IRC-Galleria

[x] Kurkku kipee
[x] Ääni painoksissa
[ ] Kuumetta
[x] Hakkaava, kiukkunen yskä
[/] Nuhamaisia oireita - joo, aina välillä nokka päättää valua.

Pöh, se oleellisin puuttuu, eli vaatteet päälle ja töihin. -.-

Joskus aikanaan kirjoitin novelleja painajaisunista, joita näin. Suurin osa niistä on joutunut hävöksiin, Limboon, ja osan varmaan vielä löytäisin ainakin printattuna, jos jaksaisin vaivautua toden teolla träkkäämään ja etsimään.

Joskus sitä miettii, mistä sitä kehittelee ainekset uniin, jota näkee. Jotkut sanovat, että ne syntyvät asioista, joita on pohtinut juuri ennen nukahtamista. Toiset väittävät, että alitajunta kehittelee niitä satunnaisin valintamääritelmin. Oli miten tahansa, olen jälleen vakuuttunut siitä, ettei kaikki pääni sisällä ole tänään ainakaan kondiksessa.

---

Satoi vettä. Kaupungin myöhäisilta oli vaihtumassa huomaamatta yöksi katuvalojen heiluessa kevyessä tuulessa ja pisaroiden piestessä niitä armottomasti. Paikkakunta oli niin pieni, että lähes tulkoon kaikki liikenne oli lakannut jo tähän mennessä iltaa, eikä ketään muutenkaan kiinnostanut vapaaehtoinen ulkoilu sellaisessa säässä, joka kasteli kulkijan päästä varpaisiin, oli sitten varustautunut sateenvarjolla tai sadetakilla.

Yksinäinen auto oli pysähtynyt liikennevaloihin risteyksessä, jossa ei edes näkynyt muuta liikennettä. Ohjauspyörän takana istui mies, nuoresta iästään ja hitusen radikaalimmasta ulkonäöstään huolimatta, hän pysyi rauhallisena kokematta minkään asteista halua tallata kaasupolkimelle. Hänellä ei ollut kiire. Oikestaan hän piti autossa istumisesta sateessa, katsella, miten tuulilasinpyyhkijät siirtivät vettä lasin pinnalta sivuun tehdäkseen tilaa hetkessä uudelle määrälle ja miten pisarat valuivat nauhoina sivulasien pinnoilla.

Hän käänsi radioa kovemmalle ja sormensa hakkasivat rytmikkäästi tahtia, kunnes hänen tajuntaansa tunkeutui jotakin niin järkyttävää, että se tuntui lamauttaneen hänet aloilleen. Haju.Hän tunsi kuvotuksen kuristavan kurkkuaan ja nosti verkkaan vasemman kätensä hihan nenänsä ja suunsa suojaksi. Mitä helvettiä? Jokin löyhkäsi kuin kaksi viikkoa auringossa mädännyt raato. Keskellä kaupunkia vielä! Hän tähyili ikkunoista, mutta missään ei näkynyt mitään. Oliko tuuli hetki sitten vain vaihtanut suuntaa ja puski lemua jostakin etäämpää häntä kohden? Ehkä joku oli ajanut kissan päälle ja sen ruumis oli jäänyt johonkin lähettyville, lintujen nokittavaksi...

Hän tunsi suurta helpotusta ja lähes tulkoon onnea, kun valo viimeinkin vaihtui punaisesta vihreäksi. Hän tallasi kaasupolkimelle ja huristeli tiehensä unohtaen hetken kuluttua kuvotuksensa syyn. Pian hän tietäisi, mistä se johtui. Hän näkisi omin silmin.

Vain hetkeä aikaisemmin risteyksen viemärin kansi oli liikahtanut ja lopulta tuupattu hitaasti syrjään. Ne nousivat ylös niiden hämärästä, saastaisesta valtakunnasta, yksi kerrallaan. Ne katselivat toisiaan valkein, kiiluvin silmin ennen kuin hajaantuivat eri suuntiin risteyksessä.

---

Minä en ollut edes koko kaupungin asukas. Se oli aivan liian pieni minun makuuni, mutta viikkoa aikaisemmin olin todennut, että ehkä kykenen sietämään sitä viikonlopun ylitse, mikäli valmistaudun tarpeeksi henkisesti. Niinpä olin ajanut viisi tuntia, ketjussa tupakoiden, moottoritietä pitkin vain ihastuttaakseni lapsuudenystävääni Irinaa, joka täällä asui - jumalan selän takana, minun mielestäni, ja hän varmasti tiesi asenteeni. Ehkä siksi saapumiseni oli tavallista suurempi positiivinen yllätys.

Irina ja hänen miehensä asuivat kaupungin pohjoislaidalla, ihastuttavan romanttisessa pienessä omakotitalossa. Koko asuinalue oli kuin jostakin lasten satukirjasta repäisty; vehreä, sievä, idyllinen. Minua melkein etoi. Se tuntui vain niin teennäiseltä, sieluttomalta, että kaipasin lähes tulkoon saman tien kotikaupunkini betonihelvettiä, rivoja graffitimaalauksia ja tageja, neonvaloja ja liikennettä ja soivan musiikiin lakkaamatonta kakofoniaa. Hengitä syvään, sisään, ulos, pystyt kyllä. Vain pari päivää ja se on ohitse, muistutin itseäni vähän väliä. Toisaalta en ymmärtänyt niin negatiivista asennoitumistani, mutta toisaalta tiesin sen selittämättä. Siinä, missä Irina oli aina ollut kiltti äidintyttö, joka halusi pian naimisiin, saada lapsia ja viettää ihanteellista, yksinkertaista elämää. Minä olin kaikkea muuta, mitä tuli elämäntapoihin ja ulkonäköönkin. Olimme Irinan kanssa kuin päivä ja yö. Kun välttelimme tiettyjä aiheita, tulimme kuitenkin hyvin toimeen - totuus kuitenkin oli, että mikäli me emme olisi tunteneet lapsena, emme olisi koskaan tutustuneet missään.

Istuimme Irinan ja Jeanin ruokailuhuoneessa, joka oli talon länsipuolella olevassa osassa yksinään. Sen yhdisti muuhun taloon lasiseinäinen käytävä, jonka Irina oli kutakuikin vuorannut erilaisilla kasveilla. Irina oli viettänyt pari kolme tuntia saapumiseni jälkeen keittiössä, joka oli hänen omaa valtakuntaansa, mihin Jeanilla ei ollut mitään asiaa ja loihtinut jotakin käsittämätöntä. Minä ja Jean olimme kuuliaisesti pysyneet viinilasien kanssa poissa hänen tieltään ja lörpötelleet joutavuuksia olohuoneessa. Jean oli... no, samanlainen nössö kuin Irina. Varmasti he sopivat yhteen enkä yhtään ihmetellyt, miksi he olivat yhdessä - tosin, enpä ymmärtänyt sitäkään, miksi parin kuukauden seurustelemisen jälkeen pitää mennä naimisiin, mutta eihän se minun asiani ollut. Sairaanhoitaja ja insinööri, voi huoh! Ohimennen pohdiskelin, olivatko he mahdollisesti etsineet jostakin tekstinpätkän, jossa kerrottiin keskivertoperheen tilastot. Kulmiani itsekseni kohotellen pohdin, miten he ajattelivat järjestää kohdan 0,7 koiraa ja 1,5 lasta. Visioin mielessäni moottorisahan kunnes Jeanin kummasteleva ääni oli keskeyttänyt näkyni.

Kristallinen kattokruunu vilkutti valojaan kuuden hengen ruokapöydän yllä ja lopulta se sammui. Istuimme pari ohikiitävää sekuntia pimeässä ennen kuin Irina yskähti. "Odotinkin, milloin se tekee tuon. Lamppu on vain palanut. Jostakin syystä se ei koskaan kestää kauaa. Haen uuden ja tulen pian takaisin", hän ilmoitti ylipirteällä tavallaan ja nousi pöydästä jättäen minut ja Jeanin taas kahden.

"Sataako täällä aina näin?" kysyin katsellessani Jeanin takana olevasta kapeasta ikkunasta ulos hämärään.

"Silloin, kun sataa, sataa kunnolla. Sääolot tuntuvat aina olevan kovin äärimmäisiä täällä", mies vastasi ja pilkkoi pihviään huolellisen tarkasti.

Kohautin olkiani ja siemaisin valkoviiniä lasistani. En muistanut, milloin olin viimeksi edes syönyt punaista lihaa - Irina oli kohteliaasti tehnyt minulle kasvispihvejä täyslihapihvien tarjoilun sijaan. Tuijotin lautastani ja nikakarvani nousivat yhtäkkiä pystyyn kuin ilma olisi täyttynyt sähköstä. Kohotin katseeni Jeaniin, joka katsoi minua jälleen uteliaan kysyvän näköinen ilme kasvoillaan. Jotakin liikahti ikkunassa hänen takanaan, mutten ollut ihan varma, mitä se oli, vai olinko vain kuvitellut.

"Missä teillä oikein on vaihtolamput? Miksei Irina tule jo takaisin?" kysyin yhtäkkiä, täysin ajattelematta, mitä sanoin. En tarkalleen ottaen osannut edes arvioida, miten pitkään lapsuudenystäväni oli ollut poissa seurastamme, mutta minusta silti tuntui, että liian pitkään. Ihan liian kauan.

"Se on kyllä totta", Jean mutisi ja kurkisti kukkahelvettikäytävään, joka johti muualle taloon. "Pärjännet tässä hetken, jos käyn katsomassa, mihin hän jäi?" hän hymyili ja odottamatta vastaustani hän nousi pöydästä jättäen minut yksin hiljaiseen ruokailutilaan. Kuulin kuitenkin yhä, miten klassinen huilu-ja pianopainotteinen musiikki soi etäämpänä talossa, mutta se olikin ainoa ääni. En kuullut edes minkäänlaista puhetta.

Muistin nähneeni ikkunan takana jotakin liikettä j tihrustelin tuoliltani uudelleen pimeyteen. Hetken tuijotettuani ja todettuani, ettei ulkona näkynyt - enää ainakaan - mitään, olin varma, että se oli ollut vain joku takapihan poikki kirmaava eläin tai kuvittelevani varjo. Ihokarvani sojottivat yhä pystyssä kuin säikähtäneellä kissalla ja tunsin oloni sekä yksinäiseksi että pelokkaaksi. Sätin itseäni typeryydestäni, olinhan suurkaupungin nainen, mitä tässä pikkuisessa kyläpahasessa, jota tuskin kehtasi kaupungiksi edes sanoa, olisi sellaista, mitä kaupungissa ei olisi kahta kauheampana ja pahempana?

Sviiik... Sviiiiiiiii'iiik...!

Jähmetyin paikoilleni kuullessani äänen. Mikä helvetti... Käänsin hitaasti päätäni sitä kohti. Länsisiivessä, jossa sijaitsin, oli talon sivuovi. Se sijaitsi pienessä aulantapaisessa ruokailuhuoneen toisella puolen ja ne erotti toisistaan ovi, joka nyt oli hitusen raollaan. Tiesin, että Irina piti aina talonsa ovet lukittuina, eikä koskaan lähtenyt talosta, jos ainut ikkunakaan oli raollaan - hän pelkäsi neuroottisesti varkaita. Ääni tuli aulasta. Se toistui muutaman kerran ja vaikeni sitten alkaakseen hetken kuluttua uudelleen.

Toivoin, että musiikki, joka talosta kantautui, olisi ollut kovemmalla ja peittänyt moisen narisevan valituksen alleen, mutta niin ei valitettavasti ollut. Pohdin kuumeisesti, mistä se voisi johtua. Olisiko joku mahdollisesti ovella? Mietin, oliko tämä jokin Irinan ja Jeanin kepponen minulle, mutta minusta tuntui, ettei heillä ollut taipumuksia moiseen irvailuun. Hitaasti, kuin kärpänen pihkassa, nousin tuoliltani ja jalat täristen laskeuduin lattialle nelinkontin. Jotenkin odotin hetkenä minä hyvänsä, että Jean ja Irina palaisivat huoneeseen ja löytäisivät minut konttaamassa lattialta ja nauraisivat ratketakseen kummastellen, mitä ihmettä oikein hommasin ja olinko mahdollisesti juonut tarpeeksi viiniä.

Hivuttauduin lähemmäs raollaan olevaa ovea ja lopulta pysähdyin ihan sen viereen. Kauhistunut mielentilani ei ollut kadonnut mihinkään, vaan sen sijaan oli entistä varmempi siitä, että jokin oli pahemman kerran vinossa. Minulla ei vain ollut minkäänlaista ideaa siitä, mitä se olisi voinut edes olla. Painoin poskeni vasten ovenpieltä ja kurkistin.

Ovi, joka aulasta johti ulos, oli pääasiassa lasia. Sen takana, sateessa, hiivenen etäämpänä seisoi joku. Tihrustin silmiäni ja koetin hahmottaa sitä tarkemmin, mutta minun ei tarvinnut. Silmäni laajenivat äärimmilleen kauhusta ja eopäuskosta, kun se astui valokeilaan, joka sisältä heijastui ulos lasin lävitse.

Se oli ehkä eläin, tai jotakin. Se ehkä muistutti etäisesti kengurua. Sen turkki oli likaisen harmaanruskea ja osittain siitä puuttui siivuja kuin ne olisivat vain pudonneet pois. Niistä kohdista paistoi liha ja jänteet. Ja mätä sekä hännästä, joka piiskasi ilmaa levottomast sen takana, pilkisti esiin vaaleaa luuta. Valkeat turvonneet silmät tuijottivat sisälle lasin lävitse. Ne kiiluivat kummallisesti sisältä päin ja tajusin, että ne muistuttivat kuolleen kalan silmiä. Otuksen suu oli kuitenkin hirveintä, mitä olin koskaan nähnyt. Sillä oli peukalon mittaiset hampaat, joiden tarkoitusperä ei jäänyt minulle epäselväksi. Vaikka sen pää oli lähes painunut lasiin kiinni, sen hengitys ei huurtanut pintaa.

Kirkaisu takertui kurkkuuni eikä suostunut tulemaan ulos, kun tajusin, mitä olennon omituisen lyhyet eturaajat pitelivät. Se oli Irinan irtirevitty pää, jolle oli jäänyt epäuskoinen ilme. Näin, miten katkenneesta kaulasta tihkui yhä verta hänen portailleen ja miten osa ratkenneesta henkitorvesta heilui hitaasti tuulen mukana vasemmalta oikealle ja takaisin. Kahdet kuolleet silmät tuijottivat suoraan minua lasin läpi.

Takaani kuulin, miten lasi räsähti rikki ja lukuisat saviset kukkapurkit putosivat lattialle.

Rukoilin kaikkia jumalia, joista olin koskaan lukenut tai edes kuullut.

Mulla on ollut nännikorut kutakuinkin seitsemän vuotta. Nti sankari on ollut nyt pari kolme viikkoa ilman koruja ajatellen, että öhöö, eihän ne nyt umpeen ainakaan mene, ne on olleet siinä jo niin pitkään. Jep, mutta ainakin ne palautuu, ellei umpeudu.

Oikea meni hetken ähertämisen kanssa, mutta vasemmasta ei saa enää korua läpi. Sattuu ihan saatanasti yrittää väkisin työntää. -.- Voi huoh.

Noh, lävistyslistaan sekin vain jatkoksi. Nyt, kun tuo duuni loppuu, voi haistattaa rauhassa vitut hygieniasäännöksille ja tikata naamaa niin paljon kuin sielu sietää. Alahuuleen jos lykkäisi keskelle jotakin pientä ja sievää ja sen sivuille sitten hevosenkengät. Sitten pitää varmaan opetella suuteleminen taas uudelleen... -.-

"The truth's for sale for just one kiss
And that's how I like it
Yeah, that's how I want it to be..."

Mietin tuossa juuri, kun kerta olen jälleen kerran assaulttaamassa Hellsingin, että miksi EN menisi suoraan töistä aamulla. =^^= Sitä olisi sitten heti aamulla klo 08 tienoilla ihunassa Hellsingissä, suhteellisen yksin katselemassa, kun väki kirmaa kouluihin ja töihin ja itse pohtii kahvia ja tupakkaa sekä suunnittelemattoman shoppailufrenzyn kourissa.

Niin, onhan minulla toki syykin mennä sinne. ASHBURY HEIGHTS! Voi olla, että on once in a lifetime saumat nähdä Suomessa, joten pakkohan sitä on vaivautua, maksoi mitä maksoi.

Joka tapauksessa, jos kiinnostaa päiväkahvi/lounasseura Hellsingissä huomenna, niin saa ottaa yhteyttä. I'm all yours ;)

Taas yksi yövuoro pulkassa tältä viikolla - one to go. Hillittömän hieno viikko joka tapauksessa. Tuntuu siltä, kuin minut olisi jälleen siunattu finger of destructionilla; kaikki masiinat, joita "käytän", hajoavat. =P Tänään pistin koneen nro 2 päreiksi kutakuinkin viiden tienoilla eikä pomo antanut enää kolmatta konetta allekirjoittaneelle käpälöitäväksi. Ehkä hyvä niin. Enpä muista, milloin olen viimeksi logannut kellokortilla ulos töistä jo kymmentä vaille kuusi - saadaan näin tehdä aikaisintaan silloin, siis - joten eipä se nyt niin harakoille mennyt.

Luonnollisesti piti ilmoittaa työnjohtajalle, että meidän asentajat ja sähkäri vaativat mulle pekkasta ensiyöksi. Ei herunut sitäkään. Höh. Noh, onpahan ihmisillä (asentajilla) tekemistä sitten ensi yönäkin ;) *sadistista hihitystä ja tassujen hypistelyä* Voihan toki olla, että mun "aikaansaannokset" näkyvät vielä silloinkin, kun en ole enää töissä koko perkeleen puljussa - viimeinen työpäivä siis maanantai 31.8. eli about puolentoista viikon päästä.

Ja ei, en minä niitä oikeasti hajottamalla hajota. Niihin vain tulee vikaa, jota en osaa itse ainakaan fiksata - eivätkä kyllä aina asentajatkaan. =P

Sotasuunnitelmia


Countdown for unemployment: 2 weeks 1 day

Sitä odotellessa, siis.

Sitä on viettänyt tahtomattaankin aikaa pohtimalla, mitä seuraavaksi. Elintaso muuttuu huomattavasti paskempaan suuntaan - ärsyttää ajatuskin siitä, että jatkossa pitää alkaa katsomaan, mitä rahoillaan tekee ja mitä milloinkin ostaa. Yllättävät menot, kuten hajoilevat näytöt ja powersourcet ei tuu jatkossa olemaan niin "*shrug* I'll just buy a new one"-tilassa. >.<

Tällä hetkellä ajatus on, että hakee opiskeleen aikuislinjalle lääkealaa Hellsinkiin. Tosin, vika vain siinä, että pääsykokeet on vasta marraskuussa - koulu alkaisi tammikuussa 2010. Periaatteessa voisi ottaa riskin ja vain muuttaa ennen sitä, vaikka ei olekaan tietoa, onko koko opiskelupaikkaa vai ei. Ottaen kuitenkin huomioon, minkälainen vuokrataso koko pk-seudulla on, se ei tule olemaan helppoa ja duuni olisi ikäänkuin pakollinen olla olemassa, jos sinne aikoo jäädä. Loppupalkalla ei pitkälle pötkitä, jos takuuvuokrat on aina default 2kk - mitä olen silmäillyt ohimennen. Mitä duunissa olemiseen ja opiskeluun taas tulee, noh, aikuislinjoissa on se hyvä puoli, että niissä on joustoa huomattavasti enemmän kuin ns päiväopinnoissa (joista kylläkin saa oikeudet opintotukeen ja asumislisään, mutta ei paljoa lämmitä semmoiset summat, vaikka ns ilmaista rahaa ovatkin).

Pk-seudun asunnot taas. Tietenkin, jos sitä olisi päiväopiskelija, voisi aina turvautua HOAS:iin, mutta saittiinsa mukaan uudet opiskelijat sijoitetaan aina aluksi soluasuntoihin ja yksiöt yms ovat tarkoitettuja opintojensa lopuilla oleville asukkaille. Alustavan tutkimuksen mukaan, solujen huoneet on about 15 neliön kokoisia eli ihan toivottoman pieniä. Eihän mun kamat sellaiseen edes mahtuisi! Jenkkisänky, kuuden hengen pöytä... >.< Oh, so hopeless it seems! Eikä näistä todellakaan voi luopua, kun on kerta hankittu jo. Sen voi siis unohtaa. HOAS:in ja päiväopiskelun, siis, molemmat. Pöh.

Eihän minua mikään Hämylinnassa pidättele. Ei parisuhteita, ei kersoja (se tästä vielä puuttuisi), ei edes lemmikkielukoita pyörimässä jaloissa. Toki sitä voisi opiskella samaista alaa muuallakin kuin Hellsingissä - kuten Turussa, mutta hei, oon asunu jo Turussa, en mää jaksa sinne nyt takas enää lähteä, vaikka se olikin ihan ok np mesta sinänsä, "kiva tuppukylä merenrannalla". Lisäksi sitä oli tarjolla Kuopiossa, mutta kuka nyt kalakukkovaltakuntaan lähtisi - mitä etelämmässä, sitä parempi, kaiketi(?).



Autumn comes crawling

Toinen mieltä askarruttava asia on mun ns syysmasennus. Sitä istui toissapäivänä töiden jälkeen - iltavuorosta kotona ~2230 - kotona ja ihmetteli, kun on mielettömän apaattinen olotila. osasyynä saattoi olla se, että WinAmpin playlist päätti suoltaa hidasta, suht surumielistä musiikkia (TiamaT: Amanethes) mutta ei voi sen piikkiin pistää koko settiä. Olo oli, että jos olisi joku kunnon suru&ahdistus, sitä voisi käpertyä itseensä ja itkeä salaa nurkassa, kun kukaan ei näe. Ei, en tehnyt niin - ei kuulu tapoihin.

Kun käy kaupassa, pitää muistaa hankkia multivitamiineja ja ryhtyä jälleen vetämään niitä. Nämä syksyt tuntuu pahenevan joka vuosi. Yksi tyyppi irkissä totesi, että se johtuu iästä, mutten jaksa uskoa, että se sitä olisi - mutten kielläkään, etteikö se voisi vaikuttaa asiaan, mutta että yksinään: tuskinpa. Ehkä talven aikana tulisi hankittua sellainen kirkasvalolamppukin sitten, viimeinkin. Jos se ei oikeasti toimi, niin saa luvan toimia edes placebo-hengessä! Usko on vahva, keho heikko.

Kiire+pyhä vitutus. Ei mennyt reissu ihan nappiin, mutta suunnitelmat ensi vuodelle on jo esitetty ja aikeissa myös toteuttaa. Paremmin sitten vuonna 2010, toivon mukaan.

Tulihan sitä pari luentoa vilkaistua, mutta suurimmasta osasta ohjelmaa olin myöhässä tai tylysti nukuin ohi. -.- Ensi vuonna voisi oikeasti prepata myös sen suhteen, että oikeasti herää, kun se pirun herätyskello soi eikä vain tyydy läpsimään torkkua ja/tai siirtelemään herätysaikaa.

Ihmisten luona vierailemisessa on aina jotakin unohdettava. Teoriassa se on hyvä tekosyy siihen, että voi mennä jonkin ajan päästä uudelleen - jos ei muuten niin ainakin noutamaan unohtunutta esinettä x. Sitten on taas muutamia sellaisia esineitä, joiden takaisinsaaminen olisi tapahduttava asap. Tässä tapauksessa kyseinen unohtunut item on kännykkälaturi. Voisihan sitä toki käydä ostamassa vain uudenkin, eihän ne nyt niin kalliita ole, mutta reippaat ihmsiet jaksavat vaivautua postissa piipahtamaan ja saanen sen sitten tiistaina takaisin.

Ongelma kännykkälaturin kanssa lienee kuitenkin se, että en omista muunlaista herätyskelloa. Pitänee hankkia tietokoneeseen jokin, joka pitää sen verran kovaa mölinää, että herää.

Mieletön kombo sattumia ja perseilyä, jotka EIVÄT ole minun syyni. Käsittämätöntä toimintaa taas yhdeltä jos toiseltakin puljulta. Eli, RoPeCon-systeemi kusee more or less.

Ei kuulu paketteja tänäänKÄÄN. Perkele. -.-

Eilen kävin aamupäivällä töiden jälkeen apteekissa. Eivät, pirut, myyneet 1,6mm ruiskuneuloja. Oli vain narkeille tarkoitettuja ns päivystyspusseja ja niissäkin oli 1,2mm neuloja ja nehän EI käy! Pitää saada korvakoruja tikattua parit per korva. Ryhdyn dissaileen ko apoteekkia ja käymään tätä lähin vain keskustassa, oli asia sitten, mikä tahansa. Ä-hä!

Eikö se ole default asetus, että seitsemältä saa aamusella alkaa mekastaan kerrostaloissa? Jos sitä alkais tunkeen lisää blondausmyrkkyjä päähän, aikansa kuluksi. Pakko kyllä todeta, että tämän viikon jälkeen mun tukka pysyy suht kaukana noista väreistä >.< Huomaa kyllä jo, että ne ovat huomattavasti surullisemmat kuin aikaisemmin, mutta onhan sille tehtykin viimeisen kolmen(?) viikon aikana kolme värinpoistoa, että ehkä sen ymmärtää. Noh, kohta neljäs!

Ja postia odotellessa... Missä on mun aurinkolasit? Missä mun uudet housut? Entä mun cosplay-partnerin kledjut? Ja mis vitus mun tabisukat? Voi huoh. Sitä kun koettaa olla itse ajoissa asioiden kanssa, niin sitten puljut päättävät alkaa matamaan toimitustensa kanssa - for the reasons IDK. Varmaan pärstäkertoimella mennään.

Mulla on ongelma. Ei ei ei, ei liity mitenkään mun wammaharrastuksiin, vaan töissäoloon.

Joskus ihmisillä - aika useastikin, käsittääkseni - soi biisejä pään sisässä. Tulevat ja menevät, miten tykkäävät, vaikkakin osa kuulemma voi itse jopa vaikuttaa siihen, mitä jukeboxistaan tulee. Itselläni se on täysin shufflella, mistä tämä ongelma johtuukin.

Viimeisen parin viikon aikana listani kärkikaksikko on:

AKI SIRKESALO - Seksuaalista Häirintää
MICHAEL JACKSON - In the Closet

Ei siinä mitään, että joskus päässä vilisee tällaiset biisit. Mutta tästä on tullut ongelma hiljalleen, koska ne on siellä joka päivä =D Missä mun joulu- ja lastenlaulut on?!

Viime perjantaina marisin aiheesta sitten tupakkapaikalla työkavereille ja totesin, että viikko on kohta kulunut, kohta pitäis tulla joku kolmas täydentämään mun kesto"suosikkeja". Tuskastelin, että miksi sitä paitsi juuri Jackson ja Sirkesalo, onko mun pääni sisässä joku kuolleiden artistien kerho. Ne koettavat ottaa yhteyttä kuolevaisten maailmaan... =S


Huua luua halinna luua! Niin se on se lappalainen lastenlaulu. Löysin siihen jopa sanat googlella, nyt voi antaa koko biisin soida. ;)

"Juokse kellokas
outamaita ja auvikoita kellokas, poroni, laukota noita. huu-a luu-a halinna luua halinna luua huu-a-i-lii.

laulun kuulen tunturituulen, kultani kutsuna jo kuulen sen. huua luua halinna luua, halinna luua huu-a-i-lii.

kello kilkkaa, jo valo vilkkaa, kellokas, hälle on silkki ja hilkka. huua luua halinna luua, halinna luua huu-a-i-lii."