IRC-Galleria

Huomasin, että kipeistä ja salatuista asiosta on vaikeint puhua.
Siitä kuinka pahalta tuntuu, kaikista pahoista muistoista,
kokemuksista ja peloista.
Niitä häpeää, koska sanat saavat ne näyttämään niin pieniltä.
Se, mikä näyttää ajatuksissa älyttömän suurelta, kutistuu vain pieniksi
sanoiksi, vailla suurempaa merkitystä.
Kipeimmät asiat ovat liian lähellä sitä paikkaa, johon salattu sydän on
haudattu elävältä.
Teen paljastuksia kalliilla hinnalla ja samalla pelkään seuraamuksia.
Inhottaa kun ihmiset katsovat oudosti, eivätkä ymmärrä alkuunkaa mitä
heille on sanottu, tai miksi se tuntui niin pahalta että sitä sanoessa alkoi
itkettään.
Minusta kaikista pahinta on se, kun salaisuudet ja kipeät asiat jäävät
sisälle haudatuiksi. Ei siksi, ettei ole sille kertojaa vaan siksi, ettei ole
ymmärtävää kuulijaa.
Olo on kuin koomassa olisi vailla todellisuuden tajua.


"En usko että aarretta voisi löytää kukaan
päästä sateenkaaren, en satuihin mä usko sellaisiin mut jälleen tunnen sen..
Luulin että tämä onnistua voisi, mikä sai minut luulemaan niin.
Jokin katseessas sai minut uskomaan,
mutta valhe vain..
Kai järjiltäni mä oon, vaik tiedän taas sen jällee itseltänikin salaan
ja taas jälkeen päin olen onneton..
Aurinko paistaa mutta minulle ei, kannata ei yrittäää,
mutta vihdoinki mä uskon niin mun unelmiiin.."


..on hyvä olla unelmia..