IRC-Galleria

np: Eino Antiwäkki - Onneton Tapaus

Ah, tätä masennuksen ihmeellistä voimaa, jotenkin jaksaa tehdä asioitakin paljon enemmän, yllätys kyllä. Olisipa tämä masis aina seuranani, ei tarvitsisi olla sentään yksin.

Sain tänään tämän huoneenkin aivan uuteen kuntoon, nyt on helvetin hyvä nauhoitella ja äänenlaatukin on huomattavasti parempaa, liikkumatilaakin tuli lisää.

Kaiken tämän paskan keskellä olen jopa **********. On tämä elämä niin ihmeellistä.

Kuinka kauan sitä tunnetta voi pitää sisällään sanomatta sitä? Vaikka tiedät, että sanomalla sen teet itsesi vain naurunalaiseksi ja nolous on liian kepeä sana kuvaamaan järjestämääsi tilannetta. Toisaalta, onko sinulla edes mitään menetettävää, koska maine on mennyt aikoja sitten ja yrittänyttähän ei laiteta? Epäonnistumiseen kaikki päättyy joka tapauksessa, teoistasi huolimatta.

Epävarmuus on se kaikista pahin näissä asioissa, et tiedä mitä teet ja sitten kun teet, mokaat tottakai kaiken. Toisaalta tämä on mielenkiintoista jopa itsellenikin, oikein jännittää, että kuinka päin persettä kaikki tulee kumminkin menemään tälläkin kertaa. Naurattaa jo tämä olotilakin, miten ihminen pystyykin avautumaan muutamassa päivässä näin paljon gallerian päiväkirjaan? Tästä on tullut oikeasti se nopea reitti itseironiaan.

Tosin, tämä tunne pitäisi purkaa hyvinkin äkkiä pois, ennen kuin se muuttuu vain vihaksi, katkeruudeksi ja negatiivisuudeksi pään sisällä.

Mutta asiasta toiseen, huomenna pitäisi saada uusi järjestys tähän perkeeleen huoneeseen, kun kaiken tämän paskan keskellä ei mahdu yksinkertaisesti edes kävelemään mihinkään. Nauhoituslaitteisto myös uudistuu jokin verran ja järjestys tulee olemaan paljon käytännöllisempää, että parempaa äänenlaatua tiedossa biiseihin!

Ja sitten se suurin ilmoitusmuotoinen asia, 200000:nen kuuntelun raja tulee menemään rikki tänä yönä, tuhannet kiitokset kaikille menossa mukana olleille tämän kolmen vuoden aikana, niin biisien kuuntelijoille, arvostelijoille ja kommetoijille! Palautetta saa aina antaa, oli se sitten positiivista tai negatiivista, aina tässä kumminkin oppia otetaan!

Levykin on tulossa edelleen, ollut viimeisen kolme vuotta, mutta nyt olen saanut kaiken vasta kunnolla rullaamaan eteenpäin, kun on päässyt tekemään yhteistyötä ammattimiksaajien ja masteroijien kanssa. Kiitokset tässä edistymisessä kuuluu myös muutamalle biitintekijälle, jotka ovat lahjoittaneet toinen toistaa kovempia taustoja! Pitäkää silmät ja korvat auki, kyllä se levy vielä täältä maan alta puskee ihmisten tietoisuuteen.

Keikoista on nyt paljon kyselty ja vastaan taas niin, että alan heittämään keikkoja vasta sitten, kun on hyvä keikkasetti kasassa. Tarkoitus olisi nyt joulukuussa heittää muutama keikka (pääkaupunkiseudulla muutama ainakin, Porissakin varmaan tulen myös pistäytymään), jos kaikki vain menee suunnitelmien mukaan, eikä suurempia ongelmia tule eteen. Levyn julkkaritkin pitäisi olla tällä hetkellä tammikuu-helmikuu välillä, pientä joustovaraa aina pakko varata kumminkin. Silloin ainakin se ensimmäinen keikka tiedossa, jos nyt joulukuussa ei tule tehtyä tuota pientä rundia.

Ja kaikki tytöt, tälläinen 17-vuotias poikamies annetaan hyvään kotiin, tervetuloa hakemaan pois (kotiinkuljetusta ei ole)!

Näinä illan hiljaisina hetkinä tulee pohdittua elämää aikalailla, että miksi itsellä tuntuu tämä elämä kusevan muita ihmisiä enemmän ja onko tarkoitettu niin, että loppujen lopuksi sinut on luotu olemaan vain yksin? Tuntuu kyllä siltä, että jopa Aku Ankka on Hannu Hanhi minuun verrattuna, onhan silläkin ollut sentään koko ikänsä kestänyt ihmissuhde Iineksen kanssa.

Hauskinta on se, kun tunnet sen onnistumisen tunteen, että "Hei, tästähän saattaa tullakkin jotain, ehkä nyt löysinkin sen oikean!" ja menee viikko, hyvällä tuurilla ehkä kuukausi ja tajuat, että olet jälleen kerran yksin. Yrität vimmalla luoda uusia suhteita, jopa hiukan epätoivoissasi, koska nyt se määrä todellakin korvaa laadun, koska haluat kokea, että kyllä jostain on nyt pakko tärpätä. Tällä vain todellisuudessa koitat paikata tyhjää oloasi ja nyt olet kokeilemassa sitä, että mihin todella rahkeesi riittävät. No, lopulta ne eivät riittäneet mihinkään.

Lupasin itselleni, että jos saan elämäni aikana kokea edes YHDEN onnistuneen ihmissuhteen, niin en valita koskaan enää mistään. Tällä hetkellä se näyttää todella kaukaiselta tavoitteelta, koska yleensähän se menee niin, että jos löydät jonkun kiinnostavan tytön, niin hänelle on tarjontaa niin paljon, että joudut vain kipittämään jonon hännille pää kumarassa jonotuslipun kanssa ja hän kääntyy katsomaan sinua päin vain silloin, kun haluaa nauraa. Ette varmaan ylläty yhtään, kun kerron, että minulle on käynyt näin useammin, kuin kerran.

No, eihän nuo naisasiat niin tärkeitä ole loppujen lopuksi ja ei niistä jaksasi todellakaan valittaa, jos muu elämä olisi kiinnostavaa ja kaikin puolin kunnossa. Mutta, se ei vain ole. Koulussa käydään lähinnä vain istumassa ja esittämässä muille, että "Hei, katsokaa, minustakin on johonkin!", vaikka todellisuudessa olet puolet tyhmempi ja rumempi, kuin luokan muut oppilaat. Minusta alkaa tuntumaan huolestuttavalta sekin, että viikot istuu vain koneen ääressä ja näät kotiin polkiessasi koulussa niitä onnellisia pareja, mikä sinulle on vain fiktiivistä unelmaa. Sinä et vain tule onnistumaan koskaan.

Viikonloputkin alkavat vain lisäämään sitä turhautumista, kun tietää, että seuraavalla viikolla sama paska vain jatkuu ja loppu näkyy vasta silloin, kun sydän pysähtyy. Ja jos valitan, niin valitan vain asiasta, koska tämä tulee olemaan se suuri elämäntyöni. Ihmiset valittavat ja avautuvat aivan liian harvoin, pakko se on itse jotain tälle asialle tehdä.

Koska niinhän se on, että pessimisti ei pety. Jos osaa olla itseään kohtaan tarpeeksi ankara ja masentava, niin pienetkin jutut voivat loppujen lopuksi merkitä todella paljon ja saada hymyilemään.

Ja ei, en vihaa itseäni, elämä on ihan kivaa ja osaan löytää ne hauskatkin puolet tästä paskasta, itseironialle perustan tämän kaiken.

Koska elämähän perustuu siihen, että osaa nauraa, varsinkin itselleen?

Tässä ote yhdestä hienoimmista aforismeista ja itsemurhaviesteistä, mitä olen koskaan lukenut:

"It's better to burn out than to fade away."

(c) Kurt Cobain

Linnut laulavat, tuuli humisee puiden lämpimiä lehtiä vasten heinäsirkkojen samalla sirkuttaen sulosävelmäänsä, ihmiset kävelevät hymyssä suin katuja pitkin auringon paistaessa ihanasti selkään. Tunnen sen kesän syvällä sydämessäni. Voisiko mikään pilata tätä idyllistä ja täydellistä elämää vaalivaa kuvausta? No totta vitussa voi.

Maanantai-aamuna herätessäni armoton vitutus jyskytti herkkää päätäni, huomasin vähitellen, että vitutus oli muuttunut jopa osittain aineelliseksi, käsin kosketeltavaksi. Sunnuntai illan, itseasiassa koko helvetin päivän, olin viettäny armottomassa darrassa maaten huoneessani, jossa oli lämpöasteita vähintään 30c ja viinaa oli perinteisesti tullut taas vedettyä, kuin bodari steroideja.

Sunnuntain liskojenyön jälkeen alkoi se, jota en maininnut sanallakaan koko kesälomana, nimittäin mikäs muukaan, kuin aina yhtä vittumainen ja viileä lukio. Aamulla olo oli kuin raiskatulla, olin yltä päältä hiestä märkänä, kun tässä meidän omakotitalossahan ei tuo ilmastointi voi sitten millään toimia, tuntuu kuin nukkuisi keskellä kusivirtaa, ainakin hajusta päätellen. Mutta siis, koulun käyntiin palatakseni, koulukirjojahan en luonnollisesti osta, vaan kun kokeet ovat, niin lainaan kaverilta kirjat, jos sitäkään vaivaudun tekemään. Aamulla heitin vain tyhjän repun selkään ja laahustin kouluun, vitutus takoi päätä, kuin Lumikin seitsemän kääpiötä timantteja kaivoksessa.

Eniten itseäni kävi koulussa huvittamaan ja jopa naurattamaan, kun tuli puheeksi, että kuinka monta kurssia on kolmantena vuonna suorittamatta. Muut puhuivat 10-18 kurssista, itselläni vastaava luku oli 28, ellei jopa enemmänkin. Mikäs tässä enää miehen tiellä pitää, kuin itseironia ja kyky nauraa omalle paskuudelleen, vaikka viimeistään se hymy hyytyy silloin, kun muut juhlivat ansaitusti saamaansa valkoista lakkia ja itse ostat sen kusettaaksesi kavereitasi, sukulaisiasi ja ennen kaikkea itseäsi. Tässä vaiheessa tajuat, että muutkin ihmiset jo nauravat sinulle, et pelkästään sinä itse.

Hauskaa on myös tämä Kuusankosken Lukion täydellinen remontti, piti löytää kilpailukykyä Euroopan muihin lukioihin uusimalla tekniikkaa ja maalaamalla muutama hassu seinä. Vittu, tämä todellakin oli yksi vuosisadan hauskimmista vitseistä, lukiohan meni vain entistä huonompaan suuntaan, budjettiin ei taidettu muistaa laittaa määrärahoja opettajien koulutukseen? Nämä viidenkympin paremmalla puolella olevat opettajaraukathan eivät ilman kuukauden koulutusta osaa laittaa edes videoprojektorista muutamaa nappia päälle ja asettaa salasanaa tietokoneelle. Voi niitä hyviä aikoja, kun oli vielä se piirtoheitin, josta painettiin se yksi nappula pohjaan ja tunti ihmeteltiin sitten, että miksi se ei toimi, kun virtatöpseli unohtui opettajan toimesta laittaa seinään. Ja kiitos kaupunki, kun isolla rahalla remontoitte koko lukion ja unohdatte asentaa sitten sen helvetin ilmastoinnin. Kivahan se on, kun persevanaa pitkin kohisee Niagara, eipä tarvitse enää elämysreissujakaan tehdä.

Lopetan tämä itkemisen tähän sanomalla, että kiitos Jumala, kun muistit meitä muutamalla hyvän näköisellä -91 ja -90 tytöllä jopa näin pieneen ja mitättömään kouluun, kun Kuusankosken Lukioon! <3

Sellaista ilmoitusmuotoista asiaa, että:

Lyriikan biisejä on Mikserissä kuunneltu yhteensä jo 193000 kertaa, iso kiitos kaikille biisejä ladanneille ja kuunnelleille! Homma pidetään liikkeellä ja uusia biisejä ilmestyy heti, kun olen itse tyytyväinen tuottamaani materiaaliin. Pysykäähän kuulolla!

Ja huomenna dokataan ja vedetään tärpättiä niin, että huppu heiluu!

Jotkut sanovat sitä epätoivoksi, toiset katkeruudeksi, osa taas epäonneksi. Minä kutsun sitä minun elämäkseni. Kesälomaa on mennyt kohta sen kolme viikkoa ja elämä on ollut tylsempää, kuin viime kesinä yhteensä. Näihin kolmeen viikkoon on sisältynyt vain kaljan juomista, muutamat bänditreenit, kaljan juomista, kotona istumista koneen ääressä, kaljan juomista ja kerran olen ollut jalkapalloa pelaamassa, vaikka hyvä, että edes jaksan postilaatikolle asti juosta. Niin, ja viikonloppuna join kaljaa. Ei voi ainakaan monipuolisuudesta syyttää tätä "elämää".

Tämä on nyt vain tälläinen pieni avautuminen aikaisempiin verratuna, koska kesän loputtua tulee se mestaruus-avautuminen, se on minulle kuin kruunajaiset.

"Ei niistä saduista koskaan toteutunut ainuakaan, ei tullut valkoista ratsua, ei ritaria haarniskassaan."

Niin, bänditreenit ovat olleet mahtavia, jos vain osaisimme edes soittaa. Kaljan juontiahan sekin on vain pääasiassa ollut, kuka nyt selvinpäin pystyisi meidän soittoamme kuuntelemaan, jos emme me itsekkään pysty. Parodiahan tämä meidän koko yritys on, mutta kuka nyt haluaisi elämästään sen viimeisen ilon heittää kokonaan pois?

Suurimman nautinnon tuo se itsesäälissä kieriskely, kuten olen useaan otteeseen jo maininnut, siinä tuntee oikeasti elävänsä ja olevansa osa jotain suurempaa. Tai no, se on vain oikeastaan hyvä syy kaljan juomiseen, kun pakkohan niitä tekosyitä on keksiä peittääkseen katkerat tosiasiat. Olen jo mennyt hyvissä ajoin varailemaan tulevaisuutta varten hyvät nukkumapaikat sillan alta ja ottanut pari Lasol-alennuskuponkia talteen, jos se pahin hätä jossain vaiheessa yllättääkin.

Onhan minulla tässä elämässä vielä yksi ilo ja onni, toivottavasti se pysyisikin pitkään, mieluiten loppu elämän, mutta luulen, että minun tuurillani ja elämänkokemuksella sekin on varmaan kohta ohi. Sitten tämä katkera elämä saisikin sen lopullisen ja viimeisen säväyksen paskuuden multihuipennukseensa, josta enää puuttuisi ilotulitus taivaalta ja koko kansakunnan huutaessa: "Miska, sinä olet täysin perseestä!".

ps. Tutustukaa minun muihinkin päiväkirjamerkintöihin, niin tiedätte, kuinka vakavissani olen tämän kirjoittanut! :`<

Arvoisat päiväkirjani lukijat, tänään otan erään todella mielenkiintoisen ja jokaista koskevan aiheen esille, nimittäin itsekeskeiset ihmiset. En nyt halua mitenkään provosoida ketään, mutta tälläiset ihmiset saavat ainakin minut vittuuntuneeksi, vihaiseksi ja lopulta jopa masentuneeksi, voisin katkaista heiltä raajat ja heittää heidän viiden sentin jätesäkissä Kymijokeen, näin kiltisti sanottuna. Otetaanpa tälläisestä itsekeskeisestä ihmisestä esimerkki.

Oletko kokenut koskaan sellaista, että aluksi joku ihminen käyttäytyy sinua kohtaan todella mukavasti ja antaa sinun kokea sen kuuluisan onnellisuudentunteen, saa sinun luottamuksen ja puhuu sinulle asioita, jotka lopulta paljastuvat valheeksi ja tämä ihminen suoraan sanoen pistää sinut henkisesti täysin paskaksi? Voi pojat, minä kyllä olen.

Eniten vituttaa, kun lopulta hyväksyt asian, että "Näin tässä oli ehkä tarkoitus käydä." ja alat pääsemään kaikesta pikkuhiljaa yli ja lopulta yrität olla tämän ihmisen kanssa ystävä, jota kohtaan sinulla oli joskus niin suuria ja palavia tunteita. Vaikka sinut laitettiin täysin paskaksi, niin miksi koitat olla hänelle vielä maailman mukavin ihminen ja hyvä ystävä, vaikka hänen kaikesta käytöksestä huomaa, että merkkaat hänelle tasan yhtä paljon, kuin kirppu luolamiehen perseessä ja hän ei laita tikkua ristiin mihinkään? Olet hänelle vain pelkkää ilmaa, jonka läpi pyyhkäistiin vain nopeasti ja joka nyt vain kylmästi jätettiin taakse, kuin esinahka. Tässä tilanteessa kannattaa tehdä samallalailla, kuin minä lopulta, luovuta. Aivan turhaan ponnistelet ja laitat kaikki voimasi peliin. Se olisi sama, kun haluaisit tumputtaa, mutta Jorma haluaakin vain nukkua. No, ei aivan sama, mutta silti.

Olette väärässä, jos väitätte, että olen katkera ihminen, koska en todellakaan ole. Nautin elämästäni joka sekunnista ja kaikki on hienompaa ja kirkkaampaa tällä hetkellä, kuin koskaan ennen. Saan viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joihin oikeasti luotan ja joita arvostan, heistä voin rehellisesti sanoa, että he eivät todellakaan ole itsekeskeisiä. Viikonloput etenkin ovat olleet kyllä aivan mahtavia, pakko kiittää jokaista ihmistä, joiden kanssa olen niitä viettänyt ja pitänyt hauskaa. Tästä kaveripiiristä löytää sellaisia elämänkokemuksia jokaiselta, että syöpä kiveksissä tuntuu lähinnä vitsiltä.

Silti saatan joka päivä miettiä, että miksi tälläisiin itsekeskeisiin ihmisiin törmään aivan liian usein? Miksi heidän pitää leikkiä ihmisillä tietoisesti, saavatko he siitä jotain nautintoa kenties? En vain vittu voi ymmärtää.

En sano, että itse olisin täydellisin ja hyväkäytöksisin ihminen, koska sitä en ole, tosin ei kukaan voikkaan olla. Mutta jotain kontrollia pidän siinä, että miten ihmisten kanssa toimin ja miten heitä kohtelen, tapahtui minun ja heidän välillään mitä tahansa. Siihen kannattaisi jokaisen pyrkiä edes jotenkin, ihmiset eivät ole vain murskattavia paperiveistoksia.

NP: Vesa-Matti Loiri - Kun Olet Poissa

Professori Mielosen luento päättyy tähän, esseet palautettava 12.6:tta mennessä.

Ellu oli baarikassa/
töissä siinä kahvilassa/
jonka takahuoneessa jonkin aikaa joskus asuttiin/

Itse kun en saanut töitä/
yhdessä me öitä valvottiin/
Mä en tiedä mitä teen/
on kai pakko laittaa lapset laitokseen/

Eikö elämässä riitä mikään/
Eikö hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre/
Mekin yritimme uskotella/
että hankkisimme sähköhellan jääkaapin viereen/

Kun Ellu aina töissä itki/
se sai sitten ne loparitkin/
ja pankkiautomaatin eteisessä me öisin paleltiin/
Se taisi olla taas raskaanakin/
mä jostain sille takin varastin/
Mä en tiedä mitä teen/
olosuhteet minut saivat vangikseen/

Eikö elämässä riitä mikään/
Eikö hellittäisi hetkeksikään jatkuva paine/
Kuinka usein täällä turpiin saakaan/
Kuinka nopeasti kaikkoaakaan rahat ja maine/

Kun Ellu jäi sen taksin alle/
joka kääntyessään vasemmalle/
ei suuntamerkkiä näyttänykään, vaikka väitti niin/
Ne oli vaatimattomat hautajaiset/
itse samanlaiset tahtoisin/
Mä en tiedä mitä teen/
olen nyt jo turtunut tuskan tunteeseen/

Eikö elämässä riitä mikään/
ei hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre/
Mekin yritimme uskotella/
että hankkisimme sähköhellan jääkaapin viereen/

Eikö elämässä riitä mikään/
eikö hellittäisi hetkeksikään jatkuva paine/
Kuinka usein täällä turpiin saakaan/
Kuinka nopeasti kaikkoaakaan/
rahat ja maine/

Elina, mitä mä teen?

Hänen nimensä on Miska. Miska on osittain normaali nuori, joka on keskimääräistä rumempi ja jota kutsutaan syystäkin elämän epäonnistujaksi, hän on jopa osittain ylpeä tästä arvonimestä. Hänellä on ollut kymmenen suhdetta, joiden kestot ovat olleet päivistä kuukausiin ja kukaan ei varmaan ylläty, jos kerron, että hänet on jätetty joka kerta. Hänen normaali elämänsä on viinan huuruinen ja hän rakastaa olla epäonnistuja kavereidensa kanssa, jotka todellakin ymmärtävät, miltä tuntuu, kun paremmat ihmiset pyyhkivät kenkänsä meidän naamaamme.

Hän on pari kertaa jopa lopettanut viinan juomisen ja yrittänyt päästä vanhasta elämästä, mutta aina tämä sipulinaama on palannut siihen samaan piiriin, koska niinhän se on, että ei se koira tavoistaan pääse koskaan. Usein suusta pääsee se kuuluisa lausahdus "Mitäs helvettiä?", kun ensin tuntuu, että kaikki elämässä tuntuu sujuvan aivan mahtavasti ja jopa siltä, että hän onkin ihminen, kunnes hänet potkitaan takaisin sinne kiven koloon, mistä hän on tullutkin. Unelmat muserretaan aina ja sitä saa sitten kerätä itsensä kokoon sillä kuuluisalla rikkalapiolla.

Onhan tässä paljon hyvääkin tapahtunut, mutta sehän on sitä silmänlumetta, johon uskoo vähän aikaa, kunnes se arabialainenmatto vedetään jalkojen alta kokonaan. Eniten pistää masentamaan ihmiset, joilla menee oikeasti hyvin. He ovatkin aina keskimääräistä komeampia, sukupuolielimet ovat luolanuijan kokoa ja heillä on vuosia kestäviä suhteita. Sitten kun taas menee tapaamaan näitä omia kavereita, jotka jo osittain asuvat sillan alla ja nukkuvat Lasol-stonkka kainalossa, niin tuntuu siltä, kuin menisi kotiin.

Mikä voisi olla hienompaa, kuin se kuuluisa itsetuho. Nyt on hyvä syy juoda hyvällä omatunnolla laululientä, kun tietää, että ei ole mitään hävittävää tai menetettävää, kun ei tämä rotan elämä muutenkaan mitään juhlaa ole. Viime aikoina olen löytänyt hienon uuden harrastuksen, tupakanpoltto. Sitä spajaria polttaessa kun katsoo, kun se pienenee pienenemistään, niin samaa tahtia on tämä elämänkin alamäki jatkunut. Ja hävettää sanoa, mutta olen hyvin ylpeä tästä tilanteestani, ei tarvitse ainakaan pelätä, että naista saisi koskaan.

En kirjoittanut tätä, että saisin nörteiltä sääliä, koska todellakin nautin tästä paskasta ja arvoituksellisesta elämästä, joka päivä on yhtä juhlaa ja koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, joskus voi saada jopa uuden kaverin, jos oikein kunnolla dokaat kaupungilla. Kuka nyt haluisikaan onnellisen ja ennalta tiedetyn elämän, jossa ei olisi mitään yllätyksiä ja katsoisi sitä saman muijan naamaa ja toivoisi, että tilitiedoissa ei näkyisi niitä paria vierailua "hauskassa talossa".

Paska elämä on hieno käsite ja tiedän, että aivan yhtä moni nauttii tästä elämän epäonnistujan-tittelistä. Onko mitään sen hienompaa, kuin kieriä masiksessa ja itsesäälissä kavereiden kanssa ja ottaa paria koria keppanaa ja kilpailla, kenellä menee huonoiten? Tiedän, ei ole. Joka päivä on kiva nähdä, kuinka paskasti päivä alkaa ja kuinka vitun paskasti se päättyy, joka päivä on yhtä jännitystä ja arvoitusta, itse olen ottanut tästä tivolista kyllä kaiken irti.

Toivon, että elämänlaatuni ei koskaan paranisi, koska epäonnistumisentunne tuo aina sitä mahtavaa tyydystä, josta voi kerskua kavereille (ja saa taas hyvän syyn juoda) ja siksi rakastan tämän hetkistä tilannettani ylikaiken. Siis kaikki epäonnistujat, miettikääpä nyt vain uudelleen, miten juhlaa tämä meidän elämämme on, nauttikaa joka sekunnista, kun ihmiset nauravat teille ja koiratkin kusevat jaloillenne! Elämää on monenlaatuista ja te jotka valitsitte tämän, niin teitte oikein, löysitte oikotien onneen. Turha valitus pois, nauttikaa surkeasta olotilastanne ja elämästänne, niin minäkin olen tehnyt viimeiset kahdeksantoista vuotta. Loppuun on pakko lainata suurta esikuvaani Ismo "ALL-IN" Laitelaa, joka antoi uudet kriteerit elämän huonouteen, kiitos Ismo, jopa minäkin tunnen olevani jossain onnistuja, vaikka vain väliaikaisesti.

"Heikot sortuu elontiellä, mutta Laitela se vain porskuttaa", on tämä elämä hienoa.

PS. Jokainen miettiköön, että kuinka tosissaan ottaa tämän. ;)

Tarina Elämän Paskuudesta VOL. 1:

Hän erää aamulla taas se vitutus takaraivossa ja tietoisuus siitä, mikä häntä taas tänään odottaa ja mikä häntä on vaivannut jo useita vuosia, itseasiassa koko hänen paskan elämänsä ajan, 17-vuotta. Hän avaa silmänsä, kun vitutuksen aiheuttamat kauhukuvat kerääntyvät hänen kiinni oleviensa luomiensa alle. Hän avaa silmät, mutta ei ehdi sanoa mitään, kun vahinko on jo tapahtunut. Yöllä hän oli taas nähnyt niitä unia, jotka tosielämässä hänelle ovat vain fiktiivistä unelmaa ja huomaa nokkahuilunsa olevan kovemmassa kunnossa, kuin Karjalan Prikaatin kenttätykistö.

Lopulta hän saa jumissa olevan niskansa käännettyä oikealle päin ja vitutus on jo käsin kosketeltavissa. Peitto oli yön kiimaisina tunteina lentänyt lattialle ja tänä yönä hän juuri päätti nukkua ilman kalsareita, koska tiesi, että tänä yönä tulee olemaan kovapanosharjoitukset. Mutta voihan kilinvittu, nyt se tapahtui taas! Hän oli unohtanut laittaa herätyskellon päälle ja oli luvannut kavereillensa mennä samaa matkaa kouluun ja siinä sängyllä hän yrittää kuristaa nyt hädissään sitä juhlakuntoaan pois, kuin käärmeenlumoaja konsanaan. Yhtäkkiä käy jotain, mikä hänen onnellaan on aivan tavanoimaista ja vitutus saa uudet kasvot. Hän kääntää päätänsä oikealla ja ihmettelee, mikä hänen ikkunaansa kolkuttelee ja siellähän ovat kaverit, joiden kanssa hänen piti mennä samaa matkaa kouluun ja jotka nyt olivat tulleet häntä herättämään. Hänen suustaan pääsee vain yksi lause, kun kaverit ottavat kamerakännyköillään kuvaa ja nauravat paskaisesti ikkunan takana, "Voi kyynelten valtakunta".

Hän saa koottua itsensä ja kaveritkin ovat jo lähteneet ikkunan takaanta nauramasta ja jatkamaan vittumaisia suunnitelmiaan, kun tämä vitutuksen multihuipennus valtaa hänen koko mielen, "Miksi juuri minulle käy näin?". Matkalla olohuoneeseen hän näkee kuvan kaljuuntuvasta isästään ja toivoo, että toivottavasti evoluution jatkuvuus ei pidä paikkaansa tällä kertaa. Matkalla keittiöön hän astuu tuttuun tapaan koiranpaskaan, kun heidän lemmikkikoirillaan oli tietysti ripuli ja nyt sitä pursuaa hänen varpaidensa välistä. Hän on jo tässä vaiheessa niin maassa ja vittuuntunut, että hakee kitaran kielen, kuristaa sillä koirat ja piilottaa ruumiit akustisen kitaransa koppaan. Paskaa hän ei edes jaksa pestä jaloistaan pois, vaan vetää jalkaansa suoraan pari viikkoa lattialla maanneet sukat ja koska hän ei ole käynyt muutamaan viikkoon suihkussa, hän haisee rikin ja 50km lenkin juosseen maratoonarin paidalta, hän onkin saannut lempinimekseen "Viemäri".

Hän ei vielä halua antaa periksi, vaikka elämä potkii päähän, pikkuveli on 13-vuotias natsi, joka tunneilla imppaa butaanikaasua sytkäristä, tyttöystävää hänellä ei ole koskaan ollut, paitsi jos sitä ei lasketa, kun hän puki kerran naapurin terrierin naistenvaatteisiin ja häntä pidetään muutenkin vähän yksinkertaisena ihmisenä, mitä hän kyllä onkin ulkonäöstä päätellen. Hän saapuu kouluun myöhässä perinteisesti, koska hänen pyöränsä lähti jäisessä alamäessä kovaan luisuun ja törmättyään 75-vuotiaaseen kävelevään museoon, joka kaatusi iskun voimasta, löi päänsä asfalttiin ja että hänen harmaasta kallostaan valuu verta viattomaan valkeaan hankeen. Itse hän lentää keveän näköisesti vielä höyryävään Suomen Ajokoiran paskavuoreen, jossa voi haistaa vielä eilenä syödyn pikkulapsen. Hän näkee vain kaksi asiaa, kuolleena makaavan vanhan muumion, joka kallo haljenneena makaa keskellä pientaretta ja paskaa täynnä olevan uuden hupparinsa, johon hän oli jo kuukausia säästänyt. Kuolemantuottamus ei enää tässä vaiheessa paljon paina, mutta vielä kun hänellä on taistelutahtoa, hän kenkäsee vielä pari kertaa tätä faaraota kylkiluihin, koska nyt katkesi vitutuksesta se kamelinselkä, kun tämä ikäloppu vanha herrasmies ei ollut osannut ajoissa väistää kävelykeppinsä kanssa.

No kouluun päästyään hän ihmettelee miksi kaikki katsovat häntä häpeillen, nauraen ja vittuillen. Hän pääsee ilmoitustaululle, jossa hän näkee ensin siskonmakkaransa ja sitten oman naamansa. Nyt hän muistaa kaverinsa ja aamusessiot kamerapuhelimien kanssa, järkytys hiipii takaraivoon, tätä julistetta on nyt jaettu ympäri kaupunkia ja kaikki tietävät nyt hänen vauvan mittansa. Hän kävelee vielä auditorion ohi, jossa hänen kaverinsa näyttää tätä aamusessiovideota noin parille sadalle oppilaalle ja heidän vanhemmilleen, kun siellä on menossa "Vanhemmat ja opiskelijat yhdessä"-päivä. Kyynel vierähtää hänen silmäkulmaansa, hän laskee rauhallisesti alleen ja riisuu itsensä alasti ja pistää lopulta kunnolla hulinaksi.

Hän on niin vittuuntunut, että tämä vitutus paistaa hänen sinisistä silmistään. Hän kävelee alasti ensimmäiseen luokkaan ja hänen pieni tuulenhalkojansa näyttää tarkalleen, mihin mennä. Hän ottaa vyölaukustaan minikokoisen vasaran ja humauttaa etupulpetin nörttiä kunnolla päähän, että hänen -85 vuoden järkälemäiset rillinsä, johon piti hakea viime keväänä tv-lupa, tipahtavat lattialle. Nörtti vaikeroi lattialla ja paniikissa muut yrittävät juosta luokasta ulos. Mutta hän ei ole tyhmä ja aavisti tämän, hän viritti pari lasernylonlankaa oven ulkopuolelle ja katsoo mielissään, kun parilta paskahousulta kierrähtää päät lattialle ja heidän naamallaan voi nähdä vielä sen kauhun aiheuttaman järkytyksen. Ihmiset pysähtyvät ja hän käskee kaikki nurkkaan katsomaan tämän nörtin kidutusta. Hän huutaa "Nyt kun katkesi se kamelinselkä ihan kunnolla, niin katkeaa myös tämän kullinaaman sormetkin!". Hän ottaa nörtin penaalista ensin täyteen kuntoon teroitetun kynän ja iskee sen suoraan tämän perseennuolijan takaraivoon, hän kiljaisee kivusta ja muut oppilaat itkevät paniikissa. Mutta ei siinä mitään, tämä kidutuksen mestari ottaa repustaan vielä ruuvipenkin ja laittaa nörtin sormet siihen ja kiertää kunnon kierrokset mestarillinen hymy suupielessään, että nörtin kynnet poksahtelevat paskaksi ja tästähän tämä seonnut entinen koululainen vain saa lisää kiksejä.

Nörtti on edelleen käsistään ruuvipenkissä kiinni ja nyt hän keksii oivan tuuman nörtin päänmenoksi, hän ottaa vuoden tehokkaimman naulapyssyn ja nitoo nörtin lattialle kiinni, tämän huutaessa tuskissaan ja vuotaessa kuiviin. Hän seuraa muiden oppilaiden reaktiota ja ottaa kaksi metriä pitkän ruoskansa, jota hän käytti sairaissa perverssileikeissään naapurin kääpiöiden kanssa. Ruoskan päässä on kirkkaan teräviä metallisirpaleita, jolla hän repii kaikki oppilaat tällä toimenpiteellä palasiksi, kuolan vaahdotessa hänen suustaan tässä kivun riemujuhlassa. Mutta vielä ei ole homma hoidettu, pahin on vasta edessä, tämä luokka ansaitsi pienet verilettukestit.

Hän suunnistaa nyt kavereidensa luo, jotka tekivät hänestä kunnon tirehtöörin ja paljastivat hänen kastanjan kokoiset paikkansa. Hän tekee tämän homman tyylillä ja iskee tomahawkin entisen kusipää kaverinsa niskaan ja teloittaa kaksi muuta hänen nolaamisessa mukana ollutta kaveriaan vanhalla "Puukko lihassa"-menetelmällään.

Hän on saanut nyt kostonsa ja juoksee alasti metsässä karkuun poliisit kintereillään, mutta hän on vanha eräkävijä, kun niin monta kertaa hän on joutunut sinne pakenemaan, kun hän on uimahallin miestenpukuhuoneessa painonnonostajien saunavuorolla saannut tahtipuikkonsa täyteen säestys kuntoon. Kotiin päästyään vanhemmat ovat päässeet jo töistä ja kysyvät rakkaalta, ei niin komealta pojaltaan, että "Miten meni koulussa, kulta?". Hän lukee Metsästyslehteä keittiönpöydällä ja sanoo tuuheiden kulmakarvojensa alta katkerana vanhemmilleen, "Ihan hyvin, oli vain vähän huono päivä tänään.".