IRC-Galleria

Kyynelten raidoittamat tytön kasvot painautuivat kiinni ikkunaruutuun.
Ei hän viattomassa mielessään kyennyt käsittämään, miksi niin taas kävi. Vaikka ne lupasivat lopettaa ja kaikkea. Sulkivat kerran halaukseenkin lohduttaakseen,
kuin sinetöidäkseen sillä katumuksensa. Tottakai hän uskoi sen jäävän viimeiseen kertaan; huomenna kaikki olisi taas toisin. Ei enää koskaan pahojen sanojen saattelemia iskuja vasten kasvoja, ei huutoja ja sitä kamalaa ääntä, mikä aina lähtee esineestä kun se sokean raivon vallassa pirstotaan palasiksi päin seiniä. Puhumattakaan unettomista öistä, jotka kuluvat sängyllä kieriskelyyn. Etsiessä sopivaa asentoa, mikä ei synnyttäisi kipua jo ennestään ruhjotussa kehossa. Se kaikki olisi ohi, sillä niin hänelle on kerrottu. Juuri äitihän hänelle opetti, miten väärin lupauksien rikkominen on. Tyhjistä lupauksista hän ei kuitenkaan koskaan maininnut sanaakaan, ehkä hän vain unohti.
Sumea katse tavoitti meren äärettömän mustuuden ja sen yllä loistavan tähden. Sinä yönä taivas oli pilvien valtaama peittäen näkyvistä kaiken muun. Edes kuu ei sankan sumuverhon takaa tullut tapansa mukaan hymyilemään hänelle, oli vain se pieni piste hallitsemassa kaikkea. Tyttö katseli, miten suuret vaahtopäät nuolivat rannikkoa unohtamatta ainoatakaan kiveä. Jokainen luontokappale sai nauttia aaltojen syleilystä. Kaihoisana hän tuumi, rakastaisiko meri häntäkin. Ottaisi luokseen turvaan kaikelta pahalta. Asuvathan merenneidotkin hänen luonaan, miksen siis minäkin voisi? Tuo ajatus, heikko toivonkipinä antoi hänelle voimaa kavuta ikkunasta ulos ja kipittää hennoin askelin keskelle luonnonsydäntä. Häkeltyneenä kaikesta näkemästään, silmät ensimmäistä kertaa onnesta kipunoiden juoksi hän tyrskyjen keskelle. Antautui rakastamansa vapauden suudeltavaksi.
Seuraavana aamuna myrsky oli tyyntynyt leudoiksi satunnaisiksi tuulenpuuskiksi, jotka kutittelevat mukavasti poskipäitä. Äiti rynnisti portaat yläkertaan aikomuksenaan herättää tyttö ennen töihinlähtöään. Kiroten tapansa mukaan kiirettään ja edessä odottavia velvoitteitaan vanhempana huomasi hän riuhtovansa tyhjiä sängynpeitteitä. Vuode oli tyhjä ja ikkuna raollaan. Muodostaen juuri ja juuri pienen lapsen mentävän aukon. Sadatellen tytön typerää karkaamisyritystä hän juoksi puolipukeissaan rannalle, johon edellisyön myräkkä oli kasannut risuista ja roskista muurin. Tähyiltyään aikansa ympärilleen, löytyi rantavesistä jotakin silmiinpistävän tuttua. Lähestyessään tuota velttona retkottavaa hylkyä, hän tunnisti sen omaksi tyttärekseen. Lapsi makasi hukkuneena autuaan onnellinen hymy huulillaan. Hymy, joka tavallisesti valaisee rakastuneen nuoren kasvoja.
Merenneitoa tytöstä ei koskaan tullut, mutta hän löysi tiensä oikeaan kotiin. Enkelinä liitäen suoraan Taivaan Isän lämpimään syleilyyn.