IRC-Gallerian tietosuojakäytännöt päivittyvät 25.5.2018 vastaamaan EU:n tietosuoja-asetuksen (GDPR) vaatimuksia. Lue päivitetty Tietosuojaseloste. Lisäksi käyttöehdoissa on tarkennettu ikärajaa ja kohta 6.2 viittaa Suomen lain lisäksi Euroopan unionin lakiin.

IRC-Galleria

Nitin

Nitin

alkaa käyttää galtsuu taas. :D

Blogi

- Vanhemmat »

Sadunsyöttäjä-kirahviPerjantai 28.04.2006 21:36

Kerroit minulle limetinvärisiä satuja voidakseksi rakastuttaa minut maailmaasi, josta en koskaan voisi paeta takaisin todellisuuteen. Auringonjumalan alla, paljastit minulle kaikki salaisuutesi, jonka muistit vielä tänä päivänäkin, mutta unohdukseen jääneet jäivät unholaan. Tässä varjossa, minä kuuntelin sinun satujasi, joissa kyyhkyt valloittivat maailman kauneudellaan, rauhallaan. Meistä oli tehty muurhaisia, jotka edustavat murhetta, painovoimaa, rajallista näköä.

Eivät sateet meistä koskaan huolehtineet, vielä vähemmän meistä piti ensisuudelman nähneet valkoiset pisteet taivaalla. Ei ole väliä, kuinka pitkään tai kauan, minä tulen olemaan ikuisesti sylissäsi, puremassa huuliasi, katsomassa siristeleviä, melankolisia silmiäsi. Toivoin niin.

Lohikäärmeet hävisivät aina kyyhkysille sinun värillisissä saduissasi, etkä koskaan kertonut minulle, mihin niiden voimat olivat kadonneet maailmassasi. Kuiskuttelit salaisuuksiasi, mutta et koskaan kertoneet paljaimpia asioitasi, koska ne olisivat pukeneet vaatteita yllesi. Tahdoit olla aivan alasti, käpertyneenä oman kehoni lähelle. Et antanut minun pukea sinua kauneimpiin kimoneihin, mitkä olin sinulle löytänyt, et halunnut. Ja siltikin kuuntelin satujasi prinsessoista, jotka saivat prinsessansa.

Sarvikuonot olivat ystäviämme, paljastit. He olivat aivan samanlaisia kuin me kaksi, tulleet väärään paikkaan, aikaan, mutta löytäneet oikean ihmisen, puolikkaan. Et pitänyt kirahveista, mielestäsi ne olivat valehtelevia, teeskenteleviä oliota. Ja siltikin menit ja rakastuit kirahvin luonteeseen, olemukseen. Se, ettei se näytä siltä, ei tarkoittaisi, etteikö se olisi sitä.

Meillä kahdella ei pitänyt olla onnellista loppua. Sanoit, ettei meille tulisi olemaan minkäänlaista loppua. Ja sanoiksi ne jäivät sinun löytäessä toisen, jolle kertoa hedelmänvärisiä tarinoitasi. Saduissasi piilee harmaa valo.

Myönsit olevasi kirahvi, niin monien vuosien jälkeen.

---

Tykkään kirjoittaa tekotaiteellisia tekstejä. :D

[Ei aihetta]Tiistai 07.03.2006 21:13

Kirjoitettu: 4. maaliskuuta 2006
Yksi omituisempia, mutta samalla parhaimpia tekstejäni ikinä. Onnistuin luomaan sen, minkä tahdoinkin. Tyttö on naiivi, eikä tajua mistään mitään. Samaan aikaan hän on inhimillinen olento. Yhteiskunta kohtelee ala-arvoisesti kehitysvammaisia. Oikeasti, parhaimpia tekstejäni.

http://elite.taideteos.net/documents/kehitysvammainen.php - Tuossa tuo teksti kunnolla. Ei varmaan italic toimi?
---

Prinsessat tanssivat. Niin minulle sanottiin, kun täytin kolmetoista vuotta. Eivät kehitysvammaiset lapset, joilta kuola valuu suussa päivät pitkät. Eivät ne ihmiset, jotka rollaattoreilla liikkuvat paikasta toisteen. Eivät jälkeenjääneet, joiden älykkyysosamäärä on alle seitsemänkymmentä. En minä.

--

Anna-Maija. 17-vuotias vaikeahoitoinen ihminen. Hylätty Tampereen hyytävään kylmyyteen, mutta löysi ikävä kyllä kotinsa monen kuukauden jälkeen. Hoitajaa etsitään minimipalkalla. Aikaisempi työkokemus ei ole välttämätöntä. Sivusilmällä katsominen riittää. Jos kiinostaa, ota yhteyttä soittamalla 045-6667666. Palkkaamme ensimmäisen soittajan. Hoitovirhe toivottua, haastetta ei nosteta. (2001)

--

Siskoveliisäpoikatätisetäkaikki: “Ethän sinä osaa tanssia! Synnyit tuollaisena, eikä se ole meidän vika! Siitä sinun ei kannata edes unelmoida! Missä sinä sellaista olet nähnyt, kenen olet muka nähnyt tanssivan kehitysvammaisena? Sen ihmeen minäkin haluaisin nähdä!”

Serkku: “Äiti, äiti, miks TOI ei osaa puhua normaalisesti, miks TOI ei osaa kävellä niiku me, miks TOI on täällä, äitiä, äiti, mua pelottaa!”

--

Keskonen. Alle kaksi kilogrammaa, alle neljäkymmentä senttimetriä. Kun kerrotaan hyvät uutiset vanhemmille, he hymyilevät. Huonot viestit kuulessaan heidän kasvonsa muuttuvat surumielisiksi – lapsi oli jäänyt eloon ja hengitti omin voimin, kaikkea yritettiin. Ei onnellisuutta tiedossa. Vahinko. (1987)

--

Minä osaan puhua. Kuunelkaa nyt minua, puhun selvästi ja hienosti, enkä änkytä. Katsokaa nyt minua, pystyn siihen! Olettehan tyytyväisiä minuun, olettehan ylpeitä minusta, rakastattehan minua, kaipaattehan minua, tyydyttehän minuun, välitättehän minusta, omasta tyttärestä?

“Mitä toikin nyt sössöttää, oks jo muka aika vaihtaa ton vaipat?” isä mulkaisee.

“Soittaisin hoitajan paikasta”, vanhan kuuloinen nainen sanoi puhelimen toisesta päästä.

“Olette saaneet paikan”, mies vastaa heti ja kertoo yhteystiedot. Anna-Maijalla on vihdoin löydetty hoitaja pitkän etsinnän jälkeen. Vapaus on alkanut. (2004)

Tanssin, tanssin, tanssin! Olen satuprinsessa, minä osaan tanssia! Äiti ja isä, katsokaa minua!

Isä: “Vittuako toi taas kaatui pyörätuoliltaan. Matias, mee avittaa siskoas!”

Matias: “Salla, mee auttaa Vamma-Maijaa!”

Salla: “Petri, mä siivosin sen huoneen, tää on sun työ!”

Petri: “Matias, nyt sä kyllä meet tai vedän sua turpaan.”

Matias: “No mä katon tän leffan eka, sopiiko?”

Isä: “No tottahan toki, ei toi Maija minnekään ole lähdössä. Nautitaan nyt, kun on aikaa. Terminatoria ei todellakaan sovi menettää.”

Isä, äiti, sisko ja veljet, minä tanssin!

--

“Minä en jaksa enää! Olemme olleet tuon vankina jo viimeiset kolmetoista vuotta, minula ei ole oikeasti voimia enää tuon hoitamiseen! En ole nukkunut kunnolla viimeiseen kymmeneen vuoteen, aina tipahtanut sängystä ja kukaan tässä huushollissa ei jaksa nousta ylös aamukolmelta! Tulen hulluksi Lauri, tulen hulluksi hänen kanssaan! En jaksa enää!”

“Viedään se puistoon kävelylle ja jätetään se sinne. Talvipakkanen varmasti puree tyttöön nopeasti.”

“Oi, pelastus!”

Rollaatorissa oleva tyttö hymyilee vinosti ja kuola valuu huulilta leukaa pitkin kaulaan. Pääkin on kallellaan ja hiuksetkin sekaisin. Siltikin jaksaa hymyillä. Mielessä liikkuu paratiisi, äiti ja isi suunittelemassa tytön syntymäpäiviä! Viime vuonna joku oli nauranut hänen juhlissaan, tyttö on aivan varma! Äitikö se oli hienon naurun päästänyt, siitä ei uskaltaisi tyttö vetoa lyödä.

Totuus oli, ettei kukaan ollut tässä talossa vahingon jälkeen naurannut naurua, jota nauruksi olisi voitu kutsua. (2000)

--

Miksi maailma näyttää nyt kääntyneen ylösalaisin?

“Syömään!” äiti huutaa keittiöstä.

“Vampi-Maija on taas kaatunut.”

“No hoidetaan se myöhemmin, mutta nyt on ruokana muorin tekemää lihamureketta! Kukapa pystyisi vastustamaan sellaista herkkua, eihän?”

--

Sosiaaliviranomaiset pahoittelivat onnettomuutta ja lähettivät joka vuosi tiettyyn päivämäärään myös kortin, jossa syvästi toivoivat lopun tulevan pian. Yhteiskunnalle ei ollut mitään hyötyä ylläpidää vammaista lasta. Lapsilisät peruttiin. (1999)

--

Halusin vain olla prinsessa. Päivän prinsessana. Miksei minulle voida suoda sitä?

--

Hoitaja tekee virheen. (2007)

--

Toivoisin edes yhden päivän olevan normaali. Normaali, jolla on mahdollisuus tanssia.

--

Pitkän tauon jälkeen talossa raikuu nauru, jota voidaan jopa kutsua nauruksi. (2007)

--

“Äiti, äiti! Mikä TOI TOSSA on olevinaan? Oks se jokin vammane tyyppi, ku se vaa kuolaa ja liikuu lollaattorissa! Se kattoo mua omituisesti äiti, mä en tykkää siitä! Mua pelottaa!!!”

“Ville, tulepas tänne nyt äkkiä! Älä mene yhtään lähemmäksi!”

“Äiti, mutta mikä toi oikeesti on? Oks se ihmine?”

“Ei, ei se ole! Tule nyt!”

“MIKÄ SE ON?!”

“Se on sekasikiö”

“Aijaa, mikä se on?”

“Nyt loppu, mennään kotiin.”

--

Tyttö avaa innokkaasti ja hätäisesti lahjaansa, hymyillen (ainakin näin veli Matias luulee kertoessaan huomisaamuna kavereilleen juhlista) katsoo vanhempiaan ja on pakahtua onnellisuudesta. Pakkauksesta paljastuu vanha riepu, joka oli lojunut vintillä jo vuosia käyttämättömänä. Kukaan ei ollut vaivautunut siistimään vaatetta, vaan siinä oli edelleen ruokatahroja sekä multaa.

Jos joku olisi ollut vielä sinä hetkellä hänen kanssaan (kaikki olivat lähteneet pois tytön avataessa lahjaa), olisi hän voinut nähdä tytön itkevän kyyneliä. Onnen kyyneliä.

Tyttö luulee jonkun välittäneen. Tyttö luulee olevansa maailman parhaimmassa perheessä. Tyttö luulee ihmisen rakastavan häntä virheistä huolimatta. Luulla-verbi käytössä, jos joku muu kuin tyttö on äänessä. Tietää-verbi olisi käytössä tytön ajatuksissa. (1998)

--

Minä olen perheen esikoinen. Minut ristittiin Anna-Maijaksi Malmin seurakunnassa. Äidilläni on maailman kauneimmat silmät, isälläni näteimmät hiukset.

Siskoni haluaa malliksi. Jonakin päivänä olen katsomassa hänen esityksiään, taputtamassa hänelle, hänen rinnallaan! Ihailen häntä. Siskoni on tärkeä minulle.

Veljeni Petri haluaa valokuvaajaksi. Suututin hänet kerran rikkomalla hänen uuden kameransa. Hän ei koskaan uudestaan puhunut minulle, sillä hän sai minut kiinni, kun yritin korjata hänelle tärkeätä esinettä. Säästin vuosikausia rahoja hänelle ja ostin hänelle uuden kameran opettajani avustukselle. Seuraavana päivänä huomasin kameran rikkoutuneena keittiön roskakorista. Hänelle oli kai käynyt samanlainen vahinko kuin minulle. Jonakin päivänä katselen hänen valokuvia jossain kuuluisassa museossa.

Matias. Perheemme kuopus. Herttainen, joka ei tiedä vielä mitä haluaa. Tuo ystäviänsä katsomaan minua. Ilahdun aina, sillä he nauravat jollekin asialle käydessään katsomassa minua. En kuule tarpeeksi usein naurua tässä kodissa. Ymmärrän sen.

Rakastan perhettäni.

--

“KEHITYSVAMMAINEN TYTTÖ HUKKUI TAMPEREELLA – ‘Kädessään hänellä oli vanhannäköinen riepu, mutta muita esineitä hänellä ei ollut’, poliisi Reijo Karnakainen sanoo. ‘Tutkimme tätä tällä hetkellä vain hoitovirheenä.’” (IS, 18.2.2007)

--

Tanssin. Katsokaa minua, minä tanssin!

“Niin sinä tanssitkin”, usvainen ääni kuiskaa ja silittää tytön hiuksia.

Onko toiveeni toteutunut?

Sivusta katsoja ja lumimyrsky aavikollaPerjantai 03.02.2006 18:24

SIVUSTA KATSOJA JA LUMIMYRSKY AAVIKOLLA

Kirjoitettu: 3. joulukuuta 2005
Tämä on varmasti raskasta tekstiä, sillä en tiedä onko tällä kovinkaan paljon merkitystä tai tarkoitusta. Enemminkin tämä kylvää minun omia ajatuksiani maailmasta sekä todellisuudesta ja ihmisyydestä. En todellakaan ollut kirjoittamassa tällaista tekstiä alussa, huomaatte jossakin vaiheessa, kun tyyli muuttuu täysin. Tämä on tällä hetkellä pisin teksti, mitä koskaan olen kirjoittanut. En tiedä pysyykö kiinostus loppuun saakka, koska tämä ei ole toisaalta mitenkään edes koukuttava teksti. En myöskään pidä otsikosta (otsikko, josta lähdin liikkeelle oli Variksenpelätin, sitten se muuttui Pelätin ja lumisateeksi ja nyt se on tämä Sivusta katsoja ja lumimyrsky aavikolla). Ar, ar. Toivottavasti pidätte ja annatte kommenttia.

---

”Minua on aina narutettu. Uskoin ihmisiin ja kadun päätöstäni nyt. En ole mitään muuta kuin objekti. Esine, jonka voi käytön jälkeen heittää pois. Etiketissäni lukee, että olen kertakäyttöinen, mutta kuitenkin kierrätyskelpoinen. Keskellä peltoa, viljan seassa, täällä, missä vain joku näkee. Ystäväni kertovat minulle tarinoita maailmasta, istahtavat olkapäilleni ja kuiskaavat minulle, kuinka juutalainen poika on rakastunut palestiinalaiseen poikaan, ja he sanovat, etteivät pojat koskaan voi elää yhdessä. Vanhemmat eivät hyväksyisi heitä, toinen pojista ei uskalla myöntää totuutta itselleen, eivätkä ihmiset näe sitä. Kaikki se saa minut itkemään, vaikka en pystykään sellaiseen inhimilliseen toimintoon. En osaa, mutta voin silti tuntea sen surun sisälläni. En kykene näyttämään sitä, eivät monet muutkaan ihmiset pysty näyttämään omia tunteitaan, mutta joillakin on kyky nähdä ja kokea toisen tunteet. Minä olen yksi joistakin.

Mustat ystäväni kertovat minulle myös, kuinka vanha pariskunta juo teetä talonsa kuistilla katsellen lapsenlapsiensa vilistelevän vihreällä nurmikolla aurinkoisena kesäpäivänä. Kummallakin vanhuksella harmantuneet hiukset, miehellä paljon vähemmän hiuksia kuin omassa nuoruudessaan, mutta nainen rakastaa siitä huolimatta häntä. Vuosia vietetty yhdessä, ja ystäväni huomauttavat, että kuitenkin he nauroivat tänäpäivänäkin. Vanhukset muistelevat mennettään, yhteistä historiaansa ja ajattelevat, mitä tehdään tänään. He elävät, ovat onnellisia ja rakastavat toisiansa. Minä tunnen senkin, vaikka minulla ei ole kykyä näyttää onnellisuutta rai rakkautta, ei minua luotu sitä varten. Opin kuitenkin tuntemaan, välittämään, ajattelemaan, pohtimaan, näkemään ja kuulemaan, vaikka se ei ollut tekijöitteni mukaan tarkoitukseni Minulla oli jokin toinen merkitys. Olin pettänyt heidät – he olivat luoneet minulle syyn olla olemassa, kertoivat mitä ja miten minun pitäisi tehdä, antoivat neuvoja ja vihjeitä, mutta muutin kohtaloani. ’Viallinen kappale’, alennushyllylle ja saita rouvo sieltä minut nappasi. Arvoni oli vähentynyt merkitykseni muuton vuoksi. Ja siitä lähtien olen käynyt monissa käsissä ennen kuin päädyin tänne.

Muut eivät voi päättää olemassaolon syytä, se täytyy itse päätellä ja ajatella. Vastausta kysymykseen mikä on elämäni tarkoitus ei löydy kirjoituksista, ei toisten sanoista, ei meren alta, ei taivaaseen tai helvettiin jouduttua, ei maailman tuhoutuessa eikä edes jonkun kertoassa. Ratkaisun saa itse päättää, muuttujalle voi antaa minkä tahansa arvon ja kuitenkin lopputuloksena on elämä. Pienet ystäväni löysivät tämän tiedon ja päättivät jakaa sen kanssani, eivät minut valmistaneet henkilöt tienneet sitä. He varoittivat minua ennen kertomista, kehottivat minua jättämään tämän tiedonjyväsen väliin, mutta uteliaisuuteni on aina ollut liian suuri. Ystäväni sanoivat, että olen kuin ihminen, joka ei koskaan ole tyytyväinen omiin tietoihinsa, vaan luulee koko ajan, että on paljon muutakin tietämisen arvoista. Sitä minä en kuitenkaan ollut. Ja he sanoivat, että parempi niin. Minun teki mieli sanoa, että olisin mielummin se lapsi, joka itki äitiänsä Saharan kuivilla aavikoilla, joka ei vettää ollut nähnyt vuorokauteen ja, joka ei tiennyt, mikä kotiuuni on. En voinut sanoa, enhän minä osannut puhua, enkä päästänyt ajatuksiani lentoon, jotta ystäväni voisivat napata niitä ilmasta. En tällä kertaa.

Nyt tiedän, miksi on niin vaikeata olla onnellinen. Jokainen tietää, millaista on olla onnellinen, siitä lähtien, kun on kokenut sen. Vasta sen menetettyä saa selville, mitä se todellisuudessa on.”

Riekalaiset ja mudassa liejuneet vaatteet, ohraa pursuaa rähjäisistä taskuista ja kurpitsapää on kallellaan. Kädet suorana kohti itää ja länttä, puuoksa kumpaakin osoittaa. Paperiviilto ei kirvele, muitakaan tunteita on melkein mahdotonta tunnistaa ja kokea, ei sille ole lahjoitettu elämää. Sadepilvet kasaantuvat taivaalla, sadepisarat ropisevat maahan, tuuli puhaltaa vimmatusti. Elokuu on mennyt, on pian jo sadonkorkuun aika ja ihmiset alkavat varastoida viljaa, jotta se ei tuhoutuisi samalla tavalla kuin toissavuonna.

”Voivatkohan elottomat olennot haaveilla, vaikka sitä varten heitä ei olekaan luotu. Jos ihmiset sanovat, että kivetkin liikkuisivat, vaikka olisivat paikallaan niin, miksei niillä voisi olla kuvitelmia ja unelmia? Toisaalta minä tiedän, että kivetkään eivät ole elottomia olentoja, ilman tunteita ja ajatuksia. Talvella lapsi heittää pienen kiven kauas pois jääkylmään järveen, hukkuu heitetty veden syvyksiin ja paleltuu kuoliaaksi, ennen kuin pohjaan saakka uppoaa – ihmiset voisivat olla joukkotappajia, eikä se koskaan paljastuisi heille. Tietämättömyys tekee kipeää, se satuttaa mieltä ja lopulta tukahduttaa itsensä hengiltä häpeän vuoksi. Ehkä siksi ihmiset haluavat tietää. Pelastuakseen hapenpuutteelta? Tietoko heidät loppujen lopuksi pitää hengissä?”

Vesisade muuttuu nopeasti lumisateeksi, mustat talonpojat huutavat hädissään ja yrittävät pelastaa kaiken viljan. Sato on ollut muutenkin huono, eikä ensi vuonna voida viljellä. Maan täytyy levätä taas kerran, kaksoisvuoroviljelyn vuoksi. Jotkut miehistä tuntuvat olevan häkeltyneitä lumesta. Siitä on ollut liian pitkä aika.

”Valkoisia hiutaleita sataa taivaalta, ovatko nämä pilven hattaroista pudonneita palasia? En ole koskaan aikaisemmin nähnyt näin pieniä osia, en ole koskaan itse asiassa nähnyt pilviä maan päällä. Onko maailma tuhoutumassa, naruttivatko ihmiset joitain muitakin ja kostokseen petetyt rikkovat pilviä taivaalla?”

Lumisade yltyy ja on ehtinyt peittää jo pellot alleen. Ihmiset pakenevat takaisin sisälle savimajoihin, mutta katselevat yhdestä ainoasta ikkunasta, kuinka joku repii pilviä kahtia ja pudottaa osat maahan. Lapsia ei päästetä ulos, vanhemmat eivät tahdo pelotella heitä tuntemattomalla. Yksi tytöistä huutaa, että ystävä on jäänyt ulos, se samainen henkilö, jonka muukalainen oli tuonut kaukaa täältä. Se samainen ystävä, joka oli tytölle pitkään kertonut tarinoita, se samainen henkilö, joka oli paljastanut omien läheisensä jakamat tiedot.

”Valkoista. Koko maa näyttää katoavan pilvien alle. Värit tuntuvat haalistuvan pois, jäävän valkoisen vangiksi. Muistan ystävieni kertoman tarinan maasta, kaukaisesta valtakunnasta, jossa maa kerran vuodessa peittyi lumesta. He yrittivät kuvailla minulle, mitä lumi oli, se oli kuulema viileätä, mutta se tuntui ihanalle kehoa vasten. Se oli pehmeätä, niin pehmeätä, että jos sitä puristi kädessä, se häilyi pois.Yrittivät saada kuvan mieleeni, mutta unohtivat, etten näe maailmaa mielikuvien avulla. He sanoivat sen olleen maa, josta minäkin olin tullut. Valtakunta, joka oli kotini. Se paikka, missä minut luotiin. Oliko tämä lunta, pala minun historiaani?”

Lapsi itkee ystävänsä menettämistä, kun nuorempi sisar vuodattaa kyyneliä pakkasen ja lumen vuoksi. Ilmaston lämpeäminen oli ollut ongelmana vuosikymmeniä sitten, nyt ympäri maailmaa pelätään jääkauden taas iskevän. Maat, joissa ei koskaan aikaisemmin lunta ollut satanut, kärsivät isoista tuhoista. Mikään ei ollut muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa, tilanne oli sama melkein kaikkialla – köyhät olivat köyhiä, rikkaat rikkaita. Kaikki halusivat, mutta harva teki sen vuoksi mitään. Uuden vuosituhannen lupaus, köyhyyden puolittaminen kymmenessä vuodessa, oli jäänyt kauas tavoitteestaan. Pakkasen iskeminen heikkoihin valtioihin, joissa lämmitystä ei aikaisemmin tarvittu, ovat joutumassa ahdinkoon. Lupauksia satelee ympäri maailmaa, rahaa luvataan antaa miljoonia ja pelastustoimia sankoin joukoin tehdään. Kaikki liian myöhään, jos koskaan.

”On kulunut päiviä, ellei jopa viikkoja. Lumi – jos se on sitä – on satanut lakkaamatta, enkä ole nähnyt kenenkään tulevan tai menevän. Ystäväni eivät ole käyneet luonani pitkään aikaan, vaikka lupsivat tulla takaisin mukanaan jotakin kaunista – en tiedä, mitä he sillä tarkoittivat. Kehottivat minua odottamaan tuloaan ja silloin näkisin, mitä on kauneus. Se saisi minut tuntemaan omia tunteitani eikä muiden. Pelkäsin heidän lupauksiaan, en uskonut sellaisen olevan mahdollista ja kiistin, että voisin koskaan löytää sisimässäni piilevät tunteet. He vakuuttivat minulle, sanoivat, että kaikkein eniten ihmiset tuntevat silloin, kun näkevät kauneuden. Ja nyt odotan. Haluan kokea omat tunteeni, mutta haluan myös saada selville, mitä on kauneus ja mikä siinä on niin ihmeellistä, että se saa tuntemaan. Vai... Tarkoittivatko he kauneudella tätä? Valkoista maailmaa, kotiani? Ei, eivät he voi tarkoittaa tätä. Omat tunteeni ovat edelleen piilossa, jos niitä edes on. Mitä he tarkoittavat kauneudella? Asiaa, joka saa tuntemaan?”

Ihmiset ovat kuolleet kylmyyteen ja ruoan vähyyteen. Lapset ja vanhukset ovat olleet ensimmäisiä uhreja, mutta myöskään aikuisilla ei ole mitään mahdollisuutta taistella pakkasta vastaan. Savimajat ovat murtuneet, apulaisjärjestöillä kestää vielä päiviä ja veden saanti on mahdotonta – olisi edes mahdollisuus liikkua. Lämpötila on kohonnut eilisestä, mutta se on edelleen liian vähän. Aurinko paistaa kirkkaana taivaalla ja asukkaat ihmettelevät, mitä he ovat tehneet ansaitsakseen tämän viileyden ja kylmyyden. Ihmisiä ei voi haudata, niitä ei voi polttaa, ne vain jätetään rauhaan sinne, missä kuolivat. Ehkä joku löytää ne parin tuhannan vuoden kuluttua ja silloin löytö voidaan nimetä Ötzi II:ksi. Ihmisiä pelottaa. He turvautuvat siihen, mitä heillä on. Mielikuviin ja toivoon.

”En tiedä, mitä on musiikki. Ystäväni puhuivat ihmeellisistä asioista, kuten kirjallisuus ja teatteri, kertoivat yhden sanan yhdistävän sen kaiken. He sanoivat, että musiikissa on erilaisia sointuja, kirjallisuudessa paljon sanoja ja kirjaimia, kun taas teatterissa on valetodellisuus. Selittivät minulle maalauksista ja niistä väreistä, yhdistivät kaiken sanalla taide ja kertoivat minulle, että ilman sitä, ihmisillä ei ole mitään. He puhuivat siitä, kuinka typeriä ihmiset ovat etsiessään taiteelle rajoituksia ja sanoja, kuinka ihmisolennot yrittävät kertoa, mikä on ja mikä ei ole taidetta. Ystäväni paljastivat minulle, että taiteella ei ole rajoituksia. Se ei ole sanoja, sitä ei voi kuvailla nuotein tai värein, vaikka kuinka haluaisi. He sanoivat säälivänsä ihmisiä, jotka edes yrittävät selittää taidetta muutamilla sanoilla, yhdellä nuotilla sekä kahdella päävärillä. Pystyin melkein hahmottamaan, mitä on taidetta ja silloin he tokaisivat, että minäkin olen taidetta. Häkellyin ja kielsin sen ja taas kerran he kertoivat, kuinka paljon muistutin ihmisiä. Se, joka sanoo, ettei pelkkä olemassaolo riitä taiteeksi, ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt taidetta elämässään. Ystävieni mukaan vierelläni aina välillä makaava tyttönen on myös taidetta, hänen silmänsä ja käsiensä muoto on hienoimmasta päästä. Eniten ystäväni ihailivat ihmistaiteessa solisluita – niissä näkyi jälki todellisuudesta. Onkohan tämä valkoinen maakin taidetta?”

Lumisade lakkasi yhtä yllättäen kuin se oli alkanutkin, ja sää lämpeni nopeammin kuin odotettiin. Tuhansia ihmisiä oli ehtinyt jo kuolla, vaikka pelastustoimet pääsivätkin alueelle auttamaan pulassa olevia. Sisällissodan riepotelema maa on selviytynyt puolielossa luonnon hyökkäykseltä, joka avasi ihmisten silmiä. Tämä on todellista.

”Jos olisin ihminen, olisinkohan hyvä? En tiedä, mutta kuulemani mukaan, hyvyys on sitä, ettei tee pahaa muille. En minä ole koskaan tehnyt pahaa kellekään – en tosin ole pysty sellaiseen –, mutta ystäväni sanoivat minulle, että mistä tiedät, ettet ole koskaan tehnyt pahaa kellekään, jos et sanan merkitystä ymmärrä. Ihmiset ovat sanoneet, että paha on sellainen, joka ei tee hyvää muille ja hyvä taas sellainen, joka ei tee pahaa muille. Eihän se riitä, kuinka selittää nämä kaksi sanaa toisillaan, kun tarkemmin ei asioita ole määritelty? Entä jos omasta mielestäni teen hyvää ihmisille, mutta sen vaikutus onkin paha toiselle, niin olenko minä paha? Ja mitä pahaa on olla paha, miksi ei saisi olla sellainen? Entä jos ihmisten pitäisikin olla pahoja ja hyvänä oleminen onkin paha asia? Ihmisten ajatukset sekoittavat minua, ne panevat pääni pyörälle, enkä tiedä enää mitään. Pienet ystäväni lohduttivat minua ja sanoivat, että samaa se tekee myös ihmisille. Enkä ymmärtänyt sitäkään, miten asia, jonka ihmiset ovat kehittäneet itse, voi panna pään sekaisen? Miten sellainen on mahdollista ihmisten maailmassa?”

Kenttäsairaalassa hoitaja huutaa lääkäriä ja kertoo tytön sydämen pysähtyneen. Langanlaiha tyttö, jonka luut tulevat melkein läpi ihon, makaa hiljaa ja silmät kiinni. Nuori mieslääkäri juoksee lapsen luokse ja aloittaa elvytyksen. Elämä on toisen käsissä.

Ilmasto muuttuu hiljalleen samanlaiseksi kuin viime vuosina. Talven tulo ja meno mahtuu kolmen viikon sisälle, mutta tuhoa enemmän kuin kahdeksan vuoden sisällissodassa. Kaikkia luvattuja rahoja ei ole vieläkään tullut. Jälleenrakennuksessa odotetaan kuluvan miljardeja. Uhreja pelätään olevan yli kaksikymmentätuhatta. Köyhät jäivät rikkaiden alle ja tulevat jäämään jatkossakin. Seuraava Miss Yhdysvallat toivoo tietenkin maailmanrauhaa, kuka sitä ei toivoisikaan? Joskus toiveen vuoksi pitäisi toimia. Ei riitä, että sanoo ääneen ja hymyillen toivovansa maailmanrauhaa. Vai auttaako se?

”Siivekkäät olennot ovat kertoneet minulle, että ihmiset ovat kateellisia heille. Ihmiset haluaisivat lentää, omistaa siivet ja kiertää ympäri maailmaa samalla tavalla kuin ystäväni. Minusta se on hassua, se on jollakin tavalla kummallista. Ihmiset luulevat, että heillä on liian paljon rajotteita ja heille pitäisi antaa enemmän. Olen kuullut, kuinka kerta toisensa jälkeen lapset pyytävät vanhemmiltaan jotain uutta – vaihe ei kuulema lopu edes aikuisuudessa, pakko jatkaa haluamistaan. Kun toivoo jotakin ja saa sen, huomaa toivovansa yhä enemmän eikä se haluaminen lopu koskaan. Ihmiset eivät ole tyytyväisiä koskaan siihen, mitä he omistavat. Eivät huomaa, että jotkut olennot eivät osaa puhua samalla tavalla kuin he. Eivät tiedosta, että jotkut eivät näe edes miljoonasosaa siitä, mitä ihminen näkee elämänsä aikana. Eivät tiedä, että monet olennot kuolevat vuosissa, kun ihminen elää yli viisisataa kuunkiertoa. Haluavat lentää, vaativat liian paljon, ovat aina tyytymättömiä. Vaikka tosin minäkin haluaisin enemmän. Minulle riittäisi kävelemisen ja ymmärtämisen kyky. Minulle riittäisi puolet siitä, mitä lahjoja ihminen omistaa. Kymmenesosakin olisi tarpeeksi.”

Tyttö virkoaa hiljalleen ja huomaa olevansa kaukana kotoaan. Ympärillä on muita nuoria potilaita, teltan sisällä ilma on huonoa ja hengittäminen vaikeata. Hän etsii tuttuja kasvoja, mutta ei löydä ketään, joka edes muistuttaisi menneisyydestä – ainoastaan yksi vaaleanihoinen mies, joka etäisesti tuli tytölle mieleen. Juuri vaalea muukalainen oli tuonut tytön perheelle lahjan uudesta maailmasta. Miehen antamasta lahjasta oli tullut lapselle tarinankertoja ja sen avulla hän pystyi kiertämään siellä, mistä kaikki puhuivat. Nyt ei enää päässyt matkustamaan ympäri maailmaa – kukaan ei ollut kertomassa tarinoita ihmisistä, jotka asuvat kolmikerroksissa taloissa ja, joilla oli kotona liikkuvaa kuvaa lähettävä nelikulmio. Tyttö oli luvannut kuulemansa jälkeen tuoda kotiinsa myös sellaisen, jotta he olisivat samanlaisia kuin muut. Jokaisellahan oli sellainen nelikulmion muotoinen laatikko?

”Kauneus – tätäkö he tarkoittivat? Valkoisen katoavan maan päältä, auringon nousevan rajan toiselta puolelta, taivaan värjäytyvän siniseksi ja entisen tulevan takaisin? Minä en tunne mitään, ei minua toisaalta sitä varten olekaan luotu ja ystäväni ovat saattaneet erehtyä minun tapauksessani. Luulen, että kauneus on muutosta. Minä tunnen, kuinka maa muuttuu omaksi itsekseen ja vaalea pinta katoaa. Tunnen olevani iloinen, mutta sekä surullinen sen johdosta. Minä... tunnen jotakin kauneuden avulla?”

Mieslääkäri tutkii tyttöä, hymyilee tälle ja mittaa samalla pulssin. Tyttö värisee, eikä tiedä, mitä mies oikeastaan tekee, mutta luulee, että vaaleapukuinen ihminen yrittää auttaa häntä. Mies jatkaa hymyilemistään ja kertoo ranskaksi tytölle, että hän on paranemassa päin ja voisi pian kävellä omin neuvoin. Heidän seurassaan oleva isokokoinen nainen sanoo saman vieraalla kielellä ja tytön ilme on täynnä hämmennystä. Yhtäkkiä tyttö halaa tiukasti edessä olevaa miestä, ja hän yllättyneenä vastaa halaukseen. Kyyneleet alkavat valua tytön kasvoilla, vaikka hän ei oikeasti edes itketä, enemminkin hän tuntee olevansa onnellinen. Parin päivän sisällä tytön oli kohentunut huimasti, vieraat ihmiset pitivät hänestä huolta ja vaaleapartainen – ja punaiseen pukeutunut mies – oli tuonut teltan lapsille paketteja, joita jokainen avasi innoissaan. Tyttö oli saanut lahjaksi hieman likantuneen, mutta siltikin pehmoisen ja pienen nallekarhun. Seuraavina öinä oli aina joku, joka katsoi tyttöä ja siksi hän tunsi olonsa turvalliseksi sekä rakastetuksi.

”Jos paha on sitä, mitä minä kuvittelen sen olevan, niin ei maailma ole loppujen lopuksi paha. Se antaa mahdollisuuden, mutta ihmiset riistävät sen toisiltaan. Ystäväni kyllä ovat kertoneet poikkeuksista – ihmiset, jotka haluavat antaa vielä toisen mahdollisuuden, kun maailma ei pysty sellaista uudestaan tekemään. On olemassa niitäkin, jotka sulkevat silmänsä kaikelta mahdolliselta. He eivät halua nähdä, eivät uskalla, eivät viitsi, eivätkä jaksa. Toiset taas sitten ovat niitä, jotka katsovat ilomielin ihmisten kärsivän ja nukkuvan pois. Jokainen tuntuu kuitenkin elävän huomista, mutta jättävät tämän hetken kokonaan väliin. Kun huomiseen päästään, niin sitten tahdotaan elää jo seuraavaa päivää. Ihmiset tuntuvat elävän melkein koko elämänsä tuolla tavalla, kunnes huomista sitten ei enää tulekaan. Ehkä heidän pitääkin elää huomista. Jos olisin ihminen, ehkä minäkin olisin samanlainen. Minulle jokainen päivä on samanlainen. Ei ole eroa huomisessa tai eilisessä. Minulle on vain alku ja sille loppu, ihmisillä on siinä välissä paljon muutakin. Ja maailma tarjoaa työkaluja, jotta he pystyisivät tuntemaan sen – ikävä kyllä, toiset ihmiset tekevät siitä joillekin helvetin. Ja niin maailma on mukautunut ihmisten vaatimuksiin, eikä jokaisella enää ole samanlaista lähtökohtaa kuin kymmeniätuhansia vuosia sitten. Jos joku tietäisi, että maailmaa olisi mahdollisuus muovata entiselleen niin ehkä silloin ei syyttettäisi todellisuutta kaikesta onnettomasta?”

Hoitaja puhuu ranskaksi vaalean miehen kanssa tytön tilanteesta ja miehen ilme muuttuu alakuloiseksi. Vanhempien olinpaikkaa ei ollut tiedossa, eikä kukaan ollut kysellyt tyttöä. Hän oli jo parantanut täysin, pystyi syömään ja kävelemään omin voimin ja siksi hänen vuodepaikkansa pitäisi antaa jo seuraaville. Tyttö on ainoa, joka on tervehtynyt täysin, vaikka on ollutkin samanlaisessa tilanteessa kuin muut lapset. Nainen kertoo suoraan, että tytön on lähdettävä, vaikka ei sitä itsekään haluaisi. Mies kysyy varmistakseen, etteikö tytöllä ole ketään lähisukulaista. ”Jos sellaisia onkaan, eivät he koskaan tule löytämään tyttöä täältä. Tyttö puhuu rajan toisella puolella puhuttavaa kieltä ja sota on taas alkanut myrskyn taannuttua – rajat on suljettu”, nainen selvittää rauhallisesti, ”Me tarvitsemme sodan vuoksi vapaita vuodepaikkoja, emme voi huolehtia hänestä enää.”

”Näen julmuutta edessäni, enkä voi tehdä asialle mitään. He kuvittelevat, että kukaan ei ole todistamassa tekojaan ja luulevat, että selviävät asiasta ilman kenenkään sanomisiaan. Ehkä he ovat oikeassa, ei täällä kukaan muu ole ihmisten raakuutta katsomassa, eikä kukaan tule uskomaan naisen sanaa, jos hän enää koskaan pystyy sanoja lausumaan. Ystäväni sanoivat kerran, että tämänlainen teko on tyypillistä ihmiskunnassa ja ainoastaan harva avaa silmänsä tällekään. Jotenkin tällaisissa tapauksissa on onnellinen – tiedän luultavammin, mitä asia tarkoittaa -, ettei ole ihminen. He pakottavat naisen makuulleen, enkä löydä sanoja kuvamaaan sitä, mitä näen. Hän huutaa, erotan selvästi sanan, jota hän toistaa. Jos osaisin laskea, voisin sanoa, kuinka paljon miehiä hänen ympärillään on, mutta en osaa enkä siten tiedä, onko heitä vähän, tarpeeksi vai liikaa. He nauravat, tunnen heidän olevan iloisia tämän tapahtuman johdosta, mutta samaan aikaan nainen on hätääntynyt ja täynnä kipua. Maastopukuiset miehet eivät huomaa sitä. Eivätkö ihmiset tunne toistensa tunteita?”

Tyttö on matkalla kuljetusautolla – ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana sellaisessa kyydissä – kohti maan pääkaupunkia, joka on neljäkymmentä kilometria pohjoiseen kenttäsairaalasta. Hän katsoo ikkunasta ulos, näkee teiden varreilla samanlaisia ihmisiä, kuin hän itsee – toiset jopa huonomassa kunnossa. Vanha muori istuu kolmenkymmenviiden celsiuksen asteen lämmössä ja anelee ohikulkijoilta almuja, mutta kukaan ei tohdi edes katsoa naiseen päin. Savimajat muuttuvat matkan edetessä korkeiksi taloiksi ja kylät muuttuvat kaupungeiksi. Ihmisvilinää, toreja ja värejä. Elämä on palanut melkein ennalleen, mutta tuhon jäljet täälläkin suuret – taloja on romahtanut, ne harvatkin puut kaatuneet ja teillä lojuvat villapaidat ja paksut hansikkaat kertovat, että jotakin on tapahtunut. Tyttö hymyilee surumielisesti ja mies – se samainen vaalea mies, jonka hän oli nähnyt kenttäsairaalassa, se samainen henkilö, joka muistutti häntä menneisyydestä ja tarinankertojan antajasta – hyräili hiljaa tyttöä katsellen. ”Pian”, mies sanoo ystävällisesti ranskaksi, vaikka tietää, ettei tyttö ymmärrä häntä. Siinä hän oli – vaikka tyttö ei oivalla sanan merkitystä, hän ymmärtää sen lämmön ja ystävällisyyden.

”Minua viedään jonnekin, vaikka en haluaisi jättää paikkaa, missä olin. En tapaa enää koskaan ystävieni, en kuule heidän tarunhohtoisia tarinoita, en tiedä enää mistään mitään. Neljä pyörää, jonka päällä minut on heitetty, tärisee hetkittäinen ja törmähtelee melkein koko ajan. He vievät minua jonnekin, eivätkä kysyneet minulta mitään – minä haluan, että minulta kysytään niin, kuin ihmiset toivovat. Ystäväni ovat kertoneet monenmoisia tarinoita tytöistä, jotka vain odottavat kysymystä, mutta joutuvat pettymään, kun sitä ei kysytä. Ihmiset ovat hassuja. He jäävät odottamaan sen sijaan, että sanoisivat vastauksensa suoraan tai pyytäisivät toista kysymään. Odottaminen tuntuu olevan luonnollista melkein kaikille. Minulla taas ei ole mahdollisuutta sanoa, että haluan takaisin sinne, mistä minut veittekin. Ihmisillä on.”

Hän ei ole koskaan nähnyt maailmaa ylhäältä käsin. Ei ole koskaan edes voinut kuvitella, että pystyisi sellaiseen. Tyttö aina tahtonut ihmisten tavoin nähdä maat, joet, järvet, aavikot, metsät, kaupungit, kylät, kaiken mahdollisen lintujen silmin. Hän painautuu ikkunalasiin ja yrittää nähdä vielä jotakin, mutta ymmärtää hyvin nopeasti, että nyt ollaan pilvien päällä. Hattaroiden valtakunnassa. Siniseen siistiin uniformuun pukeutunut nainen kysyy haluaisiko tyttö jotakin juotavaa, eikä tyttö tiedä mitä vastata. Hän ei vastaa, mutta nainen hymyilee ja kaataa hänelle oranssisesta tölkistä keltaista juomaa ja antaa lasin lapselle. Tyttö katsoo naista vähän aikaan, hymähtää ja sanoo omalla kielellään kiitos ja nainen jatkaa matkaansa. Sen jälkeen hän tarkastelee muovista lasiaan, jonka sisällä kuplii keltainen neste. Tyttö heilauttaa hieman kädessä olevaa lasia ja päättää maistaa naisen tarjoamaa limonaadia. Pian hän sylkäisee kaiken pois ja kaataa lasinsa lattialle – uusi maailma oli avautumassa hänelle.

”Ymmärsin äsken jotakin. Kaikki, mikä ehtii alkaa myös loppuu – jos antaa sen loppua. Minkään ei tarvitse palata loppuun, minkään ei tarvitse kadota, minkään ei tarvitse loppua. Ystäväni väittelisivät kanssani asiasta, jos olisivat täällä. He sanoisivat ihmisten todistaneen tämän asian ja kertoisivat, että kaikki, millä on alku niin sillä on myös loppu. Millään ei oikeasti tarvitse olla loppua. Kaikki voi jatkua niin pitkään, jos sen sallii. Kuolema ei merkitse päättymistä, ei ainakaan sillä tavalla, miten ihmiset luulevat. Jos ihmiset ovat pystyneet todistamaan, että nainen koostuu tietyistä kromosomeista ja miehet taas tietyistä, mikseivät he pysty samalla todistamaan, mikä kuoleman jälkeen on tulossa? Sellaista ei vain ole, sellaista ei ollut eilen, ei tänään eikä myöskään huomenna. Eläinkunnan ajattelevilla olennoilla on pakkomielle päättää jokainen asia – päivät, rakkaus, elämä, tunnit, jokainen asia on tavalla tai toisella lopetettava. Kaikki kuitenkin jatkuu – on olemassa äärettömyys. Jos loppu olisi olemassa, minä en olisi enää täällä. Tulen kuitenkin aina olemaan, vaikka minut poltetaan ja tulet ympäröivät minua.. Olen ollut olemassa, eikä olemassaololle ole pistettä. Kaikki asiat ja tilanteet ja tunteet ja elämät ovat kuin suoria – nekään eivät pääty koskaan, vaikka piirtäisi yhden suoran toisesta talosta toiseen. Se jatkuisi kuitenkin eteenpäin. Sitä ei näe, ellei halua. Ja siksi olen olemassa huomennakin. Minä näen suoran.”

Uusi maailmaa antaa aina uuden mahdollisuuden, mutta tyttö tietää ettei se ollut maailma, joka antoi hänelle tilaisuuden. Se oli ihminen.

Hr.Sunnuntai 08.01.2006 19:37

http://blog.taideteos.net - Kaikkia kiinostaa. ;)

http://www.blogilista.fi/info.php?id=4781 - Ja tuossa blogilistan käyttäjille.

[Ei aihetta]Torstai 24.11.2005 13:28

;;________;; Nyt en oo enää ernu. :< Päiväkirjat melkein kaikilla käytössä.

PS. Chuck Norris on saletisti hot. <3

JSA-faniklubiPerjantai 04.11.2005 16:06

On alkanut uusi aikausi, palvokaamme JSA:ta ja liittykäämme JSA-fanklubiin!

Hiivithän hiljaa?Torstai 27.10.2005 22:35

Tämä on taas kerran tyypillisiä Yashiza-novelleja. :) Hyvin paljon tekotaiteellisuutta (wink, pidän siitä), sekavuutta ja monenmoisia kiemuroita. Taas kerran tekstiä pitää lukea ajatuksella, käänteistä sanajärjestystä voi olla paikoin liikaakin sekä jotkin asiat voivat olla vaikeasti ymmärettävissä. En itse pidä ollenkaan lopusta, se on töks. En kyllä keksinyt tosin parempaakaan loppua, joten saa kelvata. :) Varmasti muistuttaa paljon minun tekotaiteelista edellistä työtäni! \\o// Eipähän ole kaikkien suosikki ainakaan.

En tiedä tuleeko tästä se aihe selväksi.

Betaaja: Jordan

---

HIIVITHÄN HILJAA?

---

”Kosketan kaukaista taivasta, enkeli olen silmissäsi, pelottavatko kyyneleesi sinua? Sinua on käsketty lopettamaan tekorohkeus, mutta et uskalla päästää irti kahleistasi, siteistäsi. Haluat pitää kaikin tavoin kiinni siitä mitä sinulla on, mutta eihän sinulla ole mitään menetettävää. Ja mistä lähtien olet saanut luvan hankkia omaisuutta? Sulje silmäsi. Juuri näin, anna minun puhaltaa happoa kasvoillesi, lopeta rimpuileminen ja paljasta todellinen tarkoituksesi. Et enää tarvitse sateenvarjoa, tuota pinkkiä ja sydänkuvioilla peitettyä rumaa esinettä. Onko tuo se omaisuus jonka hankit? Sallinette että nauran, ollaan sitä eletty jo kuninkaiksi ja minä olen vaatimaton palvelijanne, aina käytettävissänne. Hovimestarinne, mitä ikinä tahdottekin. Siltikin olen aina sitä, mitä et koskaan uskoisi minun olevan, pakkomielteet pystyvät muuttumaan elollisiksi olennoiksi, tiesitkö sinä sitä? Mitä enemmän ruokkii obsessioitaan, sitä suuremmiksi ja mahtavammiksi ne kasvavat, hiljalleen ei enää huomaa kuinka pakkomielteistä on muodostunut todellisuutta. Pian ei enää erota valhetta todesta, mutta sitähän sinä et ole koskaan osannutkaan tehdä, mestari?

Pahoittelen kimakkaa nauruani, antakaa anteeksi tämä epäkohteliaisuuteni. Ehkä minun pitäisi olla taas parempi ihminen ja kohdella vanhempaa olentoa kunnioittaen. Muutan sanamuotojani tästä lähtien, jotta tuntisitte olonne edes hetken mukavaksi. 'Nähdään taas', sanoitte rakkaillenne. 'Tapaamme' on epätosi, 'välitän' on valhe johon siltikin itse uskoitte, 'hyvästit' on ainoa totuus jonka päästitte suustanne, rouva. 'Tapaamme, koska välitän, hyvästit.' Välitätte? Ette ole viimeiseen kahdeksaan vuoteen välittäneet kenestäkään muusta kuin minusta, minähän olen se asia jota todella rakastatte. Tärisitte, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Pelkäsittekö minua? Ette koskaan kertoneet sitä minulle. Värähtelevä ja jännittynyt äänensävynne ilmaisi, että teidän oli vaikea uskoa minun seisovan edessänne. Rakastitte silti vieläkin, vaikka uskonkin teidän jo silloin tietäneen mikä on kohtalonne. Heikot jäävät vahvojen alle, epävarmojen solisluut murtuvat ja luhistuvat kun voimakkaat rynnistävät kohti huomista. Paholainen on luonut meidät jokaisen, ja aina välillä Hänkin on hieman erehtyväinen. Tietämättä mitä väsyneenä rakentaa ja tekee, Hän korjaa siltikin erheet muodostamalla hiekalla sekä sokerilla täydellisyyden. Kaksi tavallista raaka-ainetta, ja niistä vain Hän kykenee luomaan virheettömiä asioita.

Rukouksenne enää eivät auta, ettekö tunne jo veden täyttävän pieniä keuhkojanne, tätähän olette aina pelännyt? Unelmoinut nähtyänne varjoni kankaalta, toivonut minun pelastavan teidät pahimmalta peloltanne? Sen minä lupaan tehdä. Hienosäätöä, pelastankin teidät vääryydeltä. Pelko nimittäin on tarkoitettu kohdattavaksi, mitä järkeä muuten tässä kaikessa olisi? Hapenpuutosko teitä vaivaa? Se saattaa vähän kirpaista, taitaa kenties tuntua vieläkin pahemmalta kuin olitte kuvitelmissanne luulleet. Lumisadetta, katsokaa kuinka pyryttää. Joulu on tulossa ja maailma on taas laulamassa tekopirteitä kappaleita juhlistakseen Saatanan pojan syntymää! Ihmiset luulevat juhlivansa aivan jotakin muuta, eivät tajua ettei maailmassa voi olla ketään niin hurskasta tai inhimillistä synnin anteeksiantajaa! Tiedämmehän molemmat kuinka väärässä he ovatkaan, mutta silti tätä kaikkea on ilo seurata. Keskitytään nyt teihin ja pelkoonne, haluan olla osa kuolettavaa fobiaanne, avatkaa minulle ovi ja päästäkää minut sisään. Miksi torjutte minut, miksette anna minulle kulkulupaa, mitä olen saattanut tehdä teille? Vastatkaa minulle! Vastatkaa, ennen kuin silmänne muuttuvat harmaiksi.

Ahdistus, paniikki, ette tiedä minne mennä! Kuinka romanttista, kuinka ihanaa, kuinka taivaallista! Vetten alla kaikki on niin kaunista, kuinka kahleet jaloissanne tuntuvat vievän teitä vain alemmaksi ja ikäväkseni joudun teille ilmoittamaan, että avaimet syötin aikaa sitten koirallenne. Älkää pidelkö kädestäni kiinni, jättäkää minut rauhaan, minulla ei ole mitään syytä vajota teidän mukananne. Unissanne aina pelkäsitte tämän käyvän toteen, heräsitte joka kahdeskymmenesneljäs päivä neljältä aamulla hikisenä ja säikähtäneenä, olitte juuri kokeneet tämän päivän, ettekä halunneet siltikään koskaan sen käyvän toteen. Olen siltikin kanssanne, teidän ei tarvitse pelätä kuin vähän enemmän, lupaan auttaa teitä – milloin, siihen en osaa vielä vastata. Pian, lupaan sen.

Koralliriutat, tännehän ette koskaan uskaltaneet astua sievillä jaloillanne. Itse asiassa, jos oikein satun muistamaan, ette koskaan poistuneet talonne ulkopuolelle! Pelkäsitte että taivas kaatuu niskaanne, pilvet raiskaavat silmänne, ihmiset polttavat sydämenne, maa syö teidät sisäänsä, ja saanen kysyä näin lyhyen tutustumisaikamme kunniaksi, mitä rohkenitte kohdata? Henkenne ei teille voinut olla niin arvokas, mitätön se kaikille muillekin oli, miksi se olisi ollut mitään edes teille? Olisitte vain voineet luovuttaa suosiolla, mutta teillä ei ollut uskallusta! Toinen pakkomielteenne oli elää, vaikka obsessionne minuun oli kylläkin suurempi. Mitä hyödytöntä ajankulua, kuinka saatoitte haluta kitua tässä todellisuudessa! Täytynee tosin minunkin myöntää, että teidänlaisellanne ihmisellä ei ollut edes oikeutta sanaan 'elämä', saatika oikeutta sen merkitykseen. Huvittavaa. Pahoittelen taas kimakkaa nauruani, tiedän sen vihlovan korvianne, mutta kuinka muutenkaan voisin saada teidät nauttimaan matkastanne tulevaan?

Oletteko olleet vailla happea liian pitkään? Ajatuksenne lentävät päänne päällä, karkaavat ylös kohti vetten rajaa josta paetaan taivaaseen, ettekä saa ajatuksianne kiinni! Kuinka tyhjiä ne ovatkaan. Leijailevat ilman minkäänlaista olemusta mustalla tähtikankaalla, rumia ajatuksenne ainakin ovat. Jos katsotte ylös, huomaatte kuinka veden ylimmälle kerrokselle on muodostunut jäinen pinta. Kukaan ei löydä teitä pitkään aikaan, eikä sielunnekaan voi murtaa rautajäätä, ikiroutaahan sääennustekin lupasi! Kuinka tekisikään nyt mieleni tanssia ripaskaa, mutta en osaa sitä samalla tavalla kuin te! Hypitte, juoksitte, tanssitte ja leijuitte talossanne, tulittehan loppujen lopuksi hulluksi kun kuvittelitte tanssivanne kanssani valssia pöytänne päällä! Silloin olin vain päänne sisällä, en sen ulkopuolella, mutta näin kaiken. Nauroin silloinkin. Varmasti kuulitte minut, aivoissannehan minä piileskelin, kuinka päänsärky yhtäkkiä vain iski ja tuntui kuin joku söisi mieltä! Se olin minä. Kyllä, olen hyvin ylpeä siitä saavutuksesta. Kiitos teidän, Hän ei olisi luultavasti koskaan uskonut minuun. Kiitän teitä, pelkoanne ja kadotustanne, korvaan teidät talossanne, esittelen itseni teidän lapsenanne. Oi, tietenkin kehun teitä. Jätittehän minulle upean kartanon ja kirjan, josta voisin etsiä maailman kauneimpia sanoja! Niin kuin se hiukseton tyttö nuoruudessanne, muistattekohan vielä vai kiellättekö senkin? Siitä lähtien pelkonne on vain kasvanut. Luulitte sen uusiutuvan, pelkäsitte kaikkia mahdollisia tapoja luopua ja luovuttaa elämästä! Naiivia luulla voivansa paeta loppua, miksei kukaan yritä karata alulta? Ihmiset uskovat ettei loppu voisi muodostua ilman alkua, mutta tietenkin se voi! Miten luulette Hänen luovan tätä maailmaa? Milloin tällä kaikella mukamas on alku ollut, kun loppu jo häämöttää kymmenen valovuoden päässä.

Lapsi. Minusta tulee teidän lapsenne, pakkomielteestä ja kuvitellusta tyttöystävästä tuleekin oma tytär! Minkä antaisitte ainokaisellenne nimeksi?” kysyi utuinen varjo pinnan alla ystävälliseen sävyyn.

Keho – kohta miltei jo ruumis – yritti sanoa jotakin, muttei voinut lausua mitään. Keuhkot ja kurkku olivat täyttyneet vedestä jo aikaa sitten. Yritti kahlata vielä kerran, panikoi, ui meren alla, mutta kahleet jaloissa, käsissä ja kaulassa vetivät kehoa vain alemmaksi syvyyteen. Ei ollut mahdollisuutta, pakko kohdata se mitä koko elämänsä ajan oli vältellyt.

”Hetki, enää muutama sekunti ja voin olla Natalia-tytär jonka hylkäsitte nuorena Ranskaan, ja itse pakenitte sotaa ja juutalaisvainoa Atlantin toiselle puolelle”, usvainen, jo hahmoa muistuttava olento kuiskasi surullisesti.

Toinen sulki silmänsä, lopetti vastaan taistelemisen, mutta seitsemännen ajatuksen mielestään vielä päästi. Lensi, leijui ja liisi vedenpinnan yläpuolelle, läpi rautajään ja ikiroudan. Kaunein ajatus maailmassa – laajat ja rikkonaiset siivet – pelastui varjon kylmyydeltä, ei menettänyt ulkomuotoaan hahmolle, joka mietteiden kauneuden julmasti itselleen varasti. Pakokauhua oli nyt mustan hahmon epäselvissä kasvoissa, mikä olikaan pieleen loppujen lopuksi nyt mennyt, väärään aikaan pakkomielteinen nainen oli ehtinyt luovuttamaan. Ahdistuneisuutta ja pelkoa varjon kasvoilla, epätoivoa sen harvoissa ajatuksissa. Suolainen ja raskas vesi tunkeutui nyt hahmonkin suuhun, täytti epämukava neste keuhkot ja mahalaukun, täyttyi olentokin jääkylmällä vedellä. Ei ollut nainen juuri syntyneelle lapselleen opettanut uintia, ei osannut tyttöparka kahlata merten alla, oli unohtanut jo puhumisen alkeet, vajosi yhden päivän ikäisen vauvan tasolle, olihan hän vasta äsken syntynyt. Yli puolentoista metrin pituisesta varjosta tuli neljänkymmenenyhdeksän sentin kokoinen pieni vauva, silkinpehmeä kuori muodostui iholle, eikä yhtäkään ajatusta ehtinyt syntyä. Hukuttautuneet, tytär ja äiti, eivät koskaan ehtineet toisiaan tavata.


”Tyttäreni, hiivithän hiljaa takanani seuraavassa maailmassa, kun ainoan pelkoni olet kohdannut?”

Kirjoitan!Torstai 27.10.2005 01:35

...on tylsää. :)

Kirjoitan tänne, vaikka ei olisi mitään aihetta kirjoittaa. Mietin, että milloin tulee Aliaksessa lisää Varkia ja pidän itseäni tyhmänä, kun en osaa laskea matematiikkaa. Ei muuten mene hyvin, jos koulun 860 oppilaasta 199 uusii jonkin kokeen. XD Se on enemmän kuin jonkun koulun oppilas määrä.

Kirjoitin tänään novellin ja kirjoitan varmaan tällä viikolla vielä yhden! Apua.

Ihan tyhmää, kun päiväkirja tulee kaikille käyttöön. ;p Saisi irkkaajille jäädä jotakin specialia.

Eh...Tiistai 25.10.2005 22:39

Pitäisikö alkaa kirjoittaa tänne liven tilalla? :)
- Vanhemmat »