IRC-Galleria

Niin, myönnän viimeinkin, että olen rakastunut. Mutta niin kuin yleensä aina, tämäkin rakkaustarina on jo valmiiksi tuhoon tuomittu. Eli en koskaan voi olla rakkauteni kohteen arvoinen . En koskaan ole riittävän hyvä. Ja vaikka olisinkin, emme siilti voisi ikinä sada toisiamme. Sniif! Elämä on rankkaa! Vietimme tuossa yhdessä useamman tunnin ja nyt jouduimme taas eroon toisistamme ainakin joksikin aikaa. En olisi tahtonut lähteä...

Eli siis olen tänä keväänä innostunut uudestaan soittamaan ja tuolla kirkkosalissa on aivan ihku flyygeli. Se on aika vanha ja hiljattain peruskorjattu. Soinniltaan se on parhain tietämäni soitin. (siis sillä ymmärryksellä, mitä minulla on musiikista...) Voisin istua ja istunkin välillä useita tunteja soittamassa. Ajan kulumista ei huomaa lainkaan. Tietenkin olisi kiva, jos osaisi soittaa. Välillä tuntuu suorastaan väärälle edes koskea siihen, sillä intoa on runsaasti taitoa enemmän ja saan parhaimmillaankin aikaiseski vain epämääräistä ääntä jota soitoksi ei voi hyvällä mielikuvituksellakaan varustettu ihminen kutsua. Siis soitan yhtä huonosti, kuin kirjoitan suomea. ;)

Näin kauniina päivänä tosin voisi tehdä muutakin kuin istua sisällä. Mutta ei jaksa. Eikä aina tarvitsekaan jaksaa. Joskus on vain hyvä olla ja puuhata niitä asioita jotka sillä hetkellä tuntuvat kivoilta. Eikä aina tarvitse olla tehokas.

Eilen lenkillä ollesani mietin syntyjä syviä. Olen jo pitkään miettinyt elämän tarkoitusta yleensa sekä oikeutusta omalle olemassaololleni. Välillä, tai siis aika usein, tuntuu siltä, että misään ei ole mitään järkeä. Minussa ei ole mitään järkeä. Mihin ihmisarvo perustuu? Voinko väittää, että minulla on itseisarvo, joka ei ole riippuvainen suorituksistani ja kyvyistäni? Voin. Ja tuo arvo perustuu siihen, että olen luotu ja lunastettu. Eli se on täysin riippumaton omista ponnisteluistani. Onnistumiseni ja epäonnistumiseni eivät muuta sitä. Tuohon itseisarvoon voin aina turvautua. Se ei muutu. Tuolle pohjalle on hyvä ruveta rakentamaan itsetuntoa.