – kyse oli jostain aivan muusta. Silloin tuntui, että meidät ja meidän tekemämme työ oli vihdoin pistetty merkille. Tuntuu jotenkin kummalliselta, että porukka puhuu, ettei Suomessa ole kunnon kauhugenreä. Kyllä sellainen on olemassa, se vain toimii tällä hetkellä rajapinnassa. Helsingin Finconissa meillä oli ensimmäinen tilaisuus kertoa se myös muille.


Finconin paneelissa olin oikeasti hämilläni. En ollut hämilläni sen takia, etten olisi tiennyt mistä puhua. Minua hämmästytti se, että saimme salin täyteen, vaikka naapurihuoneessa oli alan tärkein palkintojenjako. Tohtori oli niin pahassa krapulassa, että se mies melkein pyörtyi siihen pöydälle. Toisaalta, hän oli juuri sijoittunut Novassa neljänneksi novellilla, jonka nimi on Peniskuiskaaja – kyllä minäkin olisin ollut kalpea ja tärissyt.


Paneeli meni lopulta paremmin kuin uskalsin toivoa. Todennäköisesti olemme mukana myös Jyväskylän Finconissa, mikä on helkkarin hieno juttu.
Mutta on kuitenkin pakko todeta, ettei tällaisia asioita tapahtuisi, ellei Deathwriters.comin porukka olisi tehnyt paljon töitä tämän eteen. Ensi vuonna ilmestyy Usvalle kauhunumero, jossa yritän tuoda kauhukulttuuria esille muutamassa artikkelissa. Lisäksi kirjoitan lehdelle pari nasevaa kauhunovellia ja totta kai mukana ovat parhaimmat kirjoittajat DW:ltä.


Kun vielä saisi ne tavalliset kauhun ystävät tietoiseksi sivustostamme ja toiminnastamme, niin eihän tässä olisi mitään syytä epätoivoon. Silti olen ruvennut miettimään, onko tässä hommassa loppujen lopuksi mitään järkeä. Entä jos ihmiset eivät vain kiinnostu enää kauhutarinoista? Mitä jos kustantamoiden vastaanotto jatkuu yhtä nihkeänä kuin tähän asti? Entä jos herään joku päivä päiväunestani ja totean olevani kuusikymppinen kyrpä, joka kirjoittaa edelleen nettiin kauhutarinoita joita kukaan ei lue.
Niin, mitä sitten? Onko sillä oikeastaan edes mitään merkitystä, mitä muut ajattelevat?

Hyvä on. Ihan ensimmäiseksi haluan kysyä, miten hyvin kestät kritiikkiä?
Olla kirjailija / kirjoittaja, ja kirjoittaa elääkseen, ovat kaksi eri asiaa. Toiseen liittyy kaikki se hauskuus ja romantiikka, mitä olet kuvitellut päässäsi, ja toinen on vain työtä. Itse aloitin kirjoittamisen vakavissani 22-vuotiaana. Toki sain hulluja päähänpistoja kirjoittamisesta sitä ennenkin, mutta tuolloin lähdin tietoisesti kirjoittamaan ensimmäistä käsikirjoitustani, josta tuli siedettävän kauhunromaanin pohja. Mutta julkaistiinko tuota käsikirjoitusta koskaan? Ei. Rehellisesti sanottuna en usko yhdenkään kustantamon edes harkinneen sitä. Totta kai sain muutaman henkilökohtaisen huomautuksen kustannustoimittajalta, mikä näin myöhemmin ajateltuna tuntuu aivan käsittämättömältä kunnianosoitukselta. Tämä sen takia, että tällä alalla saat enemmän EI -vastauksia kuin KYLLÄ -ääniä. Yleensä et saa edes perusteluja hylkäykselle, vaan jäät täysin omillesi ja samalla yrität kasata murtuneen itseluottamuksesi rippeitä seuraavaan urakkaan. En tietääkseni liioittele yhtään, jos sanon, että jokaisen hylkäyksen jälkeen on tehtävä tietoinen päätös jatkamisesta. Muuten sitkeinkin tahto taipuu kuin pajunoksa ennen myrskyä.


Tätä kirjoittaessa olen 27-vuotias (Editointivaiheessa olen täyttänyt jo 28). En voi parhaalla tahdollanikaan kutsua itseäni kirjailijaksi, koska tuohon titteliin liitetään myös mielikuva ammattilaisesta, joka elättää itsensä ja ehkä jopa perheensä kirjoittamillaan julkaisuilla. Työni on kuitenkin kirjoittaminen eikä sitä voi ottaa pois.


Ensihylkäyksen jälkeen kärsin noin vuoden verran jonkinlaisesta masennuksesta. Tämä siitä huolimatta, että aloitin välittömästi toisen romaanin käsikirjoituksen. Pääsin hiukan yli puolivälin, kunnes sain viimeisestä kustantamosta kielteisen päätöksen. Sen jälkeen oli pakko pysähtyä ja miettiä, mikä ensimmäisessä käsikirjoituksessa meni pieleen.


Yritän parhaani mukaan korostaa sitä, ettei pelkkä tahto tee kenestäkään julkaisevaa kirjailijaa / kirjoittajaa. Minulla on ollut tahtoa ja sisua jo ala-asteikäisestä saakka, silti olen vasta lähtökuopassa, mitä tulee kirjallisen uran luomiseen. 23-vuotiaana olin mielestäni saavuttanut kohtuullisen paljon; olinhan joka tapauksessa kirjoittanut kaksi romaania, jotka upposivat ainakin esilukijoihin. Sitä ennen paukutin lyhyempiä tarinoita. Koulussa pääsin helposti äidinkielenopettajan suosioon, eikä minun tarvinnut ponnistella hyvien arvosanojen eteen. Sellainen tekee kuitenkin laiskaksi. Ilman ensimmäistä kunnon hylkäystä, en olisi ottanut tätä alaa vakavasti, enkä olisi aloittanut vuosien urakkaa, jonka tarkoitus on olla oman alansa paras.


Eli nyt kun nuo pari pientä yksityiskohtaa on esitelty, niin pääsen lempiaiheeseeni, eli ihmiseen. Olin ylimielinen, se on selvää. Elin mielipuolisessa harhassa, että minusta tulisi ensimmäisen käsikirjoituksen myötä kuuluisa ja rikas. Uskoin olevani hyvä – ja miksi en olisi? Ihmiset kehuivat kirjoituksiani; he antoivat ymmärtää minun olevan lahjakas ja minä annoin heidän imarrella. Todellisuudessa kyse oli hyvin inhimillisestä tekijästä. En usko syyllistyneeni mihinkään sellaiseen, mitä joku toinen ei olisi tehnyt. Olin ylpeä tuotoksestani ja sillä siisti. Totta kai tunnen oloni hyvin kiusaantuneeksi kertoessani tällaisia - miten hupsuilta nuo ajatukset tuntuvat nyt – mutta en häpeä liikaa, koska tiedän tuon vaiheen kuuluvan oleellisesti kirjoittajan kehitykseen. Itse asiassa sillä on hyvin paljon tekemistä tämän artikkelin otsikon kanssa: eli mitä eroa on kirjoittamisella ja olla kirjoittaja!


Kasvu:

Ylpeyttä on montaa eri laatua. Kansanperinteessämme on korostettu hiljaista ylpeyttä, josta ei saa ääneen puhua. Oikeastaan on parempi, mikäli ylpeyttä ei tunneta laisinkaan. Siihen, onko tämä luterilaista vai ruotsalaisen valtapolitiikan aikaansaannos, en ota kantaa. Mutta sanon sen verran, että ihmisellä on oikeus olla ylpeä juuristaan ja identiteetistään. Se mitä me olemme, ei muutu siitä että nautimme työmme hedelmistä. Eroa on kuitenkin sillä, uskooko noiden mainittujen hedelmien olevan työ vai siitä saavutettu etuoikeus. Yritän selventää noiden asioiden välistä eroa.


Nöyryys

24-vuotiaana olin jo perustanut oman nettipalstan kirjoittajille. Aluksi meillä oli vain kourallinen jäseniä, mutta jo parin kuukauden aikana tuo määrä kolminkertaistui. Taistelin jatkuvasti väsymystä, masennusta ja työttömyyttä vastaan, mikä on varmasti tuttua meille jokaiselle. Pikkuhiljaa tekstejä syntyi enemmän, ja lopulta huomasin miten omat kirjoitustaidot kehittyivät paremmiksi.
Nyt minulla on kasassa yli kaksisataa novellia ja vähintään yhtä monta artikkelia. Kirjoitan lähes päivittäin – toki joskus suon itselleni vapaapäivän tai kaksi. Olen kehittynyt nopeaksi; osaan kirjoittaa tekstiä ns. selkärangasta ja huonoinkin tarina voi saada uutta potkua editoimalla. Se mainittu tahto elää yhä enkä usko sen hiipuvan, vaikka itse usko välillä laimenisi. Mutta olen edelleen lähtökuopassa.


Kirjoitan edelleen elääkseni, vaikka en ole päivääkään elänyt sillä mitä kirjoitan. Varsinaiset kirjoittajana koetut huvit ovat laskettavissa yhden käden sormin. Saavutukseni ovat niin mitättömiä, että niitä on turha mainita päänahkoina. Paras saavutus on ehkä läheisten kirjoittajakollegoiden kunnioitus. Olen huomannut, että kirjoituksiani luetaan ajatuksella, mikä imartelee ja rohkaisee jatkamaan eteenpäin. Saan edelleen nasevaa kritiikkiä ja vain pari kuukautta takaperin sain myös kaksi hylkäyskirjettä kotimaiselta kirjallisuuslehdeltä. Itsetuntoni on kuitenkin kohdallaan, sillä en anna kritiikin valua hyödyttömänä ohi korvien, mutta en todellakaan jää murehtimaan paria epäonnistumista. Toisenlaista imartelua, jota voi pitää oman työn saavutuksena, on tämä kirjoittajana paistattelu Radio Helsingin kauhuaiheisessa puheohjelmassa tai Finncon 2006–kauhupaneelin puheenjohtajana. Nämä ovat niitä kirjoittajana koettuja hetkiä. Ihmiset kiinnittävät huomionsa sinun sanoihisi, kuuntelevat mitä sinulla on kerrottavana heille ja jälkeenpäin joku saattaa tulla taputtamaan olalle. Se tuntuu hyvältä kaikki ne viisi minuuttia, mitä se kestää. Sen jälkeen on taas jatkettava kirjoittamista.


Paljastan tämän jutun sen takia, että minulta kesti jokunen vuosi oppia tämä. En ole koskaan peitellyt inhoani ns. julkkiskirjailijoita kohtaan. Tuntuu että he paistattelevat turhan paljon kirjoituspöydän väärällä puolella, mikä tietysti lisää heidän teostensa myyntiä. Ilkka Remes taitaa olla yksi niistä harvoista, joka ei lehtien palstoilla kukkoile, mutta jonka teokset käyvät silti kaupaksi helkkarin hyvin. En tunnustaudu Remeksen faniksi, mutta ihailen miehen menestystä. Minun mielestäni hän on kirjoittaja, joka kirjoittaa työkseen ja antaa itselleen sopivan määrän kiitosta, kun ei jää parveilemaan pyrkyreiden sekaan salamavalojen räiskeeseen. Se on hyvät ystävät, oikeaa ammattitaitoa.


En kiellä ketään nauttimasta työnsä hedelmistä, koska ne hetket kun saa onnistumisia alleen, ovat korvaamattomia. Ne kannustavat jatkamaan, vaikka eivät voikaan olla kirjoittamisen motiivina. Rahakaan ei kelpaa tämän työn inspiraatioksi, sillä maailmassa on monta sellaista työtä, missä sitä rahaa saa nopeammin ja varmemmin kuin kirjoittamalla. Itse kerään edelleen omaa TOP-listaani parhaista palautteista. Minusta on upeaa kuulla, miten joku on meinannut tukehtua manteliin, tai pärskäyttänyt kahvit näyttöpäätteelle, koska jokin kirjoittamani on aiheuttanut yllättävän reaktion. Kolmas kertoi puuduttaneensa jalkansa, koska ei muistanut liikkua lukemisen aikana. Neljäs näki painajaisia huussista ja viides ilkeästä klovnista. Kaikki tuo ilahduttaa ja antaa aiheen voitonriemuisiin kiljahduksiin. Mutta ne eivät tee minusta kirjoittajaa, sillä olen joutunut tekemään kymmenen vuotta työtä yhden ainoan hetken eteen. Pointti on siis siinä, että kirjoittaja kirjoittaa tarinaansa vuoden, kaksi tai jopa viisi, jotta hän saa olla viisi minuuttia kirjoittaja, joka saa ihailua ja imartelua osakseen. Siksi on puhuttava vielä yhdestä tärkeästä nimittäjästä, nimittäin läheisistä.


Läheiset


Haluatko siis kirjoittajaksi? Kysyn vielä kerran tätä kysymystä, mutta ennen sitä saat harkita lopullista päätöstäsi. Kerron sinulle vielä yhden jutun, joka koskee läheisiäsi. Tämä seikka ei välttämättä tule yllätyksenä, mutta kerron sen siitä huolimatta. Nimittäin, paras tukijasi ei suinkaan ole kasvoton lukija, joka silloin tällöin lähettää fanipostia. En tarkoita väheksyväni lukijoiden antamaa palautetta – tai sitä taloudellista tukea, jonka he antavat ostamalla sinun kirjojasi. En ole niin typerä, että kiistäisin lukijoiden merkityksen kirjoittajan menestykselle. Mutta ennen lukijoita on olemassa yksi tärkeä vaikuttaja, joka tulee kaiken kirjoittamisen ulkopuolelta – nimittäin sinun omat läheisesi. He saattavat olla puolisosi, elämänkumppanisi, ystäväsi, vanhempasi tai kirjoittajakollegasi. Todellinen läheinen on se, jonka kanssa jaat kirjoittamisen ulkopuolelle jäävän elämäsi. Hän tai he eivät välttämättä ymmärrä päähänpinttymääsi, etkä sinä osaa koskaan selittää sitä heille niin kuin haluaisit, mutta he kuitenkin ovat siinä sinun tukenasi. Siksi kehotan harkitsemaan päätöstäsi ryhtyä kirjoittamaan ammattimaisesti, sillä todennäköisesti kirjoittamisesi tulee vaikuttamaan läheisiisi. Vaikutus voi olla henkistä tai taloudellista. Tärkeintä olisi löytää yhteinen sävel ja luottamus, jotta voit jatkaa työtäsi ilman omantunnontuskia. Mutta jos kumppanisi tai ystäväsi eivät ymmärrä työsi laatua tai merkitystä sinulle, he eivät välttämättä osaa koskaan antaa sinulle kaipaamasi tilaa. Muista myös kiittää heitä, vaikka he eivät olisikaan alituisesti kehumassa ja ylistämässä sinun kirjoituksiasi. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että he eivät näe sinua kirjoittajana vaan ihmisenä kirjoitusten ja kirjoittamisen takana. Se on arvokas asia!


Kasvaminen

Hyvä on! Minun on turha pelotella sinua enempää. Olet päättänyt pitää pääsi, jos olet päässyt tänne asti. Miten siis päästä alkuun myös omalla uralla? Mitä sinun kannattaisi tehdä, jotta voisit saada omat siipesi kantamaan? Mitä sinun tulisi ymmärtää, ja ennen kaikkea, mitä kannattaisi ottaa huomioon niin kirjoittajana kuin kirjoittavana ihmisenä? Mistä kaikki saa alkunsa?

No, ensin oli muna ja muna meni rikki, jonka jälkeen… oikeasti, en minä tiedä. Itse aloittaisin perusjutuista. Jos jotain olen oppinut, niin ei ole kahta samanlaista kirjoittavaa ihmistä. Sain juuri osaksi positiivista irvailua, kun ehdotin eräälle kollegalle ryyppäämisen sijasta hedelmiä, kalaa ja reipasta kävelyä. Jälkeenpäin ajateltuna vitsailu tuli tarpeeseen ja täysin aiheesta; vaikuttaahan se kovin kummalliselta, että kirjoittamista voi ajatella myös ruokavalion ja elintapojen kautta. Siksi suosittelen matkustamaan vaikka Haitille voodoopappien sekaan, mikäli se auttaa sinua eteenpäin. Mutta käytä luojan nimeen tervettä järkeä, varsinkin niiden omituisten metodien kanssa. Tässä muutama perusvinkki näin alkajaisiksi:

1. Lue paljon ja lue vielä enemmän. Jos kirjoitat tiettyä genreä, lue sitä ja kaikkea sen ulkopuolelta. Lue sanomalehtiä, katso dokumentteja, käy teatterissa, lue runoja. Lue, lue ja lue! Ja juuri kun et jaksa lukea enää mitään, lue vielä pari romaania, yksi artikkeli ja ainakin kymmenen jotain muuta kirjoitusta.

2. Toista sama kirjoittamiseen. Kirjoita jatkuvasti. Kirjoita kaikkea mistä pidät ja kaikkea mistä et pidä. Kirjoita hyvin ja kirjoita huonosti. Lue taas lisää ja kirjoita! Kokeile, erehdy ja kasva.

3. Jossain vaiheessa sinun on myös saatava jotain valmiiksi, joten joudut paneutumaan editointiin, kielioppiin, kirjallisuuden historiaan, kustannusalaan, tapaamaan muita kirjoittajia ja vaihtamaan kokemuksia. Syrjäytyminen on ehkä kaikkein typerin juttu, mitä voit tehdä urallesi. Avaa huoneistosi ovi ja astu ulos maailmaan. Voit aina palata takaisin kotiin lukemaan ja kirjoittamaan. Kun palaat takaisin, tuo maailma sisällesi.

4. Etsi itsellesi kirjoittajaryhmä. Älä jää selkään taputtelijoiden pariin, vaan etsi oma verenimijäporukkasi. Niin minäkin tein. Olen keskellä verenhimoisia ja nälkäisiä pyöveleitä, jotka eivät epäröi käyttää kirvestä minun suojaamattomaan niskaani. Ja olen pirun ylpeä, että voin olla osa sitä porukkaa! Joka kerta odotan heidän julistavan minut neroksi, mutta kertaakaan niin ei ole käynyt. Se on mielestäni helkkarin hyvä asia.

5. Järjestä taloutesi kuntoon ja informoi parisuhdettasi tavoitteestasi. Vain typerys unohtaa ilmoittaa läheisilleen omista aikeistaan. Varaudu myös syömään loputtomat kilometrit makaronia ja lättypitsaa. Kerro kumppanillesi, että vyötärössäsi saattaa ilmetä painovoimaa vastustavia kuhmuja, mutta että rakastat häntä siitä huolimatta.
Ennen kaikkea, varaudu kaikkeen mahdottomaan, jopa siihen, että lopulta saatat menestyä.

6. Kaikki tämä luo sinun selkänahkaasi. Kuten muistat, kerroin itse toimineeni hyvin varomattomasti alkuvaiheessa. Vaikka uskon kestäväni hylkäyskirjeet hyvin, en kestäisi niitä läheskään näin hyvin, ellen olisi luonut nahkaani.

Kohta joudun aloittamaan käsikirjoituspommitukset kustantamoihin. En odota heidän kirkuvan riemusta, koska he saavat lukea hengentuotteitani. En minä heidän asennettaan moiti, niin se vain menee. En ole edes katkera. Todennäköisesti esikoistani saa odottaa vielä jonkin aikaa, enkä takuulla ole ensimmäinen tai viimeinen kirjoittaja, joka saa kulkea saman kivikkoisen tien. John Saulin esikoinen, Suffer the Children, oli bestseller. Mutta sitä ennen hän kirjoitti kymmenen kokonaista romaania, ennen kuin sai yhden läpi. Eli kysymys kuuluu, kuinka pitkälle aiot jaksaa?

7. Osallistu myös kilpailuihin, lähetä novellejasi lehtiin, perusta omat nettisivut, kirjoita sinne minne pystyt. Unohda raha! Et tule todennäköisesti istumaan rahavuoren päällä kuitenkaan, joten nauti kirjoittajan niistä saavutuksista, mitä voit saavuttaa kirjoittamalla. Pienet askeleet palkinnot ovat yhtä arvokkaita, koska tämä ala on raadollinen.

7. Viimeinen mutta ei vähäisin neuvo: älä lannistu! Jos sinua pelottaa, niin yritä kääntää se hyödyksesi. Älä myöskään kiduta itseäsi turhaan, sillä joskus on kirjoitettava kilometrikaupalla potaskaa, jotta saisi yhden onnistuneen tuotoksen.

Suomessa nuorten yleisin kuolinsyy on itsemurha, emmekä halua kasvattaa noita lukuja yhtään enempää. Voit aina hommata itsellesi hyvän ammatin, missä todennäköisesti tienaa enemmän ja jossa sinua arvostetaan tasa-arvoisena yksilönä. Voit perustaa perheen ja tulla hyvin onnelliseksi ihmiseksi. Voit myös kouluttaa itsesi hyvään ammattiin tai tehdä mitä tahansa, mikä on sinulle ja läheisillesi hyväksi, eikä sinun tarvitse huomata kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua, että olet saattanut tehdä turhaa työtä. Käytä järkeäsi! Kirjoittamisesta ja lukemisesta voi tehdä itselleen myös miellyttävän harrastuksen, ilman että siihen liittyy hitustakaan kunnianhimoisia tavoitteita. Mutta ennen kaikkea, ole oma itsesi ja palkitse työsi kirjoittamalla helvetin hyviä tarinoita. Silloin tiedät, mikä ero on kirjoittamisella ja sillä kun ollaan kirjoittajia.

Tämä artikkeli etsii vastausta tuohon kysymykseen, jota oikeutetusti pohdiskellaan aina kun genre saa uusia ihailijoita tai vihamiehiä. H.P. Lovecraft kirjoitti esseessään: ”vanhin ja voimakkain ihmiskunnan tunteista on pelko ja että vanhin ja voimakkain pelon muodoista on tuntemattoman pelko.” Tämä sitaatti tiivistää mielestäni hyvin kauhun olemuksen, mutta se ansaitsee silti lähempää tarkastelua, koska kokonaiskuva ei ole vain kauhuharrastajien muodostama, vaan toisesta puolesta vastaavat sen vastustajat. Eli mitä kauhu on?


Kauhu on ennen kaikkea tulkittavissa olevaa pelkoa, joka ammentaa voimansa meidän kyvystä tuntea pelkoa. Siinä missä toinen haluaa ymmärtää tuota kykyä, toiselle se on kauhistus. On tutkittu, että 7-8 ihmistä kymmenestä jähmettyy yllättävän, kauhua aiheuttavan kokemuksen keskellä. Jäljelle jääneistä 20 prosentista osa rupeaa käyttäytymään järjettömästi, eli he joutuvat pakokauhun valtaan. Ne jotka hillitsevät pelkonsa, toimivat yleensä laumanjohtajina ja opastavat muut turvaan omalla esimerkillään. Eli tätä tutkimusta vasten on vaikea sanoa, että pelolla olisi jotain tekemistä itsesuojeluvaiston kanssa. Tosipaikassa kauhuksi muuttunut pelko on pikemminkin tuhoisa.


Toinen selitys on ehkä miellyttävämpi, vaikka ei välttämättä lohduta kauhunvastustajia sen enempää kuin verisiä ruumiinjäseniä esittelevä zombielokuva. Mutta yhden näkökulman mukaan, kauhukulttuurin elinvoimaisuus ei ole vain sen kannattajissa, vaan mitä suurempi vastustus kauhufiktiota tai – kulttuuria kohtaan tulee genren ulkopuolelta, sitä mystisempi ja viehättävämpi on kauhun synkkä salaisuus. Vastaus ei ole siis yhtään sen monimutkaisempi, mitä kristityt ovat jo itse tarjonneet. Kielletyn hedelmän houkutus löytyy Raamatun luomiskertomuksesta.


Toisaalta, kauhu on myös nuorisokulttuuria. Kauhu viehättää ja hirvittää, eikä mikään kielto tai ikäraja pidä nuoria poissa kauhuelokuvien tai – kirjojen parista. Sarjakuvat, tietokonepelit, lehdet, nettisivustot yms. ovat pitäneet itsensä sitkeästi elossa, koska kauhu kiinnostaa ja ihastuttaa. Onkin todettu, että nuorille kauhu on mitä erinomaisin siirtymäriitti aikuisuuteen. Kauhun kautta voidaan kokea ja nähdä sellaisia asioita, mitä aikuisten valmiiksi viitoittamasta elämästä ei löydy. Kauhun avulla nuori tutustuu seksuaalisuuteen, väkivaltaan, ahdistukseen, masennukseen, pelkoon ynnä muihin ilmiöihin, mitkä joka tapauksessa aiheuttavat hämmennystä ja ristiriitaisia tunteita, koska yhteiskunta ei ota niihin kantaa kuin aikuisen näkökulmasta. Omimalla kauhun, nuoret ovat luoneet oman pohjan omalle kasvuriitilleen. Yhdessä jaetut kokemukset elokuvateattereiden pimeissä koloissa haastavat heidät tuntemaan asioita, mitkä he joutuvat myöhemmin kohtaamaan aikuisina. Hätääntyneet vanhemmat kiinnittävät huomionsa lähinnä hirviöihin tai veriroiskeisiin, näkemättä kuitenkaan pintaa syvemmälle. On mielenkiintoista ymmärtää, että tämä inhoreaktio on myös tarpeellinen kauhun elinvoimaisuudelle. Mikäli elokuvia ei joutuisi sensuurin kynsiin, ei niillä olisi sitä pelottavaa mainetta, mikä osaltaan pitää kauhukulttuurin elossa.


Pienen ajatusleikin avulla voimme siis tarkastella kauhukulttuuria hiukan laajemmasta näkökulmasta. Tällainen ajattelu haastaa meidät kaikki pohtimaan, onko sittenkään tarpeellista puolustaa kauhua tai yrittää nostaa sen mainetta verrattuna ”valtamassan suosimaan korkeakulttuuriin”. Mielestäni kauhusta ei kannata viedä kaikkea hohtoa, tekemällä siitä jatkuvaa ja koko kansalle suunnattua kulutusviihdettä. On toki tärkeää, että kauhuharrastajat jaksavat yhä innostua kauhuelokuvista, kirjoista, sarjakuvista, televisiosarjoista jne. ja että kauhusta tarjotaan asiantuntevaa tietoa sekä erilaisia näkökulmia. Erittäin tärkeää olisi löytää kauhunharrastajille jokin yhdistävä tekijä, kuten oma genrelehti tai genresivusto internetistä. Itsekin kauhua tuottavana, voin omalta osaltani vaikuttaa tarjottavan kauhun laatuun. Mutta loppujen lopuksi en ole huolissani, sillä kauhusta kiinnostuneet ihmiset ovat löytäneet omat pelkonsa. He ovat tehneet niin aina, vaikka heitä olisi paheksuttu ja väheksytty yhteiskunnassa. He ovat samaistuneet kokemansa syrjinnän kautta kauhussa esiintyviin hirviöihin, jotka nekin ovat ”normaalin” maailman ulkopuolisia asukkeja. Kuten todettu, vanhin ja voimakkain ihmiskunnan tunteista on pelko. Sillä ei ole merkitystä, missä muodossa tai kenen mielessä tuo pelko syntyy; pääasia että se on, ja herättää meissä yhä voimakkaita tunteita. Puolesta tai vastaan, olet yhtä suuri pelkuri kuin me kaikki.