IRC-Galleria

3h+k<3Tiistai 09.10.2007 20:09

Ja niin päätimme lähteä tupakalle..Tiistai 09.10.2007 02:12

Täydelliset naiset loppuvat ja päätimme ystäviemme kanssa lähteä ulos tupruttelemaan kauniiseen lokakuun iltaan. Kolmoskerroksesta lähdimme ylös neloseen hakemaan minun tupakkeja, jonka jälkeen suuntasimme kohti hissiä. Hissiä odotimme hetkisen ja iloiseen joukkoomme liittyi kaksi ihmistä. Hissi tuli ja hississä oli valmiiksi kolme ihmistä. Kävipä sitten niin että meitä oli 1 liikaa mutta suuntasimme kohti ykköskerrosta. Ykköskerroksessa hissi ei pysähtynytkään vaan meni kohti P-kerrosta ja pysähtyi eikä ovet auenneet meille, liekö rotumme syytä. Soitin pävelle ja selostin tapahtuneen ja päve tuli alas. Soitettuaan huoltomiehen hississä vaatteet väheni ja tunnelma tiivistyi. Avasin toisen puolen oven mutta näin vain harmaan betoni seinän johon hetken aikaa nojasin. Ovesta kuitenkin tuli viileää ilmaa. Hissi oli jumittunut noin 20cm p-kerroksen oviaukosta alaspäin. Huoltomies saapui ja päästi meidät pahasta. Päve laski porukan ja kirjoitti vielä toimistossa nimetkin ylös. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia. Iankaikkisesti aamen!

Referaatti: jumitimme melkein puoli tuntia hississä koska olemme liian lihavia.

<3Sunnuntai 07.10.2007 02:17

sain tänään rakkaimman maallisen materian koneHELSINKI -vyöni takaisin. Huh! pääsin taas elävien kirjoille ja alkoi uusi sivu elämässäni tämän myötä! ja paskat. Suutari oli laittanu sen nahan meneen väärään suuntaan ni nyt joudun opetteleen vasen kätiseks sen vyön kans :S kamalaa. ja nyt se on kuitenni vaa puoli aito ku vaan solki on aito kH mut se nahka on vaan jtn fake juttuu. no mut oli se kivenpi käydä siel suutaris pulittamas 20€ ku se et olis ostanu uuden vyön kalliil. mut shhhh, älkää sitte kertoko kenellennä et siin on epä kH-nahka.
Mä oon niin viisas et must vois puristaa tietoo
Mä oon niin blondi et must vois puristaa vetyperoksidii

hei dyyd, greit Loviisa!

VITTUKU VOI "KAVERIT" OLLA VITTUMAISIAPerjantai 09.03.2007 14:57

[Ei aihetta]Keskiviikko 31.01.2007 02:04

Aloita vastaus oman nimen etukirjaimella :D

Olen: Timo
Haluan: taikuriksi
Minulla on: trumpetti
Vihaan: teinejä
Pelkään: tuhoa
Kuuntelen: televisiota
Pohdin: työtä
Rakastan: tätiäni
Minä aina: tumputan :D
Minä olen: tyhmä
Laulan: tietenkin taitavasti!!
En ole aina: täydellinen

helsingforsMaanantai 20.11.2006 01:40

Jag var i helsingfors i dag. Det var jättekuul. ekaks oltii hakanitin värikoulutukseks ja sit sen jälkee mentii teatterii kattoo viulunsoittajaa katolla. vaihteeks näin sen, oisko ollu viides kerta?? heheee

tänään oli reilu päiväLauantai 21.10.2006 21:09

eilen tapahtui:
-Huomasin että bensatankin korkin olin unohtanut edellisellä kerralla huoltoasemalle. siispä ajan ilman tankin korkkia.
-Unohdin tavaroitani illalla cm-hiustaloon joita olisin kaivannut.
-kaikkee muuta paskaa
-ai niin, ja kun myin tuotteita niin muovipussit oli juuri loppuneet ja asiakas osti muutaman tuotteen, kysyin silti että tarvitseeko tämä muovipussia ja hän vastasi ei, Ei pitänyt sanoa ääneen, mutta kuitenkin ajattelin ääneen"no hyvä, koska ne loppu just". Noh ei siitä niin mtn muuta tullut kun naurua.
Tänään tapahtui:
-Työtoverini tuli kipeäksi ja jouduin palvelemaan hänen asiakkaitaan.
-Oli HIEMAN kiirettä koska oli -40% kaikki tuotteet paitsi kerastase ja redken, niin meni hieman hassusti koko päivä
-provikat tuli täyteen. (ei siis mtn järkeä myydä loppukuusta mitään tuotteita)
-otin myös yhden sarkun asiakkaan sarkun kiireisen päivän helpottamiseksi.
-Vanha tuttu kävi tänään cm-hiustalossa ostoksilla

[Ei aihetta]Sunnuntai 10.09.2006 19:28

Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle. Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan.
Ajattelin itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä? Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle, pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti. He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.
Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin: "Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi. Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.
Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui. Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme. Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa. Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit. Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla, mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.
Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja nimittelin häntä nynnyksi.
Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä. Olin todella iloinen, ettei minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa kouluvuosinaan. Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen. Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen,todellista kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."
Hän ryki hieman ja aloitti puheensa. "Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia, sisaruksia,
valmentajiakin kenties... mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille, että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen ystävänsä.
Aion nyt kertoa teille erään tarinan."

Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa päivästä, jolloin ensi kertaa tapasimme. Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna. Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja
ottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä keräämään niitä koulusta jälkeenpäin.
Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili. "Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään heikoimmillaan.
Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden syvyyttä.


Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan suuntaan.

Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit välittää tämän viestin ystävillesi.
2) Voit toimia ikään kuin se ei olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.

Kuten huomaat, minä valitsin vaihtoehdon numero 1.

"Ystävät ovat enkeleitä, jotka nostavat meidät takaisin jaloillemme
silloin, kun siipemme eivät enää pysty muistamaan, miten lennetään."