Jarmo Pekanmaa oli muinaisessa, pölyisessä holvissa lukemassa kirjoituksia, jotka olivat muinaisia, pölyisiä. Koko holvin kirjoitukset olivat saman henkilön teoksia ja niissä toistuivat samat teemat. Elämän tärkeys ja maailman tarkoituksenmukaisuus. Jarmon ohimoita kiristi hänen lukiessaan näitä tekstejä. "Miten niin kaikki elämä on tärkeää? Miksi se olisi?" Jarmon mieli teki kovasti töitä, jotta voisi kehittää elämän tärkeyden kiistävän tai vähintäänkin kyseenalaistavan argumentin, ihan vain objektiivisemman maailmankuvan luomiseksi. Jarmoa kovin ärsytti, kun hän huomasi miten vaikeaa se oli. Mitä syvemmin ja pidemmälle Jarmo asiaa pohti, sitä hankalammaksi se hänelle tuli. Sanat alkoivat menettää merkityksensä, eikä hän enää oikein itsekään ymmärtänyt pohdintojaan. "Jos jokin on tärkeää, sen on oltava tärkeämpää kuin jokin muu. Mikä tekee jostakin tärkeää? Mitä tärkeys on?" Jarmo päätyi tarkoituksenmukaiseen maailmankaikkeuteen. "Jotta jokin on tärkeää, sillä täytyy olla merkitys!" Jarmo raapi päätään ja hänen otsansa hikoili, samalla kun hän käveli levottomasti edestakaisin holvissa. Sitten Jarmo kuitenkin tajusi "ainiin.. Merkityshän on ihmisen omaa keksintöä!" Epäilys ja pelko valtasivat äkkiä miehen mielen. "Onko millään siis oikeasti merkitystä? Onko tällä maailmalla mitään tarkoitusta? Kuka ihminen on antamaan jokaiselle asialle oman paikkansa universumissa?" Jarmo muisti jotain ja alkoi kaivaa aikaisemmin avaamistaan kaapeista artikkeleita, joita oli aikaisemmin tutkiskellut. "Jotta olevasta voi olla tietoa, on se ensin havaittava ja ainoa havaitsija tässä maailmassa, olen minä. Ihminen käsitteidensä kanssa." Jarmo pillahti vauvamaiseen itkuun.
