IRC-Galleria

Hmph.
Katselin tänään dokumenttia taistelusukeltajista.
Istuin jännittyneenä sohvalla ja jos minulla olisi pitkät viiksikarvat, ne olisivat varmasti väpättäneet.

En kertakaikkiaan ymmärrä itseäni. Miten voinkin innostua niin.
Varusmiehetkin näyttävät nykyään pojuilta, ja he itkivät ja olivat tiputuksessa ja jaloissa valtavat hiertymät.

Ja silti tunnen jotain kummallista kutsumusta.
Aseöljy. Kylmä metalli, käskyjä. Johtamista. Veren maku. Suloinen metsä, missä on polku? Vetinen tierumpu. Päätöksiä. Huutamista.

Mitä se on?
Jos lähtisin lenkille? Auttaisiko se?

Kuinka voisi taistella oikeuden puolesta?
Mikä on oikeus? Kuka sen voi määritellä, onko oikeus kaikille sama?
Onko sota oikeutettua?

Soturiprinsessa.
Pitäisikö oppia ratsastamaan, minua pelottaa vähän hevoset.
Voisin taistella sotaa vastaan.

Elän ristiriidassa. Voi hyvä tavaton, mikä minussa on vikana?
Mitä tapahtuu huomenna, entä ensi viikolla?

Aikojen alussa, kun maa vielä hohkasi kuumuutta.
Aikoina, jolloin ihminen ei ollut kuin pieni henkäys tulevaisuudesta äitimaan kohdussa.

Silloin syntyi aurinkoon Fenix-lintu.
Se nousi tuhkasta, syntyi valoon, keskelle pimeää avaruutta.

Linnun suusta kipunoi ilmoille laulu, joka kertoi syntymästä.
Laulu oli tehty tulesta, jonka synnytti ikuisuuden liekki.
Enkä minä väitä, etteikö se sävel täysin synnitön olisi ollut. Ei.
Se laulu kertoi tulen voimasta, valosta ja iänkaikkisuudesta. Mutta jos oikein läheltä sitä kuunteli, huomasi että siinä oli tahroja.

Tahrat.
Ikään kuin ennusmerkkinä ihmisen syntymästä.
Ihmisyyden hyvästä ja pahasta.
Siitä, kuinka maailmankaikkeuden kaksi voimaa tapaavat toisensa syntymässä. Yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Ei ole olemassa ilman toista, hyvää tai pahaa.

Ja Fenix levitti leimuavat siipensä. Ja voi kuinka ne kipunoivatkin.
Kipinät sinkosivat omille kiertoradoilleen ja sytyttivät tähdet taivaan kannelle.
Ja äitimaa tuuditti Fenixiä mullallaan ja alkumerellä rauhoitti. Ja Fenix kiipesi aurinkoon laulamaan lauluaan iänkaikkisuudesta.
Maailmankaikkeuden jatkuvasta, lohduttavasta liikkeestä.

Loppiainen.

Se varmaankin tarkoittaa sitä, että jokin loppuu. Ehkä se on joulu, ehkä se on kulunut vuosi tai jokin muu. Ehkä huono tapa tai tai hamsterin juoksupyörä, josta voi hypätä pois.

Tänään olen ollut kotona. Yhdessä niistä.
On muuten jännittävää, että kun on monessa paikassa kotona ei ole oikeastaan väliä missä on.

Olen tänään ollut yksin.
Kummallinen päivä, olen huono olemaan yksin. Eikä kukaan tänään halua leikkiä kanssani.

Mentäisiinkö keinumaan?
Tai eläinkauppaan katsomaan jäniksen poikasia?
Tai juomaan teetä ja syömään jäätelöä?

Telkkarissa oli tänään altaissa olevia miekkavalaita, sitten muistin Särkänniemen delfiinit. Ja kuinka surulliseksi tulinkaan siellä, kun katselin niiden pomppimisia. Vaikka eihän pomppimisissa sinänsä ole mitään surullista, kun sitä voisi tehdä silloin kun haluaa ja siellä kun haluaa.

No onneksi tulee huominen.
Huomenna taas leikitään.
Jookos kookos?

Matkustin sitten seitsemän tuntia eilen junalla.
Ja luin Harry Potteria. Ja junassa oli ihan sauna, vaikka ulkona melkein kaksikymmentä astetta pakkasta. Ja sen tiesi siitä, että aina kun on pakkasta Mapen hiukset alkavat kapinoida ja nousevat mielenosoitukseksi pystyyn.

No niin, sitten olen miettinyt muutamia asioita:
1. naisten kengät talvella
2. miksi ihmeessä sain vaalikoneessa presidenttiehdokkaaksi Henrik Laxin
3. kuinka noloa on musertaa keskimmäinen varpaansa pianotuoliin

Siinä riittää mietittävää.

Hih. :)

Hei hei Helsingistä.
Onpas taas mukavaa olla kotona.

Joulu on huomenna tai ylihuomenna, mutta kuitenkin ihan pian. Kupissa höyryää Sugar Plum Fairyn yrttitee ja ulkona pikkuinen pakkanen. Pieniä joulun taikoja.
Meilahdessa hiljaista.

Eilen Hannalla käymässä. Etnisten tavaroiden bingossa voitin aurinkokuivattuja banaaneja, oliivisaippuaa ja Harissa-tahnaa. Hih.
Ja Timo oli tehnyt neljän lihan pizzaa. Aika hurjaa.

Riikka tuli kotiin Glasgowsta, Ellu Malmösta ja Iris Dublinista ensi maanantaina. Kaikki taas hetken täällä, lähellä- joulu on kohtaamisten aikaa, se lämmittää mieltä kovin:)

Hymy.
Läheisyys.
Ihmeitä.
Lämpö.
Ja kuitenkin pieni kaipaus.

Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Lämmintä Joulua kaikille.

Mapelta

Talvinen aamupäivä Hämeenlinnassa. Katselen uuden asuinkoloni ikkunasta, auringon kajastusta, tehtaiden piippuja, pieniä laatikon muotoisia taloja. Seesteistä, puolitoista viikkoa jouluun. Joulu on sellainen, jota aina odottaa koko vuoden. Joulun tuoksut ja tunnelmat, saavat onnelliseksi.

Eilen meillä oli Femme Fatale-henkiset tuparit.
Kaikki olivat niin kauniita ja tanssimme kovin keittiössä ja Jenni opetti minulle balettipiruettia. Ja avovaimoni Iida syötti granaattiomenaa, joka tuntui suussa hassulta. Ajattelimme kirjoittaa kirjan Fredrikan tytöistä, Pikkunaisia aikuisuuden kynnyksellä. Huutelimme parvekkeelta maailmalle, emme koskaan kasva aikuisiksi.

Ja eteisessä kimmeltävät joulupallot.
Ja kirkkaat muovikristallit.
Ja maljakoissa hopeiset heinät ja punaiset neilikat.

---

Nyt Nalle Puh- treeneihin. Saamme tänään valot ja äänet näytelmäämme.
Ja huomenna on ensi-ilta. Nalle Puhia jo vähän jännittää... ;)

Kotiutuu jostain Hämeenlinnan rannalta. Pennut kutsuivat sitä Tervaniemeksi, että sellainen se kai sitten oli. Olo on jotenkin sellainen, että tuntee olevansa hidastetussa filmissä. Oikeastaan kaikki näyttää kauniilta, toissayönä satoi lunta.
Makaan lattialla, seuraan kaikkea liikettä- tänään se on hidasta.
Mietin pyöreitä muotoja, ihmisiä ja kohtaamisia. Ja sitä kuinka kaikki olevaisuudessaan on niin kaunista. Hitaalla on hyvä olla toisinaan. Jumaluuden kasvot joskus siinä kaikessa, hiljaisuudessa, huojuvassa liikkeessä. Ehkä olenkin onnellinen.