IRC-Galleria

Tämä on taas kerran tyypillisiä Yashiza-novelleja. :) Hyvin paljon tekotaiteellisuutta (wink, pidän siitä), sekavuutta ja monenmoisia kiemuroita. Taas kerran tekstiä pitää lukea ajatuksella, käänteistä sanajärjestystä voi olla paikoin liikaakin sekä jotkin asiat voivat olla vaikeasti ymmärettävissä. En itse pidä ollenkaan lopusta, se on töks. En kyllä keksinyt tosin parempaakaan loppua, joten saa kelvata. :) Varmasti muistuttaa paljon minun tekotaiteelista edellistä työtäni! \\o// Eipähän ole kaikkien suosikki ainakaan.

En tiedä tuleeko tästä se aihe selväksi.

Betaaja: Jordan

---

HIIVITHÄN HILJAA?

---

”Kosketan kaukaista taivasta, enkeli olen silmissäsi, pelottavatko kyyneleesi sinua? Sinua on käsketty lopettamaan tekorohkeus, mutta et uskalla päästää irti kahleistasi, siteistäsi. Haluat pitää kaikin tavoin kiinni siitä mitä sinulla on, mutta eihän sinulla ole mitään menetettävää. Ja mistä lähtien olet saanut luvan hankkia omaisuutta? Sulje silmäsi. Juuri näin, anna minun puhaltaa happoa kasvoillesi, lopeta rimpuileminen ja paljasta todellinen tarkoituksesi. Et enää tarvitse sateenvarjoa, tuota pinkkiä ja sydänkuvioilla peitettyä rumaa esinettä. Onko tuo se omaisuus jonka hankit? Sallinette että nauran, ollaan sitä eletty jo kuninkaiksi ja minä olen vaatimaton palvelijanne, aina käytettävissänne. Hovimestarinne, mitä ikinä tahdottekin. Siltikin olen aina sitä, mitä et koskaan uskoisi minun olevan, pakkomielteet pystyvät muuttumaan elollisiksi olennoiksi, tiesitkö sinä sitä? Mitä enemmän ruokkii obsessioitaan, sitä suuremmiksi ja mahtavammiksi ne kasvavat, hiljalleen ei enää huomaa kuinka pakkomielteistä on muodostunut todellisuutta. Pian ei enää erota valhetta todesta, mutta sitähän sinä et ole koskaan osannutkaan tehdä, mestari?

Pahoittelen kimakkaa nauruani, antakaa anteeksi tämä epäkohteliaisuuteni. Ehkä minun pitäisi olla taas parempi ihminen ja kohdella vanhempaa olentoa kunnioittaen. Muutan sanamuotojani tästä lähtien, jotta tuntisitte olonne edes hetken mukavaksi. 'Nähdään taas', sanoitte rakkaillenne. 'Tapaamme' on epätosi, 'välitän' on valhe johon siltikin itse uskoitte, 'hyvästit' on ainoa totuus jonka päästitte suustanne, rouva. 'Tapaamme, koska välitän, hyvästit.' Välitätte? Ette ole viimeiseen kahdeksaan vuoteen välittäneet kenestäkään muusta kuin minusta, minähän olen se asia jota todella rakastatte. Tärisitte, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Pelkäsittekö minua? Ette koskaan kertoneet sitä minulle. Värähtelevä ja jännittynyt äänensävynne ilmaisi, että teidän oli vaikea uskoa minun seisovan edessänne. Rakastitte silti vieläkin, vaikka uskonkin teidän jo silloin tietäneen mikä on kohtalonne. Heikot jäävät vahvojen alle, epävarmojen solisluut murtuvat ja luhistuvat kun voimakkaat rynnistävät kohti huomista. Paholainen on luonut meidät jokaisen, ja aina välillä Hänkin on hieman erehtyväinen. Tietämättä mitä väsyneenä rakentaa ja tekee, Hän korjaa siltikin erheet muodostamalla hiekalla sekä sokerilla täydellisyyden. Kaksi tavallista raaka-ainetta, ja niistä vain Hän kykenee luomaan virheettömiä asioita.

Rukouksenne enää eivät auta, ettekö tunne jo veden täyttävän pieniä keuhkojanne, tätähän olette aina pelännyt? Unelmoinut nähtyänne varjoni kankaalta, toivonut minun pelastavan teidät pahimmalta peloltanne? Sen minä lupaan tehdä. Hienosäätöä, pelastankin teidät vääryydeltä. Pelko nimittäin on tarkoitettu kohdattavaksi, mitä järkeä muuten tässä kaikessa olisi? Hapenpuutosko teitä vaivaa? Se saattaa vähän kirpaista, taitaa kenties tuntua vieläkin pahemmalta kuin olitte kuvitelmissanne luulleet. Lumisadetta, katsokaa kuinka pyryttää. Joulu on tulossa ja maailma on taas laulamassa tekopirteitä kappaleita juhlistakseen Saatanan pojan syntymää! Ihmiset luulevat juhlivansa aivan jotakin muuta, eivät tajua ettei maailmassa voi olla ketään niin hurskasta tai inhimillistä synnin anteeksiantajaa! Tiedämmehän molemmat kuinka väärässä he ovatkaan, mutta silti tätä kaikkea on ilo seurata. Keskitytään nyt teihin ja pelkoonne, haluan olla osa kuolettavaa fobiaanne, avatkaa minulle ovi ja päästäkää minut sisään. Miksi torjutte minut, miksette anna minulle kulkulupaa, mitä olen saattanut tehdä teille? Vastatkaa minulle! Vastatkaa, ennen kuin silmänne muuttuvat harmaiksi.

Ahdistus, paniikki, ette tiedä minne mennä! Kuinka romanttista, kuinka ihanaa, kuinka taivaallista! Vetten alla kaikki on niin kaunista, kuinka kahleet jaloissanne tuntuvat vievän teitä vain alemmaksi ja ikäväkseni joudun teille ilmoittamaan, että avaimet syötin aikaa sitten koirallenne. Älkää pidelkö kädestäni kiinni, jättäkää minut rauhaan, minulla ei ole mitään syytä vajota teidän mukananne. Unissanne aina pelkäsitte tämän käyvän toteen, heräsitte joka kahdeskymmenesneljäs päivä neljältä aamulla hikisenä ja säikähtäneenä, olitte juuri kokeneet tämän päivän, ettekä halunneet siltikään koskaan sen käyvän toteen. Olen siltikin kanssanne, teidän ei tarvitse pelätä kuin vähän enemmän, lupaan auttaa teitä – milloin, siihen en osaa vielä vastata. Pian, lupaan sen.

Koralliriutat, tännehän ette koskaan uskaltaneet astua sievillä jaloillanne. Itse asiassa, jos oikein satun muistamaan, ette koskaan poistuneet talonne ulkopuolelle! Pelkäsitte että taivas kaatuu niskaanne, pilvet raiskaavat silmänne, ihmiset polttavat sydämenne, maa syö teidät sisäänsä, ja saanen kysyä näin lyhyen tutustumisaikamme kunniaksi, mitä rohkenitte kohdata? Henkenne ei teille voinut olla niin arvokas, mitätön se kaikille muillekin oli, miksi se olisi ollut mitään edes teille? Olisitte vain voineet luovuttaa suosiolla, mutta teillä ei ollut uskallusta! Toinen pakkomielteenne oli elää, vaikka obsessionne minuun oli kylläkin suurempi. Mitä hyödytöntä ajankulua, kuinka saatoitte haluta kitua tässä todellisuudessa! Täytynee tosin minunkin myöntää, että teidänlaisellanne ihmisellä ei ollut edes oikeutta sanaan 'elämä', saatika oikeutta sen merkitykseen. Huvittavaa. Pahoittelen taas kimakkaa nauruani, tiedän sen vihlovan korvianne, mutta kuinka muutenkaan voisin saada teidät nauttimaan matkastanne tulevaan?

Oletteko olleet vailla happea liian pitkään? Ajatuksenne lentävät päänne päällä, karkaavat ylös kohti vetten rajaa josta paetaan taivaaseen, ettekä saa ajatuksianne kiinni! Kuinka tyhjiä ne ovatkaan. Leijailevat ilman minkäänlaista olemusta mustalla tähtikankaalla, rumia ajatuksenne ainakin ovat. Jos katsotte ylös, huomaatte kuinka veden ylimmälle kerrokselle on muodostunut jäinen pinta. Kukaan ei löydä teitä pitkään aikaan, eikä sielunnekaan voi murtaa rautajäätä, ikiroutaahan sääennustekin lupasi! Kuinka tekisikään nyt mieleni tanssia ripaskaa, mutta en osaa sitä samalla tavalla kuin te! Hypitte, juoksitte, tanssitte ja leijuitte talossanne, tulittehan loppujen lopuksi hulluksi kun kuvittelitte tanssivanne kanssani valssia pöytänne päällä! Silloin olin vain päänne sisällä, en sen ulkopuolella, mutta näin kaiken. Nauroin silloinkin. Varmasti kuulitte minut, aivoissannehan minä piileskelin, kuinka päänsärky yhtäkkiä vain iski ja tuntui kuin joku söisi mieltä! Se olin minä. Kyllä, olen hyvin ylpeä siitä saavutuksesta. Kiitos teidän, Hän ei olisi luultavasti koskaan uskonut minuun. Kiitän teitä, pelkoanne ja kadotustanne, korvaan teidät talossanne, esittelen itseni teidän lapsenanne. Oi, tietenkin kehun teitä. Jätittehän minulle upean kartanon ja kirjan, josta voisin etsiä maailman kauneimpia sanoja! Niin kuin se hiukseton tyttö nuoruudessanne, muistattekohan vielä vai kiellättekö senkin? Siitä lähtien pelkonne on vain kasvanut. Luulitte sen uusiutuvan, pelkäsitte kaikkia mahdollisia tapoja luopua ja luovuttaa elämästä! Naiivia luulla voivansa paeta loppua, miksei kukaan yritä karata alulta? Ihmiset uskovat ettei loppu voisi muodostua ilman alkua, mutta tietenkin se voi! Miten luulette Hänen luovan tätä maailmaa? Milloin tällä kaikella mukamas on alku ollut, kun loppu jo häämöttää kymmenen valovuoden päässä.

Lapsi. Minusta tulee teidän lapsenne, pakkomielteestä ja kuvitellusta tyttöystävästä tuleekin oma tytär! Minkä antaisitte ainokaisellenne nimeksi?” kysyi utuinen varjo pinnan alla ystävälliseen sävyyn.

Keho – kohta miltei jo ruumis – yritti sanoa jotakin, muttei voinut lausua mitään. Keuhkot ja kurkku olivat täyttyneet vedestä jo aikaa sitten. Yritti kahlata vielä kerran, panikoi, ui meren alla, mutta kahleet jaloissa, käsissä ja kaulassa vetivät kehoa vain alemmaksi syvyyteen. Ei ollut mahdollisuutta, pakko kohdata se mitä koko elämänsä ajan oli vältellyt.

”Hetki, enää muutama sekunti ja voin olla Natalia-tytär jonka hylkäsitte nuorena Ranskaan, ja itse pakenitte sotaa ja juutalaisvainoa Atlantin toiselle puolelle”, usvainen, jo hahmoa muistuttava olento kuiskasi surullisesti.

Toinen sulki silmänsä, lopetti vastaan taistelemisen, mutta seitsemännen ajatuksen mielestään vielä päästi. Lensi, leijui ja liisi vedenpinnan yläpuolelle, läpi rautajään ja ikiroudan. Kaunein ajatus maailmassa – laajat ja rikkonaiset siivet – pelastui varjon kylmyydeltä, ei menettänyt ulkomuotoaan hahmolle, joka mietteiden kauneuden julmasti itselleen varasti. Pakokauhua oli nyt mustan hahmon epäselvissä kasvoissa, mikä olikaan pieleen loppujen lopuksi nyt mennyt, väärään aikaan pakkomielteinen nainen oli ehtinyt luovuttamaan. Ahdistuneisuutta ja pelkoa varjon kasvoilla, epätoivoa sen harvoissa ajatuksissa. Suolainen ja raskas vesi tunkeutui nyt hahmonkin suuhun, täytti epämukava neste keuhkot ja mahalaukun, täyttyi olentokin jääkylmällä vedellä. Ei ollut nainen juuri syntyneelle lapselleen opettanut uintia, ei osannut tyttöparka kahlata merten alla, oli unohtanut jo puhumisen alkeet, vajosi yhden päivän ikäisen vauvan tasolle, olihan hän vasta äsken syntynyt. Yli puolentoista metrin pituisesta varjosta tuli neljänkymmenenyhdeksän sentin kokoinen pieni vauva, silkinpehmeä kuori muodostui iholle, eikä yhtäkään ajatusta ehtinyt syntyä. Hukuttautuneet, tytär ja äiti, eivät koskaan ehtineet toisiaan tavata.


”Tyttäreni, hiivithän hiljaa takanani seuraavassa maailmassa, kun ainoan pelkoni olet kohdannut?”